Mieskin on herkkä eläin

Otsikko ei pyri olemaan erityisen raflaava eikä myöskään minkäänlainen kannanotto viimeaikaiseen julkiseen keskusteluun. Se on vain mukaelma Rafael Donnerin tammikuussa ilmestyneen kirjan Ihminen on herkkä eläin nimestä. En ole lukenut kirjaa, mutta olen kuunnellut ja katsellut Rafael Donneria livenä Tampereella, Vihtorin kirjamessuilla, lauantaina. Nuori mies jätti jäljen, pani ajattelemaan ja ennen kaikkea sai tuntemaan. Ja vakuutti siitä, että mieskin voi ja uskaltaa kokea herkästi, jopa puhua siitä.

Rafael Donner oli toisena esiintyjänä kokeneen toimittaja ja kriitikko Unto Hämäläisen jälkeen. Varsinaisesti olimme paikalla Hämäläisen vuoksi, ja kyllä hänkin osasi asiansa. Donnerilta en odottanut mitään, olin jopa valmis lähtemään kesken pois, jos siltä tuntuisi. Mutta ei tuntunut, todellakaan. Mitä pidemmälle Donnerin haastattelu eteni, sitä vaikuttuneempi olin.

Rafael Donner on siis kaikkien tunteman Jörn Donnerin poika. Mutta isänsä toisinto hän ei ole, vaikka elekielessä ja tavassa olla rehellisesti läsnä omana itsenään saattaakin muistuttaa isäänsä.
27-vuotias nuori mies istuu edessämme suoraselkäisenä, herkän ja haavoittuvan oloisena, ei kapinoivana, laiskasti röhnöttävänä suorasuuna, kuten hänen isänsä ainakin nuorempana tapasi esiintyä.

Haastattelija sai nuoren kirjailijan kertomaan muutamia anekdotteja elämänsä varrelta, jotka herkistivät niin kirjailijan kuin hänen yleisönsäkin (ainakin siis minut) kyyneliin. Hän ei voinut kertoa liikuttumatta Etelä-Afrikassa tapaamiensa naisten ja lasten julmista kohtaloista ja poti huonoa omaatuntoa siitä, että ei ollut auttamassa heitä vaan puhumassa meille. Toisaalta hän oli edelleen ihmeissään silmänräpäyksessä tapahtuneesta rakastumisestaan avovaimoonsa.

Tunteen merkitystä ihmisen elämässä Rafael Donner korosti toistuvasti. Hänelle opetettiin 2-vuotiaana, että Jumalaa ei ole ja 8-vuotiaana, ettei joulupukkiakaan ole. Asiat perusteltiin järjellä, ei tunteella. Silti hän sanoi olevansa vakuuttunut siitä, että tunne on ihmiselämän perustavimpia voimia. Hän haastoi pohtimaan käsitettä miehekäs (on omistanut yhden kirjansa luvunkin aiheelle) ja kertoi joutuneensa  pikkupoikana koulun pihalla oppimaan, miten miehekkyyteen ei kuulu heikompien puolustaminen, siitä saa homon leiman.

Sosiaalista omaatuntoa ei  koulupihan kasvatus kuitenkaan onnistunut nujertamaan. Hän tiedostaa olevansa etuoikeutettu ja nauttii matkustamisesta, mutta ei epäoikeudenmukaisiksi kokemistaan ylellisyyksistä. Jo pikkupoikana hän nukkui mieluummin patjalla lattialla kuin uuden huoneensa liian isossa sängyssä.

Tänä materaalista menestystä ja fyysistä voimaa ihannoivana individualistisena ja egoistisena aikana oli virkistävää kuulla tällaista rohkeaa puhetta. Toivottavasti nuori mies ei kadota itseään ja ihanteitaan vielä keski-ikäisenäkään (koin piston neljän tähden hotelleja ja muita mukavuuksia vaativana tätinä!).

Lopuksi toivomus:
Voi kun haastattelijat eivät olisi niin ihastuneita omiin ajatuksiinsa ja antaisivat haastateltavien puhua enemmän!

Voi tätä kevättä

Tänään tuntuu vahvasti siltä, että ei ollut kovin fiksua jättää kevätmatka muille maille tekemättä. Lunta tuiskuaa niiin, että maisema on yhtä valkoista. Tiskirätin kokoisia lumihiutaleita tulee taivaan täydeltä; naapurin keltainen talokin hukkuu näkyvistä, vaikka matkaa on vain muutama kymmenen metriä.

Vaikka kuinka yrittäisi ajatella positiivisesti (Uusi lumi on vanhan surma, toisteli edesmennyt anoppi aina tällaisissa tilanteissa), kääntyy ajatus helpommin negatiivisen puolelle. Eikö kevät tule ikinä? Onko tämäkin vuosi yhtä odotusta, niin kuin pari edellistäkin?

Jotta mieli edes jotenkin kirkastuisi, pitää kääntää sisäinen katse menneeseen viikonloppuun, jolloin ei haitannut lumi eikä hitaasti etenevä kevätkään. Pojanpojat antoivat mielelle ihan erilaista virikettä. Ja kun nyt oikein muistelen, niin ei lauantain säässäkään ollut valittamista. Käveltiin meren rannalla ja jäällä, käänsin kasvot aurinkoon, suljin silmät ja kuuntelin hiljaista avaruutta.

Näin ihana sää oli lauantaina Espoossa. Ja kyllä ne kevään merkit ovat nähtävissä!

Muuten ei hiljaisuudesta sitten nautittukaan. Espoon WeeGee-museokeskuksessa oli viikonloppuna lasten museofestarit, ja voi sitä meteliä, minkä sadat lapset museoon toivat. Hetkittäin aikuinen kaipasi jopa kuulosuojaimia, ennen kuin sai kurottua kävelylenkin hiljaisuuden ja museon kakofonian välisen eron umpeen. Toisin sanoen tottui, ja osasi iloita lasten iloisesta tohinasta ja pöhinästä.

Oli siellä keskittynyttä hiljaisuuttakin, kun pienet kädet ahersivat tuhansien lego-palikoiden kimpussa tai rakensivat sokeripaloista torneja. Mummoikäinen epäili, että makeat rakennuspalikat päätyvät rakentajien suihin, mutta se ei tainnut tulla lasten mieleenkään; tuskin olivat sokeripaloihin kotioloissa törmänneet.

Legot ovat kiehtoneet lapsia jo 60 vuotta. Synttäreilläkin rakennettiin ahkerasti.

Reipas meno jatkui poikien kotonakin. Onneksi pappa taipui painikaveriksi, ja mummokin intoutui kaikenlaisiin jumppaleikkeihin. Jälkeen päin selkä ja jalat ovat muistuttaneet, että ehkä voisi ottaa vähän rauhallisemmin. Mutta lasten riemu tarttuu, eikä silloin muista ikäänsä, kun viisivuotias (ja puoli) ehdottaa hippaleikkiä tai kaksivuotias (ja puoli) keksii heittää pelikortit hujan hajan pitkin lattioita ja niitä kerätään kilpaa (mummon ehdotuksesta) moneen kertaan. Kadehdittavan vauhdikkaasti ja taipuisasti lapset liikkuvat!

On ihana asia, että lapsenlapset luottavat isovanhempiinsa niin, etteivät kaipaa (ainakaan ääneen) vanhempiaan. Vain illalla nukkumaan mennessä nuorempi herkistyi toteamaan, että hänellä on oma äiti. Siitä päästiin kertaamaan, mitä kaikkea omaa hänellä onkaan: isi, isoveli, mummo, pappa, mummi, vaari, serkku ja monta tätiä. Aamullakaan kumpikaan ei kysellyt, milloin vanhemmat tulevat. Pienempi vain hauskuutti isovanhempia pukeutumalla jääkiekkoilijaksi (vaipoista saa kätevästi rooliasuja!).

Koimme onnistuneemme ihanassa, mutta vastuullisessa tehtävässä. Mitään mainittavampia vahinkoja ei sattunut, emme esimerkiksi hukanneet lapsia kertakaan museon vilinässä (oikeasti se pelotti), eikä pojista isompi telonut itseään tehdessään kiipeilyurotekoja aallonmurtajalla. Tappiopuolelle kirjattiin vain yhdet museon hälinässä kadonneet lapaset, ja se on pientä.

No niin, tässä muistellessa lumisade on loppunut, tai ainakin tauonnut, puiston koivut piirtyvät selkeinä ja uskovat kanssani kevääseen.

Olenko muuttunut?

Muutos on kiehtova ilmiö. Seuraan mielelläni sellaisia tv-ohjelmia ja luen lehtijuttuja, joissa on kyse jonkinlaisesta ohjatusta muutoksesta. Remontti- ja sisustusohjelmat, erilaiset muuttumisleikit, jopa Sukulan ravintolaohjelmat kiinnostavat juuri siksi, että niissä pyritään saamaan aikaan muutos.

Vielä kiinnostavampaa kuin tutkailla miljöön muuttumista on ihmetellä ihmisen muutosta.  Usein muutos alkaa ulkoisesti, mutta ainakin julkisesti vakuutellaan sen heijastavan myös sisäistä muutosta. Tai sitten juuri sisäinen muutos pakottaa uudistumaan myös ulkoisesti.

Toisten muuttumista on hauska ihmetellä. Mutta kukapa ihmiselle olisi tärkeämpi ja läheisempi tarkkailtava kuin hän itse. Eli nyt käännän katseen itseeni. Kovin syvällistä analyysia on turha taaskaan odottaa! Ja ikääntymisen ja ajan muuttumisenkin unohdan suosiolla; nehän ihmistä eniten muuttavat, jos mikään.

Tähän pohdiskeluun minut patisti kaksi asiaa: omakuvien julkaisu Instagramissa (mikä on kyllä mietityttänyt niin etu- kuin jälkikäteenkin) ja sattumalta kirjastossa lukaistu Voi hyvin -lehden artikkeli enneagrammeista, joista en ollut ennen kuullutkaan.

Kolmas, eikä ollenkaan vähäisin, inspiraattori oli vanhojen valokuvien selailu. Kuvat, jotka eivät ennen herättäneet kummoisiakaan tunteita, herkistivät nyt (onko minusta tullut vanha?). Löysin kuvista asioita, joita en ennen ollut tiedostanut, jotka nyt ilahduttivat ja joista olin oikeasti tunnistavinani itseni. Sen itseni, joka olen ollut, ja ehkä vieläkin sisimmältäni olen.

Rakastan tuota pientä pullukkaa, jossa näen selvästi isäni suvun piirteitä. Molemmat kuvat kertovat, että olen ollut onnellinen, iloinen lapsi ja minut on puettu kauniisti. Lumihankeenkin olen saanut kävellä pikkukengillä!

Kun olin lapsi, meillä ei ollut kameraa, niin kuin ei varmaan suurimmassa osassa suomalaisia koteja. Lapsuuskuvia on olemassa vain muutama. Isän sedällä oli valokuvaamo, ja siellä käytiin pari kertaa ottamassa perhekuva, jossa seisotaan jäykkänä ja totisena. Muut kuvat ovat satunnaisten vieraiden - ehkä etelän tätien - otoksia. Mutta ne kertovat paljon tunnelmasta ja kuvattavan mielentilasta. Pieni lapsi ei osaa poseerata (siis ennen ei osannut, nykylapset kyllä osaavat).

Kuvien perusteella minulla on on ollut lapsuudessani onnellisia hetkiä. Muistoihin juuri nämä kuvien hetket eivät ole jääneet, sieltä löytyy myös pettymyksiä ja ikäviä tilanteita, mutta kuvat kertovat muusta. Ja nyt ne tekevät minut onnelliseksi tuon pienen lapsen puolesta. Ehkä on aika päästää irti niistä ikävistä muistoista ja ottaa tilalle tämä kuvien ilo ja onni.

Teini-iässä suhde kuvattavana olemiseen oli ristiriitainen, niin kuin suhde itseenikin. Olin kapinallinen haaveilija enkä ollenkaan sovussa ulkoisen olemukseni kanssa. Rippikuvasta näkee, miten vaivautunut olen kameran edessä. Luokkakuvissakin katse on usein alaviistoon. Silloin en osannut hymyillä kameralle enkä pitänyt siitä, miltä näytin.

Tässä 16-vuotias minä varovasti kurkistaa kameraan päin. Silloin olen kuitenkin osannnut pukeutua paremmin kuin nyt. Ihana takki ja pitkävartiset saappaat on haettu Oulusta asti, samettihousut olen varmaan tehnyt itse. Vaatteet ja hiukset ottaisin vieläkin!

Nyr rakastan tätä epävarmaa haaveilijaakin. Haaveilija olen vieläkin.

Ja nyt kun katson noita murrosikäisen kuvia, tajuan mitä herkkää kauneutta niissä on. Ihana minä, ihan suotta niin epävarma. Kukaan ei vain tainnut sanoa, miltä näytän ja millainen olen. Se on jäänyt mieleen, kun joskus saunassa kummitätini kertoi, että minulla on pitkä selkä ja ensimmäinen poikaystävä sanoi jotain silmieni väristä. Muuten olin omien silmieni varassa, ja peilihän kertoo ihmiselle vain sen, mitä hän kuvittelee näkevänsä.

Valokuvissa esiintyminen on helpottanut vasta nyt myöhäisellä keski-iällä. Hääkuvassakaan en osaa olla luontevasti onnellisen näköinen. Harvassa ovat ne kuvat, joissa hymyilen. Sille on kyllä hyvä selitys. Tein ison ongelman hampaistani, joita yritin piilotella. Oikaisuhoidon jälkeen päätin, että nyt hymyilen aina, ja varsinkin kuvissa.

Se päätös on pitänyt. Viime vuosien kuvissa katson rohkeasti kameraan ja hymyilen avoimesti. Avoimuutta on tullut muutenkin lisää. Siitä äärimmäisenä esimerkkinä naistenpäivän Instagram-julkaisu, jossa uskallan altistaa kasvoni ihmisten pällisteltäväksi. Blogissakin on jonkinlainen avoimuuskynnys selvästi ylittynyt, vaikka vielä tasapainoilenkin sen välillä, mikä on julkisesti sopivaa ja mikä ei.

Minun sukupolveni kasvatuksella ei mielellään hölistä omista asioista julkisesti ja pidetään muutenkin mahdollisimman matalaa profiilia. Erottuminen oli huonoa käytöstä. Mitä muutkin ajattelevat? olen saanut kuulla aika monta kertaa nuoruudessani. Kun sitä sääntöä rikkoo, joutuu vieläkin tilille itsensä kanssa.

Eli harkitsen jatkossakin omakuvien julkaisua, mutta hymyilen kuvissa, toivottavasti yhtä tyytyväisenä kuin nukenvaunuja työntäessäni. Hyväksyn myös naiivin tunteellisen idealismini, se nimittäin kuuluu luonteeseeni, eli nyt päästään niihin enneagrammeihin. Tein netissä jopa enneagrammitestin, eikä sen tulosta liene vaikea arvata.

Miksikö tehdään testejä? No siksi, että halutaan oppia tuntemaan itsensä ja kasvaa ihmisenä. Itsesääli ei kuulosta hyvältä, pois se minusta!

Kommentointi takkuaa

Harmaan päivän piristykseksi kuva maailman kauneimmasta kukkakimpusta, jonka sain Tyttäreltä naistenpäivänä. Aivan, Meksikosta! :)

Muutamalta taholta on tullut viestiä, että blogiani on hankala, jopa mahdoton kommentoida. Valitettavasti minä en voi asialle mitään, ainakaan tietääkseni.

Alkuun kommentit onnistuivat, enkä ole koko aikana tehnyt mitään muutoksia asetuksiin. En siis tiedä, mitä on tapahtunut. Yritän tarkistaa asiaa viikonloppuna tietotekniseltä tukihenkilöltäni (=Pojalta).

Asia harmittaa minuakin. Ja ymmärrän hyvin lukijaa, joka turhautuneena yrityksiin on lopettanut koko touhun.

Mutta kiitos, kun kuitenkin poikkeatte täällä!

Tarjoaisin mielelläni uskollisille lukijoille (muillekin kuin Miehelle) myös suklaamaistiaisia. Venäläinen opiskelijani ilahdutti tänään jälkikäteen naistenpäivän lahjalla. 

Joku aina löytää

Teki mieli antaa tälle postaukselle otsikoksi Joku aina eksyy. Se olisi kuitenkin saattanut johtaa harhaan ne, jotka etsivät googlettamalla Reko Lundánin Aina joku eksyy -klassikkonäytelmää. Mistään niin hienosta, rankasta ja puhuttelevasta (olen nähnyt kyseisen näytelmän kaksi kertaa) ei todellakaan ole kyse, vaan arkisesti vain omasta blogistani.

Toivottavasti kukaan ei nyt joudu väärille raiteille ja siis pettymään, en todellakaan halua houkutella lukijoita kepulikonstein. 

Aloitin blogin kolme ja puoli vuotta sitten ihan vain siitä syystä, että jäädessäni eläkkeelle koin, että nyt olisin vapaa tekemään juuri sellaisia asioita kuin haluan. Blogikokeilu houkutteli: se tarjosi mahdollisuuden pohdiskella kevyesti (vakavasti en valitettavasti osaa!), palauttaa mieleen koettua ja elettyä, maistella sanoja ja lauseita. Eli tehdä vihdoin itse sitä, mitä olin vuosia opettanut toisille. Monestakin syystä en aiemmin tohtinut (tohtia lienee paras verbi tähän). 

Aloittaessani en niinkään ajatellut lukijoita, vain itseäni, ja olin ihan noviisi blogin visuaalisessa puolessa, ja olen vieläkin. Ensimmäisessä postauksessa ei ollut kuvan kuvaa! Vaikka kuvia nyt julkaisenkin, kamera on edelleen vain kännykässä ja vaikka tiedostankin, että nykymaailmassa yksi kuva saattaa kertoa enemmän kuin miljoona sanaa, minulle sanat puhuvat enemmän. Olen toki kateellinen kaikille, jotka osaavat puhua kuvin. 

Nyt olen jo ymmärtänyt, että kuvat ovat olennainen osa blogia. Nämä narsissit oli pakko saada, vaikka ne vasta haaveilevat oikeasta keväästä ja ulkoilmasta.

Blogin katsojat (siis todellakin katsojat!) ovat tulleet ikään kuin sivutuotteena, iloisena yllätyksenä, jota ilman en enää ehkä jaksaisi/viitsisi jatkaa tätä harrastusta. 

Nimittäin uusien tekstien työstäminen ei yli kolmen vuoden jälkeen ole niin itsestään selvää kuin alussa. Uusia ideoita ei tupsahtele taivaasta, ja välillä tuntuu että vain toistaa itseään. Ihmettelen Jukka Kemppistä (Kemppinen.blogspot.com), joka saa julkaistua uuden tekstin joka päivä. Mutta lukijat (anteeksi: katsojat) tuntuvat velvoittavan minuakin. Siis ihan oma keksintö; tuskin kukaan jäisi murehtimaan, jos blogini vain kuihtuisi olemattomiin. 

Mutta kun joku aina, siis joka päivä, löytää blogini, se palkitsee niin paljon, että tekee kuitenkin mieli jatkaa. En voi kerskua katsojamäärillä, mutta ihan sekin riittää, kun huomaan jonkun käyneen sivuillani. Tulkitsen sen niin, että jotakin kiinnostavaa täällä täytyy olla. Kirjallista palautetta eli kommentteja tulee blogiin harvoin; suullisesti saan palautetta satunnaisesti (kiitos niistä!), niin että en tiedä täsmälleen, mikä kiinnostaa. Paitsi silloin, kun kirjoitan takuuvarmasta aiheesta eli kampaajastani Morista.

Morilla on tapana laittaa blogini linkki kampaamon Facebook-sivuille, ja silloin katsojia piisaa. Viimeisintä Mori-postausta on katsottu yli tuhat kertaa, ja se on minulle valtava luku. Tiedän, että jollekin "oikealle" bloggarille tuollainen luku on murusia, mutta minähän olenkin bloggari vain leikisti. Eli en osaa esimerkiksi keskittyä vain tiettyyn aihepiiriin tai tuotteistaa blogiani, vaan kirjoitttelen huvikseni mitä mieleen juolahtaa. 

Muillekin kuin Mori-jutuille on kuitenkin yhtäkkiä ilmaantunut satoja katsojia juuri Facebookin ansiosta. Kansallispuvussa-postaus tuntui melkein lähtevän lentoon, kun se keräsi yli 800 katsojaa parissa päivässä marraskuun loppupuolella. En ymmärtänyt ollenkaan, mitä tapahtui, kunnes Tyttären salapoliisityön ansiosta löydettiin kansallispukusivusto, johon tekstini oli linkitetty. Siellä joku oli muistaakseni luonnehtinut tekstiäni rakkaudella kirjoitetuksi, mikä tietysti tuntui hienolta. Facebook-palautteet jäävät minulta yleensä lukematta, kun en itse sen käyttäjiin kuulu. 

Vaikka taivaalta tulee lunta, se on jo kevätlunta, ja nämä kukat pääsivät hetkeksi ulkoilemaan. Vielä ulkona ei tarkene koko päivää.

Blogia aloittaessani ajattelin, että itseilmaisun lisäksi tämä on keino pitää yhteyttä tuttuihin ja sukulaisiin, joita harvemmin näkee. Nyt maailmani on laajentunut. On esimerkiksi ihana huomata, että Ranskassa ja Portugalissa joku (yksi tai useampi) seuraa sivujani (tai vaihtoehtoisesti eksyy tänne). Ranskalainen katsoja tuo aina mieleeni muistot kolmesta Pariisin-kuukaudesta ja pitkäaikaisesta haaveestani asua eläkepäivillä Ranskassa; Portugalin-katsoja muistuttaa, että Algarve on vieläkin näkemättä! Eksoottisemmat maat, vaikkapa Sri Lanka ja Vietnam, hämmästyttävät. Mikä hakusana on ohjannut heidät blogiini? (Blogger päivittää tällaisia tietoja tosi hitaasti).

Vaikka en tunnekaan blogini lukijoita - haluan siis ajatella, että joku myös lukee -, olen iloinen ja kiitollinen jokaisesta jokaisesta kontaktista. Vaikka se olisikin vain oman ajatukseni ja mielikuvitukseni tasolla! Koen tulevani nähdyksi.

Naistenpäivän aattona

Huomenna vietetään kansainvälistä naistenpäivää, YK:n 1975 vahvistamaa juhlapäivää, jota on juhlittu jo toista sataa vuotta. Meillä Suomessa päivä ei ole (tai ei ainakaan ole ollut - en oikein tiedä nuorison tavoista enää) niin tärkeä juhlapäivä kuin vaikkapa Italiassa tai Venäjällä. Ja tunnetaan naistenpäivä muuallakin: tänään kambodzalaissyntyinen opiskelijani Luetaan yhdessä -ryhmässä muistutti ensi sanoikseen huomisesta juhlasta ja somalialaistaustainen nuori äiti oli leiponut juhlan kunniaksi kaikille kakkua.

Eilen sain olla mukana tilaisuudessa, jossa tuotiin esille naisen aseman ikävämpiä puolia. Vieläkään kaikki maailman naiset ja tytöt eivät saa itse päättää, mitä tekevät kehollaan ja elämällään. Lapsi- ja pakkoavioliitot ovat edelleen arkipäivää - 12 miljoonaa alaikäistä tyttöä vuodessa pakotetaan naimisiin. Avioliitossaan he kokevat monenlaista väkivaltaa.

Yksi meidän opiskeluryhmämme naisista oli sellainen tyttö. Hänet naitettiin 9-vuotiaana vanhemmalle väkivaltaiselle miehelle, joka yhdessä muiden sukunsa miesten kanssa nöyryytti ja hakkasi häntä vuosikausia. Sellaista avioliittoa me suomalaiset tuskin (onneksi) osaamme edes kuvitella. Aikuisen poikansa avustamana hän pääsi pari vuotta sitten pakenemaan Suomeen. Täällä hän on saanut uudet hampaat irti hakattujen tilalle ja opettelee pikku hiljaa hymyilemään.

Eilisessä tilaisuudessa tällaisista naisista tuli päähenkilöitä. Tampere-talossa ojennettiin Marima Moussalle Suomen hallituksen perustama tasa-arvopalkinto (International Gender Equality Prize), joka viime joulukuussa myönnettiin Angela Merkelille. Merkel halusi ohjata sen edelleen taholle, joka kykenee tekemään sillä mahdollisimman paljon konkreettista hyvää eli nigeriläiselle perheväkivallasta kärsiviä naisia auttavalle järjestölle. Marima Moussa johtaa järjestöä, joka aikoo käyttää saamansa lahjoituksen, 150 000 euroa, turvatalon rakentamiseen ja uhrien aseman parantamiseen.

Pääministeri Sipilän taputukset ja Mariama Moussan tuuletus.

Kyseinen rahasumma, vaikka se Nigerissä onkin valtava kasa rahaa, on meille suomalaisille pikkuraha. Isompi asia on palkinnon symboli- ja vaikutusarvo julkisuudessa. Nigerissä (ja varmaasti aika monessa muussakin maassa) perheväkivalta on kielletty puheenaihe. Angela Merkelin ansiosta palkinnosta - ja naisten asemasta - on puhuttava.

Eilisessä tilaisuudessa naisten puolesta puhuivat kaikki. Ranskan instituutin johtaja Jeannette Bougrap kertoi omasta taustastaan; hänen äitinsä naitettiin 13-vuotiaana, mutta onneksi he asuivat Ranskassa ja äiti ymmärsi, miten tytär välttyy samalta kohtalolta. Hän sai opiskella ja valmistui tohtoriksi Sorbonnen yliopistosta.

Suomalainen valokuvaaja Meeri Koutaniemi on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt tehdä jo paljon naisten, ja muidenkin heikompiosaisten ryhmien puolesta. Hän oli paikalla esittelemässä teoksiaan ja keskustelemassa juhlaväen kanssa.

Ihana Meeri Koutaniemi keskustelee vaikuttuneen yleisönsä kanssa. Tällä hetkellä hänellä on tekeillä teos tyttöjen ympärileikkauksesta.

Pelkästään naisten voimin maailmaa ei muuteta paremmaksi. Jeannette Bougrap kiittelikin pääministeri Sipilää, joka oli paikalla kuuntelemassa kaikki puheet eikä poistunut heti oman puheenvuoronsa jälkeen. Eteläafrikkalainen Dean Peacock, yksi tilaisuuden panelisteista, nosti myös esille miesnäkökulman ja oli ilahtunut siitä, että paikalla oli runsaasti myös miehiä.

Kun naisten asema paranee, paranee myös miesten elämä.

Iloiset muusikot Adama Kone ja Cheik Cissokho ja heidän länsiafrikkalaiset perinnesoittimensa.
 

Talvimökkikin on ihana

Tänään iski yllättävästi haikeus, kun tehtiin lähtöä mökiltä. Olisin halunnut jäädä, määrittelemättömäksi ajaksi, järvimaisemaan ja auringonpaisteeseen. Pakkasesta viis! Mutta kun oli jo pakattu ja sovittu Jyväskylän-ystävien kanssa tapaamisesta matkalla, tietysti lähdettiin. Oli toki tiedossa sekin, ettei aurinkoisia päiviä jatkossa välttämättä tulisikaan, ja silloin olisi asennoiduttava toisin, pidettävä mieli virkeänä ilman aurinkoa.

Viikko tuntui kuitenkin tällä kertaa tosi lyhyeltä. Vaikka ei mitään ihmeellistä tehtykään. Hiljaista kahdenkeskistä oloa enimmäkseen ja sitten eilen peräti kahdet vieraat.

Mukavien jälleennäkemisten ja rupattelutuokioiden välillä ehdittiin reippaalle järvilenkille juuri ennen auringonlaskua, vähän kuin hyvästelemään järvi ennen lähtöä. Lauantaiset kelkkareitit olivat enimmäkseen peittyneet lumeen ja kävelystä tuli aika raskasta, mutta silti tai ehkä juuri siksi - unohtumaton kokemus.

Pieni ihminen, suuri maailmankaikkeus.

Tuulen taidetta.

Kuten erityisesti tällä pakkasviikolla, mökkielämä keskittyy talvella olosuhteiden pakosta enemmän sisälle. Siksi sisätiloissa pitää olla kaikki kunnossa, jotta voi viihtyä. Ainakin minun mielestäni. En kaipaa luksusta, mutta sähköt ja sisävessa on oltava. Tiskikone saattaa jo luiskahtaa luksuksen puolelle, mutta en kyllä enää luopuisi siitäkään. Televisio ja toimiva nettiyhteys antavat mahdollisuuden olla osallisena maailmanmenosta, herätä vaikkapa seitsemältä aamulla kannustamaan Iivo Niskasta kultahiihtoon.

Kauneusarvot ovat tärkeitä sisälläkin. Nyt olin niin täydellisen tyytyväinen kaikkeen mökillä (saattoi olla auringonkin ansiota), että pienet kauneusvirheet eivät häirinneet ollenkaan. Siis vaikka niitä toki on, ja vaikka harmitustakin varmaan on taas joskus luvassa. Mutta nyt silmä ja mieli lepäsivät. Niin paljon, että tuskin maltan odottaa pääsiäistä.

Mökkisuhteeni tuntuu nousseen takaisin alkuaikojen ihastuksen tasolle. Mökkiä on jo ikävä, vaikka aamupäivällä nähtiin!

Meidän "salonki" siistinä. Tässä otetaan vieraat vastaan ja ihaillaan auringonlaskut.

Vieraita tulossa. Ei meillä aina näin siistiä ole! Mutta pääsiäisenä katetaan pöytä taas "ihanilla" mökkiastioilla.