Nostalgiaa ja uusia tuulia

Kummallinen pala asettui jonnekin kurkunpään tienoille, ja hengitys muuttui jotenkin oudon raskaaksi. Tulisiko peräti itku? En ollenkaan ollut osannut odottaa tällaisia fyysisiä tuntemuksia, kun perjantaina iltapäivällä käänsimme auton Kajaanista kohti Suomussalmea.

Melkein jokainen mutka ja mäki toivat mieleen muistoja vuosien varrelta: tätä reittiä bussi kulki Kontiomäen juna-asemalta koti Ämmänsaaren linja-autoasemaa, tässä istuin takapenkillä, kun tulimme katsomasta äitiä Kajaanin keskussairaalasta 70-luvun alkupuolella, tästä risteyksestä käännyttiin äidin sukulaisten luo, tällä suoralla yritin saada liftiä tansseihin Hyrynsalmelle.

Sitten muistin ne lukuisat reissut, säännölliset joulu-, kesä- ja syyslomamatkat, kun omat lapset istuivat auton takapenkillä väsyksissä satojen kilometrien matkasta odottaen joko vihdoin oltaisiin perillä. Ne olivat hauskoja päiviä, joiden olisi suonut jatkuvan vaikka ikuisesti. Viimeisten vuosien matkat olivat ne raskaimmat, tiesin, että äidin voimat vähenivät eikä perillä olosta tulisi helppoa.

Nyt olin matkalla iloiseen tapahtumaan, serkkujen tapaamiseen, eikä minulla ollut mitään syytä raskaisiin mietteisiin. Kihelmöivän odotuksen sijaan keho ja mieli kuitenkin toimivat toisin, muistoja muistojen perään, tuntemuksia sydämessä, keuhkoissa, vatsassa asti.

Isovanhempien maisemassa näytti näin perinteiseltä.

Politiikan tutkija Antto Vihma puhui maanantaina radiossa nostalgiasta, jota hän käsitteli ennen kaikkea poliittisena ilmiönä. Hänen mukaansa nostalgia on moderni perustunne, surua ja kaipausta, joka liittyy ajan kulumisen peruuttamattomuuteen. Nostalgian käsite keksittiin jo 1600-luvulla, ja silloin ajateltiin sen olevan parannettavissa oleva sairaus. Sairaille määrättiin oopiumia, iilimatohoitoja ja rauhoittavia matkoja Alpeille.

Sovelsin tietysti Vihman ajatuksia henkilökohtaiselle tasolle, omiin tuntemuksiini.

Kyseenalaisten hoitojen (tai kukapa ei Alpeille haluaisi!) sijaan minut paransi serkkujen seura. Lauantaiaamuna iloinen puheensorina, halaukset ja nauru häivyttivät välittömästi haikean olon. Vaikka koko päivä kierrettiin suvulle tärkeillä paikoilla ja palautettiin mieleen omia juuria, puhuttiin isovanhemmista, tädeistä ja sedistä, ei päällimmäisenä ollut menneen kaipuu vaan ilo siitä, että kuulun tällaiseen porukkaan, jolla on näin kiinnostava historia. Yhteisyyden tunne oli vahva, vaikka emme olleet suurimman osan kanssa nähneet vuosiin.

Hossan kansallispuistoon kokoontui meidän lisäksemme muitakin kuuntelemaan kahta kajaanilaista kuoroa ja juhlimaan Suomen luontoa.

Peilityyni Huosiuslampi kuljetti laulun rannalta toiselle.

Lauantaina suomalaiset söivät yhdessä ulkona. Meillä oli Hossassa näin komeat tulet ja nokipannut.

Edelleen Antto Vihmaa siteeraten: Pohdiskelevan nostalgian lähtökohta on, ettei menneisyyttä voi rakentaa uudelleen. Toisen, poliittisesti vaarallisen nostalgian lajin eli entistävän nostalgian, kannattajat pyrkivät palauttamaan menneen kunnian eivätkä hyväksy maailman muuttumista.

Nostalgia on siis hyväksyttävä tunne, kunhan ei jää siihen märehtimään, eikä harmittele muutosta.

Hiljainen kansa on vielä kesävaatteissa. Talveksi hiljaiset ihmisetkin saavat uutta ylle.

Paluumatkalla sunnuntaina maailman ja maiseman muuttumista ihmeteltiin Tuulentiellä. Kainuulaisessa sinisessä vaaramaisemassa tuotetaan nyt tuulisähköä Tuulipuistossa, joka vihitään käyttöön huomenna.

Huikean korkean tuulivoimalan juurella seistessä ei voinut kuin toivoa kaikkea hyvää kainuulaisten tulevaisuuteen. Enää ei nostalgisista, haikeista ajatuksista ollut tietoakaan!

Näin muuttuu kainuulainen vaaramaisema.

Suomussalmen ja Hyrynsalmen välillä voi harrastaa tuulivoimalabongailua. Kymmenet siivet halkovat nyt taivasta.