Suomalaisuuden ytimessä

Sisällä tuoksuu mäntysuopa: vasta pestyt matot on juuri levitetty lattialle. Ulkona huojuu mäntymetsä, navakasta tuulesta huolimatta turvallisen tuntuisesti. Iso vesi liikkuu rivakasti tuulen tahdittamana. Puisessa talossa on lämmin; kynttiläkin on sytytetty tuomaan tunnelmaa pilviseen perjantai-iltaan. Tänään ei rantasaunan puukiuas lämpiä, eilen kyllä. Pikainen pulahdus viilentävään veteen on vielä lihasmuistissa.

Eilen rantasaunan lempeät löylyt pehmittivät golfkierroksella rasittuneita lihaksia.

Elämme jo kolmatta viikkoa suomalaisuuden ytimessä. Elämme todeksi niitä asioita, joita suomalaisuuteen liitetään ja joita suuri osa mökki-ihmisistä kesältään hakee. Palataan luontoon, mutta turvallisesti ja ainakin meidän tapauksessa myös mukavasti. Mutta rantasaunan kantovedestä ei luovuta!

Juhannuksen vietossa tiivistyvät suomalaisuuden perusasiat: ruoka, juoma ja sauna. Ja säätila.

Juhannuksen kauppalista: uusia perunoita (kotimaisia), savukalaa, silliä (?), kermaviiliä, tilliä, kananmunia, mansikoita (kotimaisia), kuohukermaa, maitoa, voita, kahvia, ruisleipää nyt ainakin; jonkinlaista makkaraa (mikä voisi maistua pikkupojillekin?) rantasaunan takkahuoneessa paistettavaksi (jos on se palovaroitustila eikä kokkoa tehdä), erilaisia kasviksia grilliin, mitä vielä? Olutta, ehkä viiniä, pillimehua pojille. Mitä vielä?

Juhannuksen to do -ista: saunavihdat (vai -vastat?), kukkakimput, vedet saunaan, vuoteet valmiiksi, tikkataulu esille, mitä vielä?

Lippu on nostettu, juhannuksen juhla voi alkaa.

Viinit jäivät juhannuksena juomatta, melkein kaikki muu tehtiin, vaikkei ihan oikeaan aikaan. Eikä valitettu säästäkään, sehän oli se tavallinen juhannussää, johon suomalaisella mökillä on totuttu. Kokkoa ei sytytetty, vaikka sen olisi voinut tehdä, ja makkarat paistettiin vasta juhannuspäivän iltana.

Lippu nostettiin, maakuntalauluja tapailtiin, saunottiin, vihdottiin, syötiin hyvin. Viihdyttiin yhdessä ja siirrettiin suomalaisuuden perinteitä seuraavalle sukupolvelle.

Juhannuksena syödään mansikkakakkua nimipäiväsankareiden kunniaksi.

Toisena juhannuspäivänä päästiin kokeilemaan mato-ongintaa. Tyyni venepinta heijasteli maisemaa ja ihastutti pieniä ja isompiakin kalastajia.

Aina ei voi olla ulkona. Pienet ihmiset keksivät tekemistä joka paikassa! Jossakin täällä on yksi pieni puuhastelija.

Kesän ensimmäinen sadepäivä

Harvoin on harmaa taivas aamulla ilahduttanut niin paljon kuin tänään. Sadepäivä, ihanaa, saattoi aika moni huokaista. Ihminenkin alkoi jo luonnon lailla kuivua jatkuvaan porotukseen.

Vettä! Vihdoinkin vettä! 

Mökillä sadepäivä tietää enimmäkseen sisällä oloa. Eihan mikään toki estä ulkoiluakaan: saappaat vain jalkaan, sadetakki niskaan ja metsään. Mutta toisaalta on ihan kivakin olla välillä sisällä, aika paljon tänä kesänä on saanut ulkona olostakin nauttia. Eilinen päiväkin meni enimmäkseen ulkoillessa, kun kierrettiin Eerikkalassa 18 väylää yhdessä naapurin kanssa. Oli hienoa lopettaa kierros kahteen hallittuun pariin! Hyvästä tuloksesta tuli niin hyvä olo, että olisin jaksanut pelata toisenkin kierroksen.

Aamulla kroppa kyllä muistutti, että oli tullut urheiltua. Piti siis urheilla lisää! Sateen takia oli mukavinta suunnata kuntosalille. Loppuvenyttelyjen jälkeen olo oli huomattavasti taipuisampi.

Lounaalla Vehnänjyvässä istuttiin aika pitkään lukemassa paikallisia uutisia, Mies keskittyi  Keskisuomalaiseen, minä Viitasaaren Seutuun, jossa paikallinen valtakunnan julkkis oli saanut palstatilaa valitukselleen silmätikuksi joutumisesta. Sitä saa, mitä tilaa, olisin voinut todeta, mutta onneksi emme ole puheväleissä, eikä häntä kyllä ole tainnut viime päivinä paikkakunnalla näkyäkään.

Kauppa-asiatkin voi sateella hoitaa viimeisen päälle kiireettömästi, tehdä vaikkapa hammastikkujen etsimisestä niin iso numero, että pitää käydä kaikissa kolmessa kaupassa ja todeta, että ei löydy juuri niitä, joita olisin kaivannut.

Juhannusruusun avautuneet kukat nuokkuvat sateessa, mutta tuoksu on huumaava. Etelässä juhannusruusu ehti jo kukkia, täällä se on ajallaan.

Kurjenmiekat heräsivät kukkimaan sateessa.

Perinteistä sadepäivän huvitusta ovat tietysti kirjat. Lainasin viime viikolla ison pinon kesälukemista paikkakunnan kirjastosta. Paksuin ja painavin, peräti 724 sivua, on päivälukemista, kevyemmät iltalukemista. Tänään pääsin vasta sivulle 177, kun piti välillä torkahtaakin.

Sadepäivän ilta. Terassilasien läpi maisema näyttää salaperäiseltä.

Äiti oli erilainen

Meidän "juhannuskukka" kukkii rantasaunan seinustalla komeasti.

Istun pihakeinussa ja pidän taukoa. Mietin äitiä, joka ei olisi pitänyt taukoa, ei ainakaan kolmatta kertaa yhden aamupäivän aikana. Välillä olen kuvitellut, että meistä alkaa ikääntymiseni myötä löytyä entistä enemmän samoja piirteitä, mutta tänään olen tullut toisiin aatoksiin.

Äiti oli ahertaja, aina tekemässä jotakin hyödyllistä. Äiti aloitti päivän aherruksen joskus jo viidelta aamulla. Äiti ei laiskotellut, ei edes juhlissa, joissa hän aina löysi itselleen muutakin tekemistä kuin nauttia valmiista ja toisten tekemisestä.

Kesäaikaan äidistä ei saanut millään otettua valokuvaa, jossa hän olisi seisonut suorassa, puhumattakaan istunut. Asento oli aina kaksinkerroin taipunut: milloin hän kitki kukkapenkkejään, milloin hoiti mansikkamaataan, milloin pesi mattoja rannassa. Ja kun metsämarjat kypsyivät, taivutti hän selkänsä mustikka- ja puolukkamättäiden ylle. Keittiötyöt hän ehti jotenkin hoitaa niin, ettei me muut edes huomattu. Lauantaisin oli aina tuoretta pullaa, koti oli jatkuvasti siisti ja lakanat varmasti mankeloituja.

Jos äiti hetkeksi istahti, kädet löysivät kyllä kutimen, ja sukka- ja lapaspinot kasvoivat, joululahjat valmistuivat.

Lenkillä käymistä äiti piti turhanpäiväisenä joutokävelynä, enkä oikeastaan enää ihmettele. Hän liikkui päivän mittaan arkiaskareissaan niin paljon, että hän olisi voinut nauraa nykypäivän aktiivisuusrannekkeille, joita tarvitaan patistelemaan ihmistä liikkeelle. Selkäänsä hän ei ikinä valitellut, mitä nyt ihmettelen, kun yritän taipua vastaaviin asentoihin paljon pienemmässä mittakaavassa. 

Kun äiti tuli auttamaan meitä pikkulapsiperhevaiheessa, oli varmaa, että meillä oli ikkunat pesty, kaapit järjestetty ja pihakin kunnossa, kun hän viikon vierailun jälkeen lähti.

Tämä tapahtui siis silloin, kun äiti vielä pystyi, eli vielä ainakin kymmenkunta vuotta minun nykyistä ikääni vanhempana. Pyöratuolissa istuessaan hän selvästi kärsi, kun katseli kukkapenkkejään, jotka rapistuivat meidän huonossa hoidossa. "Tuokin pitäisi tehdä, ja tuo", hän osoitteli näkemiään epäkohtia.

Ja minä vain laiskottelin! Ja osaan laiskotella edelleen. Olen toki parina päivänä siistinyt mökin ympäristöä taas asutun näköiseksi, leikellyt pensaista heikosti kasvuun lähteneitä oksia, katkonut vuorenkilpien kuihtuneet kukinnot, istuttanut muutaman kesäkukan. Aika monta lepotaukoa on tarvittu näinkin pienen puuhastelun keskellä.

Omaa hyvinvointiani olen vaalinut kuntosalilla ja tietysti joutokävelyllä metsälenkillä. Olen nauttinut uusista ihanista (ja sikakalliista) uusista lenkkareista.

Tänään yritän vielä jaksaa (viitsiä?) pestä rantasaunan. Ainakin saunailta olisi sitten nautinnollisempi. Ikkunoiden pesukin oli suunnitelmisssa, mutta taitaa jäädä tältä päivältä - pitää seurata Venlojen viestiä ja kaukokannustaa Miniä hyvään suoritukseen. Osaan siis helpostikin siirtää tekemättömiä töitä eteenpäin, mikä äidiltä ei olisi onnistunut. Eikä äiti taatusti olisi raportoinut tavallisia tekemisiään maailmalle!

Sauna tuli sitten pestyä ja aika monta muutakin asiaa tehtiin lepotaukojen lomassa.

Parisuhteesssa vai yksin?

Satuin kuulemaan bussissa istuessani kahden suunnilleen ikäiseni naisen keskustelun. Vajaan varttitunnin aikana he ehtivät käydä läpi monenmoista kokemustaan naisen elämästä. Aika monesta asiasta he olivat yksimielisiä. Niin myös siitä, että he nauttivat asumisesta yksin. "En voisi edes kuvitella, että joku toinen pyörisi siinä", totesi toinen. Toinen kertoi eronneensa jo aikoja sitten, mutta miesystävä hänellä oli, joka ilmeisesti viikonloppuisin vierailee naisen luona, ja "Huokasen helpotuksesta sunnuntaina, kun saan taas olla itsekseni," kuvaili nainen.

Omasta "yksin asumisesta" on jo ikuisuus, mutta ystäväpiiriini kuuluu niin yksin kuin parisuhteessa eläviä naisia, ja kuvittelen pystyväni ymmärtämään molempia, vaikka samastun tietysti helpommin parisuhdeihmisiin.

Tyttären lähettämä kuva meksikolaisesta kuhertelevasta undulaattiparista tuntui sopivan tällaisen tekstin kuvitukseksi, vaikka meillä tällainen toiminta taitaa olla aika harvinaista (nykyisin).

Vuosien myötä olen oppinut kiitollisuutta siitä, että saan jakaa arkeni jonkun kanssa, joka välittää ja huolehtii. Vastavuoroisesti toivon myös itse tuovani jatkuvuuden ja turvallisuuden tunnetta toisen elämään. Aikanaan kovinkin keskusteluttaneet arkiasiat - ne tavalliset työnjako ja rahankäyttö - ovat menettäneet merkitystään. Arkea eletään yhdessä, enimmäkseen sovussa, mutta sanomistakaan ei tarvitse pelätä. Pieni kinastelu kuuluu asiaan, eikä sitä enää oteta kovin vakavasti.

Koska Mies on ehdottomasti parempi laittamaan polkupyöräni kuntoon, hän tekee sen, ilman että siitä nousee sukupuolien tasa-arvotaisto. Ja toisinpäin: minä pesen meillä aina pyykit, eikä sekään ole kovin iso juttu. Yhdessä laitetaan ruokaa ja siivotaan; kummallakin on omat bravuurinsa.

Aika paljon meillä muutenkin tehdään yhdessä: käydään salilla ja golfkentällä, luetaan samoja kirjoja ja katsotaan tv:täkin yhdessä. Omat juttuja ja omia ystäviäkin molemmilla kuitenkin on. Ja tunnustan, että on kiva olla kotona yksikseen, kun Mies on omissa menoissaan, mutta päivä-pari yksinoloa kyllä riittää.

Oman pikkupihan kesäkukat ilahduttavat tasapuolisesti molempia.

Lauantaina juhlittiin pitkiä parisuhteita. Miehen ja minun tapaamisesta tuli kuluneeksi peräti 40 vuotta, Miehen sisar miehineen taas vietti 29-vuotishääpäivänsä aattoa. Siispä parin tunnin varoitusajalla yhdessä kaupungille! Muuta tavoitetta ei ollut kuin palata juurille, eli ainakin poiketa ravintola Tillikassa, joka silloin 40 vuotta sitten oli ensikohtaamisemme näyttämö.

Hauskan illan aikana muisteltiin toki menneitä, mutta enimmäkseen kyllä keskityttiin nykypäivään ja sivuttiin vähän tulevaisuuttakin, lähinnä seuraavan sukupolven näkymiä pohdiskellen. Yhtään ei analysoitu sitä, miten on mahdollista, että nykyaikana meidän parisuhteet ovat kestäneet näin kauan. Enkä tiedä, osaisinko sitä sanoakaan. Onnea on ollut matkassa varmaankin, mutta myös halua ja kykyä sopeutua yhteiseen elämään.

Vuoden 1978 kesäkuun yhdeksäntenä ei todellakaan ollut mielessä tulevaisuus, ainakaan kovin pitkälle ulottuva. Parisuhteemme ensimmäisinä vuosina en edes kehdannut kertoa, että tapasin tämän miehen Tillikassa, kaljahuuruisessa kapakassa, jossa kaikki kävivät. Siitä tuntui olevan kaukana kaikki romanttiseen tai edes pitkäjänteiseen suhteeseen johtava, se oli liian tavallinen ja arkinen paikka.

Neljässäkymmenessä vuodessa ajatukset ovat muuttuneet. Tillikasta on muistoissa tullut legendaarinen, aikansa historiaan ja kulttuurielämään vahvasti sidoksissa oleva paikka. Siellä alkaneesta suhteesta voi olla jo ylpeä! (Lauantai-illan tyhjä ravintolasali ei valitettavasti muistuttanut lainkaan sitä kiihkeän tunnelmallista kuppilaa, joka Tillikka 1970-luvulla oli ).

Joka vuosi kiertelen puutarhamyymälöissä katselemassa tällaisia ihania amppeleita, vaikka aina päädytäänkin siihen, että saavat jäädä kauppaan. Yhdessä on sovittu, että mennään minimikukkasilla kotona, ettei kukkien hoidosta ole liikaa vaivaa naapureille. 

Kestävän ihmissuhteen rakentumiselle ei siis ole väliä sillä, missä se alkaa, pääasia on, että se tuntuu. Jos ihminen tuntuu ensi kohtaamisella tutulta, voi siihen tunteeseen turvata myöhemminkin, tapahtui välillä mitä tahansa.

Helsingin tuulissa

Alkuviikko, sään puolesta lähes täydellinen vastakohta toukokuun helteille, hurahti Espoossa pikkupoikien huolehtiessa aikatauluista. Hikikin tuli, kun yritti pysyä melkein kolmevuotiaan (syntymäpäivä on syyskuussa) potkupyöräilijän perässä. Isompi osaa ja ymmärtää jo liikennesääntöjä ja on muutenkin vastuullisempi tapaus, nuoremman kanssa saa jännittää enemmän, mitä poika seuraavaksi keksii.

Onneksi on päiväkoti ja onneksi on uusia tutkimuksia, jotka todistavat sen olevan hyvä paikka. Kipattiin pojat sinne tiistaina ilman kovin pahoja omantunnontuskia, vaikka isompi yritti vastustella ja kyseli, mitä ihmettä me aiotaan tehdä. Kerroin että me kävellään, kävellään ja kävellään. Ei mitään erityisen houkuttelevaa siis! Suunnistettiin metroasemalle ja haaveiltiin (tai minä haaveilin) kävelystä Esplanadilla, Kaivopuistossa, Punavuoressa, Töölössä nyt ainakin. Yksi museo ja lounaspaikka oli valmiiksi suunniteltu, ei muuta.

Sarpaneva-näyttelystä löytyy kotoakin tuttua käyttötaidetta sekä paljon hienoa lasitaidetta.

Haaveeksi jäi Helsingin ihastelu katuperspektiivistä. Kaupunkilomailu on huomattavasti miellyttävämpää parinkymmenen asteen lämpötilassa ja ennen kaikkea tuulettomassa säässä. Nyt piti keskittyä pitämään kiinni takista ja hakeutua sisätiloihin heti, kun se oli mahdollista. Designmuseon Timo Sarpaneva -näyttely oli suunnitelmissa ollutkin, Sinebrycoffin kotimuseo keksittiin palellessa ja lounaalla Deli Cafe Mayassa viivyttiin aika pitkään.

Sinebrycoffin kotimuseossa voi aistia menneen maailman tunnelmia ja loistokkuutta.

Toki käveltyäkin tuli päivän aikana toistakymmentä kilometriä. Se ei vain ollut sellaista nautinnollista, pysähtelevää ja tutkivaa käveleskelyä, vaan rivakkaa paikasta toiseen siirtymistä. Niin että en yhtään juksannut ketään, tein juuri sitä mitä lupasinkin!

Keskiviikkoaamuna nautittiin rauhassa aamiaista kotona (mannapuuroa tietysti), ehdittiin vähän leikkiä ja mentiin päiväkotiin vasta kymmenen jälkeen. Oli ihana huomata, että molempia olivat kaverit odottaneet ja ihmettelivät ääneen, miksi he tulivat niin myöhään. Eron hetki oli haikea niin isovanhemmille kuin pojillekin; vanhempi tuli kaksi kertaa halaamaan pitkään ja huuteli vielä peräänkiin "heippa".

Onneksi kesän mittaan on tiedossa paljon yhteisiä hetkiä. Ja taatusti taas kilpajuoksua ja polttopalloakin!