Rajoittunutta elämää

Kirjoitan vieläkin vasemmalla kädellä. Hitaasti ja hankalasti. Virheitä tulee koko ajan, isoja kirjaimia en onnistunut kerralla saamaan oikein ennen kuin opin tekemään sen caps lock päällä. Valokuvia en pysty ottamaan kuin alaspäin. Oikean käden asento täytyy miettiä istuessa, ylös noustessa, kävellessä ja makuuasennossa. Käsi ei nouse yhtään sivulle ja eteenkin vain noin kymmenen senttiä. Jos rasitan kättä liikaa, se kostautuu tuntien särkynä yöllä.

Saatoin tehdä virheen luottaessani alkuvaiheessa omaan hoitoon ja kuvitellessani, että vaiva menee nopeasti ohi. Tällaisia virhearvoita olen tehnyt ennenkin. Pikkuvaivoista saattaa tulla kuukausien riesa, jos ei osaa tai halua hankkiutua hoitoon. Milloinkahan opin sen?

Torstaina mökillä oli niin kurja olo, että Mies puoliksi pakotti soittamaan perjantaiaamuna terveyskeskukseen, jossa on kolmena päivänä viikossa lääkäripäivystys. Sain ajan heti aamulla, ja aika pikaisen tutkimuksen jälkeen lääkäri tuikkasi peräti kaksi kortisonipiikkiä olkapäähän (minusta ei ollut vastustelemaan) ja kehotti suurentamaan särkylääkkeen annostusta ja lepäämään.Väitti että viikon päästä pelaan jo golfia.

Siihen oli mukava uskoa. Nyt en ole ollenkaan varma arvion paikkansa pitävyydestä. Hetkellisen helpotuksen ja tulevaisuudenuskon jälkeen on mieliala vaihdellut apatiasta kiukkuiseen ärtymykseen ja alistumiseen. Mitään merkittävää edistymistä paranemisen suhteen ei ole tapahtunut.

Pojan rohkaisemana sain hetkeksi tarmoa ja varasin ajan fysioterapeutille, jonka pitäisi tietää olkapäävammoista. Vakuutusyhtiöön soittamiseenkin piti tulla Mieheltä aloite. Jotenkin omiin asioihin tarttuminen on tuntunut niin vaivalloiselta, vaikka kyse on ollut vain parista puhelinsoitosta. Taidan edelleen toivoa ihmeparanemista, en millään saata uskoa, että ikkunanpesusta voi seurata tällaista.

Siksi pakkasin viime viikolla mökille lähtiessä mukaan golf- ja kuntosalivarusteita ja kuvittelin itseni mustikkametsään ja rantasaunan löylyihin. Kaikki tuo on jäänyt tekemättä. Enimmäkseen olen istuskellut sisällä, lukenut kirjoja ja tuijottanut telkkaria. Sadepäivinä se on ihan ok tekemistä, mutta ei silti voi välttyä ajatukselta, että kallisarvoiset kesäpäivät valuvat hukkaan. Onneksi Mies on päässyt tekemään kaikenlaista sen lisäksi, että on palvellut minua väsymättä.

Säryn ja turtumuksen keskellä on onneksi ollut kirkkaitakin hetkiä. Ne kirjat ja muutama tv-ohjelma. Ylelle kiitos italialaisesta Isältä tyttärelle -sarjasta, jonka kolmatta osaa jo odotan. Ja tietysti Lontoon MM-kisoista. Minusta on vanhemmiten tainnut tulla melkein kunnon penkkiurheilija. Siis melkein: jos tarjolla olisi muuta mielekkäämpää tekemistä, eivät 400 metrin välierät kiinnostaisi.

Superruokaa ja pohdiskelua. Tuleekohan niillä kuntoon?

Tänään kauppareissulla tajusin olla tästä toistaiseksi viikon mittaisesta elämää rajoittaneesta kokemuksesta kiitollinenkin. Empatia ja ymmärrys kaikenlaisia vaivoja potevia kohtaan saattaa lisääntyä. Entistä paremmin ymmärrän, mikä merkitys terveydellä on ja miten helposti ja yllättäen sen voi menettää. Toimettomuus koettelee päätä ja ihmissuhteita mutta tarjoaa kasvun paikkoja.