Kylässä Jyväskylässä

Saamattoman bloggarin elämä on ollut aika vauhdikasta ja kiinnostavaa, vaikkei sitä todellakaan voi blogista päätellä.

Elämän huippuhetket pitäisi saada talletettua heti eikä viidestoista päivä, niin purettavien asioiden kuorma ei kasvaisi liian suureksi. Ei ainakaan niin suureksi, ettei siihen jaksa tarttua lainkaan, vaan mieluummin touhuilee puoliunessa jotain turhemmanpäiväistä. Perusperiaatehan blogin pitämiselle on ollut se, että kirjoitan, etteivät sanat (eivätkä asiatkaan) unohtuisi.

Selitykset sikseen, nyt aloitan merkittävien hetkien purkamisen viimeisimmästä. Ajettiin nimittäin torstaina Jyväskylään, laukussa reissulakanat ja liput Wigwamin 50-vuotisjuhlakiertueen konserttiin. Reissulakanat siksi, että yövyttiin ystäväpariskunnan luona, ja tapana on ollut tehdä se omin lakanoin.

Konsertista muutama sananen. Loppukesän aikana kasvoi ja vankistui toive päästä todistamaan livenä nuoruuden idolien soitantaa, ja samalla ehkä saada hippunen nuoruutta takaisinkin. Tampereen kosertti oli loppuunmyyty, samoin Helsingin, mutta Jyväskylään siis saatiin liput. Tampereella olisi päästy mukavasti istumaan Tampere-talon ison salin penkkeihin, Jyväskylän rokkiluolassa, Lutakossa, oli tiedossa ainakin kolme tuntia seisomista, mikä hieman arvelutti etukäteen.

Mutta hyvin se sujui, jalat jaksoivat valittamatta. Tämäkin konsertti oli loppuunmyyty, tila ahdas ja kuuma, ja välillä isojen miesten puristuksessa oli aika hentoinen olo. Toisella puoliajalla vasta saatiin raivattua itsemme jonkinlaiselle näköalapaikalle, niin että siitä eteenpäin konserttielämys oli aika täydellinen.

Lehdistä on voinut lukea suitsutusta muusikoille, jotka eivät ole kadottaneet taidostaan vuosien myötä mitään. Päinvastoin, kokemus näkyy ja kuuluu, yhteissoitto sujuu upeasti vaikka taukoa on ollutkin. Ikä näkyy ulkonäössä, muuten sen voi unohtaa.

Konserttikuvista ei tullut kummoisia kännykkäkameralla isojen miesten muurin takaa. Yleisössä oli kaikenikäistä väkeä, ei suinkaan pelkkiä nostalgikkovanhuksia. 

Jos Wigwamin miehillä on jo ikää ja elettyä elämää, Jyväskylän kaupungin kadut torstai-iltana vallanneella haalarinuorisolla elämä on vasta edessä. Kun käveltiin Lutakosta taksipysäkille (noloa, myönnän: rokkikonsertista ei mennä taksilla kotiin!), ihmeteltiin satoja, jopa tuhansia vastaantulevia nuoria. Selitys oli tietysti Kauppakadun appro, sama jota Tampereella vietetään Hämeenkadun appron nimisenä. Ihastelin taksikuskillekin Jyväskylän vilkkautta ja nuorekkuutta öiseen aikaan, mutta hän kyllä todisti, että tämä ilta oli poikkeus.

Jyväskylän reissun tärkein anti oli kuitenkin ystävien tapaamisessa. Ensimmäinen iltapäivä vaihdettiin kuulumisia ja syötiin hyvin (hirvipaistia, uuniomenoita ja muita herkkuja), konsertin jälkeen yöpalalla kuultiin isännän, todellisen musiikkiasiantuntijan, analyysiä kuullusta ja nähdystä.

Seuraavan aamun aamiaisella, joka alkoi kymmenen maissa ja päättyi joskus puolenpäivän jälkeen, käytiin taas sitä meidän nelikolle tavallista tajunnanvirtakeskustelua, joka on hioutunut melkein neljänkymmenen vuoden aikana ja alkaa hipoa täydellisyyttä. Aamiaisella ehdittiin käsitellä uusi jätevesilainsäädäntö, pohtia Rautaveden reittiä, kiistellä Holvikirkon esittäjästä, kuunnella Tom Jonesin ja P.J.Probyn versiot Pepe Willbergin Saat miehen kyyneliin -kappaleesta (jota me naiset sivumennen sanoen myös innostuimme laulamaan), pohtia kulttuurisidonnaisia tapoja ja naisen asemaa ja kuulla koskettava muisto lapsuudesta. Ainakin nämä asiat tulevat nyt mieleen, joku muu muistaa ehkä vielä muutakin.

On niin iso onni, että on ystäviä, joiden seurassa voi olla omana itsenään, pingottamatta tai esittämättä. Ja kyllä, ainakin hippunen nuoruutta tuli takaisin!

Olenko muuttunut?

Muutos on kiehtova ilmiö. Seuraan mielelläni sellaisia tv-ohjelmia ja luen lehtijuttuja, joissa on kyse jonkinlaisesta ohjatusta muutoksesta. Remontti- ja sisustusohjelmat, erilaiset muuttumisleikit, jopa Sukulan ravintolaohjelmat kiinnostavat juuri siksi, että niissä pyritään saamaan aikaan muutos.

Vielä kiinnostavampaa kuin tutkailla miljöön muuttumista on ihmetellä ihmisen muutosta.  Usein muutos alkaa ulkoisesti, mutta ainakin julkisesti vakuutellaan sen heijastavan myös sisäistä muutosta. Tai sitten juuri sisäinen muutos pakottaa uudistumaan myös ulkoisesti.

Toisten muuttumista on hauska ihmetellä. Mutta kukapa ihmiselle olisi tärkeämpi ja läheisempi tarkkailtava kuin hän itse. Eli nyt käännän katseen itseeni. Kovin syvällistä analyysia on turha taaskaan odottaa! Ja ikääntymisen ja ajan muuttumisenkin unohdan suosiolla; nehän ihmistä eniten muuttavat, jos mikään.

Tähän pohdiskeluun minut patisti kaksi asiaa: omakuvien julkaisu Instagramissa (mikä on kyllä mietityttänyt niin etu- kuin jälkikäteenkin) ja sattumalta kirjastossa lukaistu Voi hyvin -lehden artikkeli enneagrammeista, joista en ollut ennen kuullutkaan.

Kolmas, eikä ollenkaan vähäisin, inspiraattori oli vanhojen valokuvien selailu. Kuvat, jotka eivät ennen herättäneet kummoisiakaan tunteita, herkistivät nyt (onko minusta tullut vanha?). Löysin kuvista asioita, joita en ennen ollut tiedostanut, jotka nyt ilahduttivat ja joista olin oikeasti tunnistavinani itseni. Sen itseni, joka olen ollut, ja ehkä vieläkin sisimmältäni olen.

Rakastan tuota pientä pullukkaa, jossa näen selvästi isäni suvun piirteitä. Molemmat kuvat kertovat, että olen ollut onnellinen, iloinen lapsi ja minut on puettu kauniisti. Lumihankeenkin olen saanut kävellä pikkukengillä!

Kun olin lapsi, meillä ei ollut kameraa, niin kuin ei varmaan suurimmassa osassa suomalaisia koteja. Lapsuuskuvia on olemassa vain muutama. Isän sedällä oli valokuvaamo, ja siellä käytiin pari kertaa ottamassa perhekuva, jossa seisotaan jäykkänä ja totisena. Muut kuvat ovat satunnaisten vieraiden - ehkä etelän tätien - otoksia. Mutta ne kertovat paljon tunnelmasta ja kuvattavan mielentilasta. Pieni lapsi ei osaa poseerata (siis ennen ei osannut, nykylapset kyllä osaavat).

Kuvien perusteella minulla on on ollut lapsuudessani onnellisia hetkiä. Muistoihin juuri nämä kuvien hetket eivät ole jääneet, sieltä löytyy myös pettymyksiä ja ikäviä tilanteita, mutta kuvat kertovat muusta. Ja nyt ne tekevät minut onnelliseksi tuon pienen lapsen puolesta. Ehkä on aika päästää irti niistä ikävistä muistoista ja ottaa tilalle tämä kuvien ilo ja onni.

Teini-iässä suhde kuvattavana olemiseen oli ristiriitainen, niin kuin suhde itseenikin. Olin kapinallinen haaveilija enkä ollenkaan sovussa ulkoisen olemukseni kanssa. Rippikuvasta näkee, miten vaivautunut olen kameran edessä. Luokkakuvissakin katse on usein alaviistoon. Silloin en osannut hymyillä kameralle enkä pitänyt siitä, miltä näytin.

Tässä 16-vuotias minä varovasti kurkistaa kameraan päin. Silloin olen kuitenkin osannnut pukeutua paremmin kuin nyt. Ihana takki ja pitkävartiset saappaat on haettu Oulusta asti, samettihousut olen varmaan tehnyt itse. Vaatteet ja hiukset ottaisin vieläkin!

Nyr rakastan tätä epävarmaa haaveilijaakin. Haaveilija olen vieläkin.

Ja nyt kun katson noita murrosikäisen kuvia, tajuan mitä herkkää kauneutta niissä on. Ihana minä, ihan suotta niin epävarma. Kukaan ei vain tainnut sanoa, miltä näytän ja millainen olen. Se on jäänyt mieleen, kun joskus saunassa kummitätini kertoi, että minulla on pitkä selkä ja ensimmäinen poikaystävä sanoi jotain silmieni väristä. Muuten olin omien silmieni varassa, ja peilihän kertoo ihmiselle vain sen, mitä hän kuvittelee näkevänsä.

Valokuvissa esiintyminen on helpottanut vasta nyt myöhäisellä keski-iällä. Hääkuvassakaan en osaa olla luontevasti onnellisen näköinen. Harvassa ovat ne kuvat, joissa hymyilen. Sille on kyllä hyvä selitys. Tein ison ongelman hampaistani, joita yritin piilotella. Oikaisuhoidon jälkeen päätin, että nyt hymyilen aina, ja varsinkin kuvissa.

Se päätös on pitänyt. Viime vuosien kuvissa katson rohkeasti kameraan ja hymyilen avoimesti. Avoimuutta on tullut muutenkin lisää. Siitä äärimmäisenä esimerkkinä naistenpäivän Instagram-julkaisu, jossa uskallan altistaa kasvoni ihmisten pällisteltäväksi. Blogissakin on jonkinlainen avoimuuskynnys selvästi ylittynyt, vaikka vielä tasapainoilenkin sen välillä, mikä on julkisesti sopivaa ja mikä ei.

Minun sukupolveni kasvatuksella ei mielellään hölistä omista asioista julkisesti ja pidetään muutenkin mahdollisimman matalaa profiilia. Erottuminen oli huonoa käytöstä. Mitä muutkin ajattelevat? olen saanut kuulla aika monta kertaa nuoruudessani. Kun sitä sääntöä rikkoo, joutuu vieläkin tilille itsensä kanssa.

Eli harkitsen jatkossakin omakuvien julkaisua, mutta hymyilen kuvissa, toivottavasti yhtä tyytyväisenä kuin nukenvaunuja työntäessäni. Hyväksyn myös naiivin tunteellisen idealismini, se nimittäin kuuluu luonteeseeni, eli nyt päästään niihin enneagrammeihin. Tein netissä jopa enneagrammitestin, eikä sen tulosta liene vaikea arvata.

Miksikö tehdään testejä? No siksi, että halutaan oppia tuntemaan itsensä ja kasvaa ihmisenä. Itsesääli ei kuulosta hyvältä, pois se minusta!

Ihana juhlapäivä

Eilinen meni juhliessa. Entinen työpaikkani täytti pyöreitä (50) ja kutsui juhlaan mukaan myös seniorit. Olipa ihana päivä!

Aamupäivällä sai tutustua talon nykyiseen arkeen, tosin juhla-asuiseen sellaiseen. Käytäviä kävellessä piti vähän väliä pysähtyä vaihtamaan iloisia kuulumisia. Onko siitä todellakin kohta kolme vuotta, kun vielä kuuluin kalustoon itsekin? Pieni haikeus hiipi mieleen: tähän yhteisöön oli todella mukava kuulua.

Päivän mittaan yhteisön voima ja hyvät muistot vain vahvistuivat. Koko talo tuntui olevan täynnä mielenkiintoisia ihmisiä, nuoria, keski-ikäisiä ja meitä vanhempia. Lounaalla syntyi oikeita keskusteluja, ei vain kuulumisten vaihtoa. Puhuttiin kirjoista, väitöskirjoistakin. Ihmisillä on unelmia ja he toteuttavat niitä määrätietoisesti! Tällä tarkoitan erityisesti Arto Köykkää, jonka kanssa on aina ilo keskustella. Pieninkin keskustelu saa yllättäviä ulottuvuuksia, Arto osaa keskittyä tilanteeseen, on kiinnostunut kaikesta ja hänellä on kyky saada keskustelukumppani tuntemaan itsensä erityiseksi. Tänään Arto on väitellyt tohtoriksi Helsingissä.

Tietysti katsottiin myös menneeseen. Muisteltiin yhdessä tehtyä ja koettua.

Näyttelytilassa palautui mieleen omiakin töitä vuosien takaa. Kovin pitkälle ei kolmessa vuodessa ole ehditty menetelmissä ja välineissä, kynää ja paperia tarvitaan vielä. Digiloikkaan on vielä matkaa muualla kuin hallituksen haaveissa. Käsin tekeminen on voimissaan muuallakin kuin kuvataiteissa, ja se innostaa nuorisoakin - näytöt olivat vahvoja.

Pääjuhlassa juhlapuhuja kansanedustaja Sanna Marin vakuutti esiintymistaidollaan ja sanomallaan. Suomen tulevaisuudesta ei tarvitse olla huolissaan, jos nuoret vaikuttajat ovat näin innostavia. Puoluekannasta huolimatta kaikki ihastuivat juhlapuhujan läsnäolevaan esitykseen; hän tiesi mitä ja miten juuri tälle yleisölle piti puhua.

Muidenkin nuorten esiintyjien energia ja into tarttui katsojiin. Silmien säihke vakuutti, että heistä tulee vielä vaikka mitä. Fiksuja nuoria ihan kaikki, vaikka tässä on nyt todellakin koko ikäluokka, ei mikään valikoitu joukko.

Iltajuhlassa olivat paikalla vain aikuiset. Siellä syötiin hyvin, laulettiin yhdessä (A hard day`s night, Yhtenä iltana, Leijonakuningas ja muita tuttuja vanhoja ja uusia) ja ennen kaikkea puhuttiin, puhuttiin, puhuttiin. Desibelilukemat olivat varmasti huipussa ihan ensi hetkestä alkaen, ainakin enimmäkseen hiljaista kotielämää viettävästä tuntui siltä. Mutta miten ihanaa melua! Ystävällistä, innostunutta, paneutuvaa, ja joka puolella hymyileviä kasvoja. Yhden keskustelun sivutuotteena syntyi minulle ja Miehelle kokeilemisen arvoinen "liikeideakin" (=puuhastelua eläkepäivien ratoksi, innostuimme kotona jalostamaan siementä eteenpäin).

Olenpa saanut kuulua mahtavaan joukkoon!

P.S. Kaikissa kuvissa on Pirkkalan yläasteen oppilastöitä. Ensi syksynä koulun nimi muuttuu, siitä tulee Suupanniityn koulu.

Nuoruutta jäljittämässä

Mitä tekisin lauantai-iltana, jos olisin kaksikymmentä vuotta nuorempi? Jatkoin aikaisemmin (katso Nuorennusleikkaus) aloittamaani ajatusleikkiä, kun viikonlopuksi ei ollut tiedossa ennalta suunniteltua ohjelmaa.

Vastaus oli helppo: söisin pizzaa (käytän Wikipedian äänestystuloksen mukaista kirjoitusasua!) ja pelaisin lautapelejä. Niin meillä oikeasti tavattiin tehdä lauantaisin saunan jälkeen lasten kanssa. Ne lapset elävät nyt omaa elämäänsä, eli seuraa täytyy etsiä muualta.

Suunnattiin keskustan Napoliin entisten naapureiden kanssa. Napoli on Tampereen vanhin pizzeria ja sinne on aina jono. Varauduttiin kyllä menemään muuallekin, jos jonotus kestäisi liian kauan, mutta päästiin sisälle vartissa.

Napolin listalla on sata pizzaa!

 

Täydet pöydät, puheensorina ja mahtava tuoksu veivät välimerellisiin tunnelmiin. Muisteltiin ensimmäisiä kertoja Napolissa; itse olin siellä ensimmäisen kerran jo silloin 35 vuotta sitten, kun Napoli oli vasta rantautunut Tampereelle. Tentin jälkeen lauantai-iltapäivänä syötiin porukalla pizzaa ja juotiin olutta - ja oltiin niin nuoria. Pizzakin oli vielä aika uusi tuttavuus.

Nuorempana Napolista mentiin todennäköisesti jatkamaan iltaa Tillikkaan. Nyt käveltiin kulman taakse Gastropub Nordiciin, josta saa hyviä kotimaisia pienpanimo-oluita. Ja yllättäen sieltä löytyi myös ne pelit! Naapuripöydän nuorten insinöörien kanssa syntyi kisa korkeimmasta tornista ja tietysti meidän kokenut pöytä voitti.

Voittoisaan torniin on vielä tulossa kerroksia.

Mukava, erilainen lauantai-ilta kaupungissa. Ei tullut yhtään ikävä telkkaria ja tangomarkkinoita.

Nuorennusleikkaus

Tytär kertoi amerikkalaisen Harvardin yliopiston tutkimuksesta, jossa 80-vuotiaat nuorenivat kuusikymppisiksi. Idea oli yksinkertainen: ihmisiä vain pyydettiin kuvittelemaan, että he olisivat 20 vuotta nuorempia ja toimimaan sen mukaisesti. Ihan mittaustulostenkin mukaan tämä toimi ja koehenkilöiden muisti, näkö, älykkyys ja liikkuminen paranivat ja he näyttivätkin nuoremmilta (yksinkertaistan nyt jonkin verran).

Olisiko tässä ikuisen nuoruuden lähde? Aika moni tietää kokemuksesta, että omat mielikuvat ja kuvitelmat ympäristön odotuksista vaikuttavat käyttäytymiseen ja jopa terveydentilaan, tietyissä rajoissa toki. Diabetesta tai synnynnäistä sydänvikaa ei voi kuvitella pois, mutta päänsärkyä tai lihasjäykkyyttä ei kannata jäädä potemaan sängyn pohjalle vaan on parempi keksiä muuta tekemistä ja samalla vaivakin voi unohtua. Aika usein liikunta auttaa!

No, joka tapauksessa ajattelin ottaa haasteen vastaan. Vähän vitsillä toki, mutta ei voi kieltää, etteikö ajatus mielen avulla tapahtuvasta muutoksesta kiehtoisi.

Kahtena aamuna olen nyt lähtenyt entiseen malliin aamulenkille (se tosiaan välillä unohtui) ja nauttinut ihanista aamuista. Sitten on Miehen kanssa oikein urakalla muisteltu, mitä meidän elämässä tapahtui 20 vuotta sitten. Lapsia ei voi nuorentaa eikä taideta hankkia koiraakaan, mutta jotain siitä tekemisen meiningistä voisi kyllä yrittää tuoda tähän päivään. Ainakin jo pelkkä muistelu on virkistänyt.

Jotta muutos ei jäisi pelkän mielikuvittelun varaan, menen huomenna Morille. Olisin kyllä mennyt muutenkin, juurikasvu on jo sellainen, etten enää uskaltaudu kaupungille. Mutta nyt tiedän mitä tahdon. Leikataan 20 vuotta pois! Kymmenenkin vuotta nuorennusta olisi kova juttu.

En tiedä, kuinka pitkäaikaisen muutoksen tutkimuksen amerikkalaisseniorit saavuttivat. Kampaajalla käynnin muutosvaikutus on monta kertaa todistettu korkeintaan kahdeksi kuukaudeksi. Onhan sekin jotain.

Australialaiset näyttävät mallia, mitä kannattaa tehdä, oli minkä ikäinen tahansa.