Onko Viinikassa Tampereeen kaunein kahvila?

Torikahvilan sijaan päätettiinkin poiketa vihdoin katsastamassa naapurikaupunginosaan avattu uusi kahvila Lillan. Ja kyllä kannatti! Ihastus oli melkoinen. Näin kaunista kahvilamiljöötä en ole aikoihin nähnyt.

Kahvilan sijainti Viinikan kirkon vieressä omakotialueella takaa tietysti rauhallisen tunnelman ulkonakin. Niin pihassa kuin sisätiloissakin on kaikki yksityiskohdat mietitty vanhan puutalon henkeen sopiviksi. Kepeää, raikasta, juuri sopivasti romanttista, hillityllä keski- ja eteläeurooppalaisella twistillä, joka sopii suomalaiseenkin makuun!

Jos ihastuu pihan ruukkuihin tai muuhun rekvisiittaan, voi hankkia niitä omaksi pienestä pihamyymälästä.

Tärkeintä kahvilassa on tietysti kahvi ynnä muut tykötarpeet. Lillanin kahvi on erinomaista! Tällä kertaa maisteltiin kahvin kanssa croissantit, eikä keksitty niissäkään mitään moitteen aihetta.

Nyt ei taida olla vähään aikaan asiaa keskustan kahviloihin. Odotellaan vain elokuun musiikki-iltoja!

Turistina Tampereella

Kerran kesässä (ainakin) pitää viettää päivä rennosti haahuillen kotikaupungissa. Kun helteet vain antavat odottaa (kuka enää odottaa?) itseään, voi nauttia kaupungin tarjonnasta ja samalla ohimennen keveästi sivistää itseään. Museokortti, jota olen tainnut ennenkin mainostaa, tarjoaa tähän oivan mahdollisuuden.

Tässä vaiheessa voin jo paljastaa, että otsikko on valhetta. Tai ainakin muunneltua totuutta, tai vain osa totuudesta. Päivä nimittäin alkoi ihan sovitulla tapaamisella ystävän kanssa tutussa kahvilassa (cappucino turistina oloa pönkittämään), jatkui lounaalla toisen ystävän kanssa, ja vasta sitten oli museoiden aika. Sattumoisin tapasin kaupungilla muitakin tuttuja, joten ei ihan ollut turistiolo.

Lounaskeskustelu käsitteli elämän ja kuoleman peruskysymyksiä ja oli niin intensiivistä, että kesti jonkin aikaa, ennen kuin aivot alkoivat vastaanottaa yhtikäs mitään ja päästää läpi Kiina-tietoutta.

Mutta onneksi on se Museokortti ja voi tehdä uuden reissun, jos myöhemmin siltä tuntuu.

Tänään Museokortti vei kahteen kohteeseen Vapriikissa: Kielletty kaupunki ja Bircala 1017 -näyttelyihin. Kaksi erilaista maata, kulttuuria ja näkökulmaa. Kiina kiehtoo vieraudellaan ja salaperäisyydellään, Suomi tuttuudellaan. Toisessa näyttelyssä tutustutaan hallitsijoiden salaisuuksiin, toisessa ollaan tavallisen kansan keskellä.

Näin astutaan salaperäiseen, hämyiseen Kiellettyyn kaupunkiin.

Vuonna 1420 valmistuneen keisarille rakennetun Kielletyn kaupungin valtavia mittasuhteita ymmärtää paremmin katsottuaan filmin.

Bircala-näyttely näytti kiehtovan lapsia ja nuoriakin.

Bircala-näyttelyn kartalta löytyy paljon tuttuja paikkoja.

Bircala-näyttelyssä oli monta hauskaa (ainakin minulle!) yksityiskohtaa, joita en tässä paljasta, vaan jätän löytämisen ilon itse kullekin. 

Kiinan hallitsijoiden elämä rituaaleineen ja ylellisyyksineen tuntui olevan valovuosien päässä. Mutta tarkemmin ajateltuna: huominen valtiovieras (ja monet muut hänen kaltaisensa johtajat) saattavat elää yllättävän samankaltaista elämää satoja vuosia sitten vaikuttaneiden keisareiden kanssa. Hekin hallitsivat pelolla, ottivat matkoille mukaan rituaaliesineensä, olivat tarkkoja julkisuuskuvastaan jne. 1700-luvulla hallinnut keisari Yongzheng maalautti itsestään muotokuvia, joissa hänet kuvattiin erilaisten mielikuvituksellisten harrastusten parissa, vaikkapa kalastajana tai eurooppalaisena aatelismiehenä. Kuka tulee etsimättä mieleen?

Kielletyssä kaupungissa oli näin kiehtovia paikkoja. Kaupunki rakennettiin miljoonan työläisen voimin filosofi Kungfutsen oppien mukaisesti, mutta palvelemaan vain keisareiden, "taivaan poikien" tarpeita.. Suuren onnen portista ei päässyt  kulkemaan kuka tahansa!

Meidän tavallisten kuolevaisten pitää rakentaa itse omat palatsimme ja onnen porttimme. Minulla on jo Rauhanranta eli Maallisen rauhan palatsi.

Olisko tässä Suuren onnen portti?

P.S. Naisista ja eunukeista en sanonut mitään. Enkä monesta muustakaan huomionarvoisesta asiasta. Ehkä sitten, kun menen museoon uudelleen ...

Miksi on niin vaikea puhua tärkeistä asioista?

Eilinen päivä oli täynnä onnellista tunnetta. Saippuakuplia, valkoista organza-unelmaa, macaron-leivoksia. Kauniita nuoria ihmisiä, herkkyyttä, hellyyttä, suuria lupauksia, tunteikasta kieltä. Kieltä, jota arkilämässä harvemmin käytetään.

Jenni Vartiainen laulaa kappalessaan Minä sinua vaan siitä r-sanasta, joka tuntuu olevan meille tavallisille suomalaisille suomen kielen vaikein sana; ainakin se on monelle todella vaikea ääneen, selvin päin lausuttavaksi. Me ajattelemme ehkä kuten Jenni riimittelee:

"En sitä suurta sanaa tahtois kuluttaa                                                                    Enkä sanoo ääneen en ees kirjoittaa"

Perustelut puhumattomuudelle lienevät jokaisella erilaiset. Itse en ainakaan tunnista laulun alun säkeitä "Ihmiset kuin mantraa sitä toistelee / Entä jos sen voima niin vain vähenee" omaksi totuudekseni. En usko, että sanat, joiden sanomisella on oikea syy, kuluvat käytettäessä. 

Toissa kevään Amerikan-matkalla muistan hämmästelleeni, kuinka helppoa amerikkalaisen keski-ikäisen miehen oli ilmeisesti kotiin soittaessaan puhua puhelimessa tunteistaan ja toistella l-sanaa. Hyvästellessämme Tytärtä Baltimoren rautatieasemalla sain itse vaivoin puserrettua sanan meikäläisen vastineen. Jotenkin koin, että pitkän eron ja välimatkan takia on sanojenkin oltava tavallista painavampia, kerrottava mitä sydän tuntee. Tietysti purskahdin sitten itkuun.

Omalla kohdallani on varmasti kyse harjoituksen puutteesta. En muista omien vanhempieni koskaan puhuneen siitä, mitä he lapsiaan kohtaan tunsivat. Huolenpidon ja huolen, ikävänkin, pystyi kyllä aistimaan teoista ja tunnelmasta, mutta sanoiksi niitä ei puettu. Puhumattomuuden perinnöstä täytyy nyt tietoisesti pyristellä ulos. 

Onneksi meille ovat tulleet avuksi hymiöt ja emojit. Suukon ja sydämen kuva WhatsApp-viestin lopussa on nykyään helppo tapa osoittaa välittämistä, jos sanat tuntuvat liian vaikeilta. 

Nykynuoret ovat kasvaneet toisenlaisessa, tunneilmaisultaan avoimemmassa ympäristössä ja ottaneet toki helpommin vaikutteita muilta kieliryhmiltäkin. R-sana kuulostaa heidän suustaan ihan luontevalta. Tosin täytyy tunnustaa, että otokseni on kovin pieni ja ehkä esimerkki-ihmisenikin ovat kasvaneet tunnekielen käyttöön vasta omien lastensa myötä. 

Yhtä lailla vaikeaa kuin äärimmäisen r-sanan käyttö on puhua muistakaan asioista, joissa tunteet ovat jotenkin mukana. Vanhojen ystävien vierailu, jonka aikana yritetään päivittää tärkeimmät kuulumiset, tuntuu jäävän harmittavan torsoksi, kun ei osaa muotoilla sanoiksi tunnetta, että en nyt tavoita teitä. Mitä teille oikeasti kuuluu? Se on kuitenkin päällimmäisenä mielessä vierailun aikana ja sen jälkeenkin. 

Jo mainitun Amerikan-matkan antia oli myös tapaaminen Tyttären ystävän kanssa. Hämmästyttävän avoimesti hän kertoi meille ventovieraille ihmisille esimerkiksi tunteistaan omia perheenjäseniään kohtaan. En usko, että kovin moni suomalainen olisi avautunut samalla tavalla. Meillä puhutaan helposti vain tekemisestä, ei niinkään kokemisesta tai tuntemisesta. 

Tammelan torilla mustamakkarajonossa on helppo olla; siellä keskitytään asiaan. Kattorakenteet ja melontareissut puhuttavat. Samoin se kohta edessä oleva valinta: medium vai big? Puolukalla ja sinapilla vai ilman?

Omia tunteita on kuitenkaan turha yrittää padota, ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Joskus ne sitten purskahtavat ulos, vahingossa ja täysin väärällä hetkellä, rajumpina kuin edes itse on osannut niitä kuvitella. 

Hienotunteisuus, jolla omaa tuntemustaan haluaa peitellä, ei välttämättä ole paras ratkaisu. Mutta suorapuheisuuden ja hienotunteisuuden rajan hahmottaminen vaatii paljon tilannetajua ja tunneälyä. 

Ja vaikka haluaisikin osata olla fiksusti asioiden yläpuolella, se on tunneasioissa todella vaikeaa. Ainakin minulle. Samoin kuin tunneasioista puhuminenkin, ainakin silloin kun ne ovat "päällä". Mutta jälkimmäistä työstetään.

Eilen kirkossa hääväki sai kuulla kauniin tulkinnan alun perin Nopsajalan tutuksi tekemästä laulusta Lupaan olla. Laulussa luvataan "olla sun ja sanoo senkin ääneen". "Ei tuu tarpeeks sanottuu", laulaja jatkaa.

Entropia kasvaa kesällä(kin)

Sorruin valittamaan Miehelle jatkuvan siivouksen taakkaa, joka iskee erityisesti, kun vaihdetaan kodista toiseen. Näin kesällä siivouksen piiriin täytyy laskea myös pihatyöt. Sain vastaukseksi entropian lainalaisuuden. Ja sen sijaan että olisin ryhtynyt siivoamaan, päädyin ottamaan selvää, mitä Mies viisastelullaan tarkoittaa.

"Entropia on fysikaalinen suure, joka ilmaisee epäjärjestyksen määrän systeemissä", aloittaa  Wikipedia määrittelyn. Termodynamiikan ja informaatioteorian ohitin suosiolla, mutta haa, "Entropia arkielämässä" taitaa käsitellä juuri tätä siivousongelmaa. Asiat pyrkivät kohti suurempaa epäjärjestystä, ja jos ei koko ajan puuhastele järjestyksen ylläpitämiseksi, epäjärjestys kasvaa.

Tämä on siis luonnonlaki. Olen tuomittu siivoamaan ikuisesti (mikä ei toki tullut yllätyksenä!).

Kesällä siivottavaa riittää niin sisällä kuin ulkonakin. Talvella pihan peittävä lumi ja armollinen pimeys helpottavat urakkaa.

Tuskin unikotkaan näyttäisivät näin upeilta, jos ei huolehdittaisi siitä, että ne eivät huku rikkaruohojen sekaan.

Siirtymäpäivä tarkoittaa mökin sisätilojen ja pihapiirin jättämistä sellaiseen kuntoon, että on taas kiva palata. Sisällä se onnistuu suhteellisen helposti: vähän imurointia ja tavaroiden asettelua. Mutta ulkona täytyy tiedostaa se, että palatessa on vastassa nurmikko, joka kaipaa leikkaamista, kukkapenkit, joissa rikkaruohot rehottavat, laituri, joka on ollut lintujen levähdyspaikkana. Ne on siivottava lähtiessä ja uudestaan heti takaisin tultua. Jos niitä ei laita kuntoon, ei mökkeily ole yhtä nautinnollista.

Kotiin palatttua voi hetken ihastella kaupunkiasunnon siisteyttä ja helppoutta. Mutta vain hetken. Viimeistään aamulla silmät alkavat näyttää muutakin. Niin tälläkin kertaa.

Aamulla golfkierroksen jälkeen alkoi tulla epämiellyttävä olo. Täälläkin nurmikko rehottaa: piha on yhtä apilapeltoa. Terassilla ja parvekkeella ei onneksi enää ole siitepölyä, jota alkukesäsästä sai olla pesemässä jatkuvasti, ettei se olisi kulkeutunut sisälle heti, kun ovet avataan. Mutta kyllä sielläkin on parin viikon asumattomuuden jälkeen jotenkin suttuinen ilme.

Ja ikkunat on vieläkin pesemättä, matoista puhumattakaan!

Onneksi Hella Wuolijoen sanoista voi saada ainakin hetkellisen helpotuksen:

Ei maailma suremisesta parane. Eikä pölyn pyyhkimisestä.

P.S. Ei tainnut Hella ajatella entropiaa. Ja luultavasti Hellalla oli apulaisia huolehtimassa pölyjen pyyhkimisestä. Meillä onneksi Mies on sisäistänyt jatkuvan siivoamisen välttämättömyyden ja vesisateesta huolimatta on parhaillaan apilapellon kimpussa.

Valmista tuli!

Uusi mökkikeittiö on ollut nyt käytössä jo kolme päivää. Tiistaina rempparyhmä teki tiukan päivätyön melkein pakon edessä (varoiteltiin, että pikkupojat ovat tulossa!), ja valmista tuli. Vihdoinkin, voisi tietysti huokaista, mutta kun lopputulos tyydyttää, ei hankaluuksia enää muistella.

Oikeastaan olemme vallan ihastuneita uuteen keittiöön. Käytännöllisyys lisääntyi, kun alakaapit korvattiin laatikoilla, tiskipöytä sijoitettiin parempaan paikkaan ja saatiin hieman enemmän työtilaa. Pistorasioita on nyt riittävästi ja valaistus kunnossa. Pakastinkin on nyt enemmän käytössä, kun se löytyy keittiöstä.

Se ennakolta jännittävin asia, eli keittiön ulkonäkö, miellyttää myös. Hellan takana oleva ikkuna näyttää nyt elävältä maisemataululta; näin hienoksi en osannut sitä edes kuvitella. Mäntyjen rungot kohoavat vihreiden mustikkamättäiden keskeltä ja metsä näyttää loputtomalta.

Maisemaikkuna ilta-.auringossa.

Kahvikaappi on toinen suosikkini uudessa keittiössä.

Uudet koneet toimivat myös mainiosti.

Vaaleat kaapistot raikastavat mökkiä juuri kuten toivottiinkiin, ja koko mökki tuntuu saaneen uuden ilmeen. Nyt ei ole niin kiire muilla remonteilla, nautiskellaan nyt tästä.

Tällä viikolla on keittiötä testattu neljän kokin voimin. Ulkoruokailut ovat säiden takia jääneet vähiin ja siksikin uusi keittiö on ollut enemmän kuin tervetullut. 

Kehon ja mielen muistoja

Leuto kostea metsä.

Saatoin ystävän sen halki

ja nähtiin yhdessä auringonlasku.

Kun kuu nousee hän pysähtyy

muistaa yhteisen kokemuksen, muistaa

hämyiset männyt, näyt.

Liisa Laukkarisen sanat herättävät kaikki aistit ja palauttavat muistot. Runo tupsahti yllättäen WhatsApp-viestinä ja siitä tuli tämän sunnuntaipäivän motto.

Toisella tavalla herättelevä oli Soili Huhtakallion tanssiesitys Kova työ, jota eilen iltapäivällä istuimme Miehen kanssa katsomassa hämyisessä Viitasaaren Metsätyömuseossa. Esityksiä oli yhteensä kolme, me myöhästyimme ensimmäisestä ja toisessa esityksessä olimme yleisönä kaksin. Saimme intiimin yksityisesityksen, joka vei mukanaan lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin tanssista ja kehon tuntemuksiin myöhemmin työikäisenä.

Istuimme penkillä olkien päällä. Esityksen jälkeen paljastui, että yleisöä oli enemmänkin: me kaksi ja hiiri!

Soili Huhtakallio oli haastatellut esitystään varten iäkkäitä ihmisiä heidän työn historiansa kehollisuudesta sekä tanssikäsityksistä. Kaksi haastateltavaa on mukana esityksessä videon välityksellä.

Puolituntisen esityksensä aikana hän esitti tanssin avulla erilaisia, ainakin meidän sukupolvelle tunnistettavia työvaiheita, joista muodostui kokonaisia ihmiskohtaloita. Katsoessa mieli alkoi työstää itse kokemaani: millaisen tanssin siitä saisi?

Esitys oli yllättäen myös terapeuttinen kokemus; tanssija tuntui vapauttavan minunkin kehoni vanhojen huonojen työasentojen ja kolotusten taakasta.

Vertasimme kokemusta lukuisiin Reijo Kelan tanssiesityksiin, jotka ovat kasvattaneet ja opettaneet modernin tanssin vastaanottoa.

Muistoista on kyse myös Mäntän Taidemuseo Göstassa esillä olevassa näyttelyssä Kesäpäiviä.

Mökkimatkalla kiersimme perjantaina Mäntän kautta, koska taidekäynti siellä kerran vuodessa on lähes pakollinen juttu.

Kesäpäiviä- päänäyttelyssä on esillä pohjoismaisten nykytaiteilijoiden näkemyksiä kesästä, ennen kaikkea kesämaisemasta. He näkevät "pohjoisten leveysasteiden ihmisille niin tärkeän kesän joko jatkuvan kaipauksen kohteena tai muistona, vertauskuvana joka viittaa johonkin kauan sitten koettuun ja menetettyyn"  (sitaatti näyttelyn esitteestä). Ihan hienoja töitä, mutta enemmän Göstassa puhutteli tällä kertaa Riikko Sakkisen Rajat kiinni -näyttely.

Mieli avoimena voi löytyä elämänluukkuja eri suunnilta. Tämä on Viitasaaren Metsätyömuseosta.

Kyllä se on kesä

Kyllä se on kesä, vaikka mittari näyttää plus kahtatoista. Kyllä se on kesä, vaikka ulos lähtiessä kannattaa pukea se kevättalven toppatakki. Kyllä se on kesä, vaikka tuleekin ikävä villasukkia, kun istuu tunninkin ulkona.

Ulos kannattaa lähteä, kun on kesä. Nekalan siirtolapuutarhassa odottaa huikea kukkaloisto, Messukylän golfkentällä voi yllättäen syntyä birdie, Tallipihan runopihassa nuoret lahjakkaat äänet kuljettavat uusien oivallusten äärelle (Susinukke Kosolakin oli siellä!).

Sitten on hyvä tulla kotiin. Kylmästä kangistuneet sormet lämpenevät kukkakaupan pakettia avatessa.

Tämä on suven ja runon päivä. Ja punaisten kukkien ja mansikoiden. Kuohuviinikin vakuuttaa, että on kesä. Ikimuistoinen kesä, tämäkin.

Oi mitä naisia!

Lauantaista on jo aikaa, enkä ole saanut koottua hienon päivän antia mitenkään. Tuntuu kuin olisi vaipunut heinäkuun horrokseen, siihen helteisen keskikesän tilaan, jolloin vain maataan riippukeinussa ja pyyhitään hikea otsalta pienimmänkin ponnistuksen jälkeen. Kuten kaikki tietävät, sellainen olotila tänä kesänä on valhetta, säätä ei voi syyttää saamattomuudesta.

Siispä pakottaudun edes hetkeksi koneen ääreen ja yritän muistella Vanhan kirjallisuuden päivää Sastamalassa, sen se päivä nimittäin ansaitsee. Sastamalan kirjallisuustapahtuma kuului vuosia kesän vakio-ohjelmaan, kunnes tuli mökki ja muita menoja aina samaan aikaan, ja edellisestä käynnistä Sastamalassa oli vierähtänyt useampi vuosi. Mutta tänä vuonna se onneksi mahtui kesän ohjelmaan. Vähän niin kuin muistojen verestelyä siis samalla kun oli kiinnostava selvittää, miten kirjallisuus puhuttelee tämän päivän ihmisiä, onko kirjallisuustapahtumalla edelleen imua.

Vanhan kirjallisuuden päiville on aina saatu kiinnostavia esiintyjiä. Kaksipäiväisen tapahtuman ohjelma on ennenkin osattu rakentaa niin tasapainoiseksi, että kun on tarkoitus osallistua vain toisen päivän tapahtumiin, täytyy melkein vetää pitkää tikkua, kumpi päivä valitaan. Tänä vuonna niin ei tarvinnut tehdä. Halusin ehdottomasti nähdä Tellervo Koiviston livenä.

Niin halusi moni muukin. Sylvään koulun juhlasaliin pakkautui ennätysyleisö, ainakin 1500 kuulijaa, jo hyvissä ajoin ennen Tellervo Koiviston esiintymisen alkua. Ilmassa oli selvästi jännittynyttä odotusta, joka purkautui spontaaneihin aplodeihin, kun kaupunginjohtajan saattama hauraan oloinen nainen käveli ihmisjoukon keskellä salin etuosaan. "Presidentillinen vastaanotto", kuului joku lähelläni kuiskaavan, kun istuimme takaisin paikoillemme. Saattoi olla Marjatta Leppänen, jonka myöhemmin huomasin istuvan lähes vieressäni.

Tellervo Koiviston elämäkerta on ilmestynyt tänä keväänä, ja paikalla oli myös kirjan kirjoittaja Anne Mattson. Toimittaja Päivi Istalan johdattelemana tunnin mittaisesta keskustelutuokiosta rakentui ehjä ja monipuolinen kuvan naisesta, joka kasvoi nuoresta, itsetunnoltaan heikosta tytöstä vahvaksi vaikuttajaksi, joka ei jäänyt miehensä varjoon.

En ollut etukäteen juurikaan miettinyt, mitä tilaisuudelta odotan, ehkä oli enemmänkin kyse uteliaisuudesta. Jälkikäteen voi sanoa, että tämä oli yksi niitä elämän isoja hetkiä, jotka toivoisi muistavansa aina. Sain olla mukana, kun sanavalmis, älykäs, huumorintajuinen ja ennen kaikkea aito Tellervo Koivisto otti täydellisesti yleisönsä.

Kansakunnan isoäiti, tekisi mieli sanoa. Moderni nainen, joka antoi miehensä parsia itse sukkansa, kirjoitti Suomen Kuvalehteen viiltävän ironisia pakinoita, toimi kansanedustajana ja presidentin tasaveroisena keskustelukumppanina. Mutta uskalsi tulla julkisuuteen myös vaikeiden henkilökohtaisten asioiden kanssa ja taistella ulos masennuksesta.

Olisimme, minä ja ne 1500 muuta, varmaan jaksaneet kuunnella Tellervo Koiviston ajatuksia ja elämänkokemuksia vaikka kuinka pitkään, mutta tapahtumilla on aikataulunsa. Elämäkerta on varmaan antoisaa luettavaa!

Kiinnostava oli myös toimittaja Helena Petäistön haastattelu, jossa hän kertoi kymmenestä itselleen tärkeästä tietokirjasta. Petäistön henkilökohtaisten kokemusten ohella saatiin kuulla myös ennen kaikkea EU-politiikkaa ja Ranskan nykytilaa koskevia napakoita huomioita.

Petäistön matkakirjat ovat olleet apuna monilla matkoillamme, ja uusin on nyt odottamassa omistuskirjoituksen kera, josko vielä joskus päästäisiin taas Pariisiin. Matkakirjoja taisi olla Tyttärelle yo-lahjaksi ostetussa matkalaukussakin, jos en ihan väärin muista.

Tämäkin hentoinen ja hauraan oloinen nainen on ollut mukana monessa, ja oli mukava nähdä, miten hienosti hän näytti toipuneen vuoden takaisesta aivoinfarktista.

Oli kirjallisuustapahtumassa tietenkin muutakin ohjelmaa ja totta kai tarjolla myös uutta ja vanhaa luettavaa.

.

Sastamala-päivälle täydellinen päätös oli käynti Pukstaavi-kirjamuseossa.

P.S. Otsikko on Tyttären tiivis ja ehdottomasti osuva kommentti Sastamalasta lähettämiini kuviin.