Helleaallossa

Jukka Itkosen runo Helleaalto tarjosi tänään nautinnollista purtavaa Aamulehden lukijan aamiaispöydässä. Luulen, että muidenkin kuin minun, mutta ainakin siis itse herkuttelin runolla, joka kuvaili hauskasti tätä läkähdyttävää Suomen kesää. Runon esitteli kolumnissaan Aamulehden toimittaja, jolle iso kiitos!

Tässä maistiaisia Helleaallosta teille, jotka ette saa Aamulehteä aamiaispöytäänne:

Hilseilevät                                                                                                          talon seinät,                                                                                                        kukat kuihtuu, nuutuu heinät,                                                                            suihkulähteen vesi kiehuu,                                                                                  helleaalto polttaa, riehuu,                                                                                  sorsat paistuu elävältä,                                                                                      eikä kukaan säästy tältä,                                                                              kamalalta hehkulta                                                                                            ja hiki litisee. 

Hiki on todellakin litissyt tällä viikolla. Tänään olisin golfkierroksen jälkeen voinut vääntää sukatkin, puserosta puhumattakaan. Nyt osasin varata kierrokselle hikipaperia, edellisinä päivinä vesi on virrannut päästä silmiin ja haitannut jo näkyvyyttäkin. Siivousta yrittelin kevyesti päivällä, mutta ei siitäkään litisemättä selvinnyt.

Rivitalopiha näyttää petollisen houkuttelevalta. Oikeasti tänne ei ole asiaa kuin varhaiselle aamupalalle ja illalla sitten, kun aurinko on jo laskenut. Muulloin paistuu elävältä ihmisetkin.

Nurmikolla ei voi olla,                                                                                        eikä edes ullakolla.

No ei todellakaan ullakolla! Sinnehän se lämpö nousee eikä lähde laskeutumaan, vaikka kuinka toivoisi ja aukoisi ikkunoita. Ihmisen on paras laskeutua mahdollisimman alas, kellariin jos mahdollista, mutta ainakin lattian tasolle, nukkumaankin, kuten itse tein mökillä. Nurmikko taas vain ratisee jalan alla eikä kyllä houkuttele levittämään vilttiä päivänpaisteeseen, kuten joskus muinoin on tehty.

Harmittelen, etten voin tarjoilla Itkosen runoa kokonaisuudessaan, se löytyisi toukokuussa ilmestyneestä kokoelmasta Viisi vuodenaikaa. Josta en siis ollut kuullutkaan, ennen kuin Aamulehti minua tänään sivisti. On siis tyytyminen samaisiin katkelmiin, joita lehti tarjoili.

Valkoiset hortensiat ovat innostuneet kukkimaan helteestä huolimatta (helteen ansiosta?) oikein rehevästi.

Pitkä, toimittajan mukaan profeetallinen runo päättyy toiveikkaasti:

Rannan kivirivi                                                                                                  polttaa koskikaran jalkaa,                                                                                  kenties huomenna jo alkaa                                                                              vesisade...

Vesisadetta ei ole ihan heti tiedossa, ei ainakaan mikäli uskomme Forecaa tai Ilmatieteen laitosta. Itse olen alkanut uskoa sopeutumiseen, eli kun tätä tarpeeksi kauan jaksaa sietää, huomaakin joku päivä pitävänsä tästä. (Ja sittenhän alkavat ne sateet, lämpötila romahtaa ja alamme taas kaivata hellettä!) Mutta on tämä jotenkin huvittavaakin, että Suomen kesässä oikeasti kaipaa jo vesisadetta. Viime syksynä Malagassa lähinnä hymähtelimme hotellivirkailijan toiveelle, että Espanjassa sataisi. Hän oli kuullut Suomen ihmemaasta, jossa on juuri sopiva sää. Nyt on saatu kokea espanjalaisten säätä meilläkin.

Oikeasti on tietysti kysymys isoista asioista; ilmaston lämpeneminen, sään ääri-ilmiöt ja vuodenaikojen väheneminen eivät ole huumorilla kuitattavia asioita. Mutta jätän fiksummat kannaotot suosiolla viisaammille.

Tämä yksinäinen liljakaunotar esittäytyy meille ehkä huomenna, jos aurinko porottaa sen mielestä sopivasti. Odotamme jännityksellä, milllainen yksilö on tulossa.

Helteen ehdoilla

Heti alkuun: en rakasta hellesäitä. Olen tavallinen suomalainen, jolle riittää 22 astetta ja pilvipouta.

Tai tarkennetaan. Pidän kyllä helteestä, mutta kohtuullisina, noin viikon annoksina. Yksi kesäinen helleviikko on kiva, silloin voi nauttia laiskasta mitään tekemättömyydestä, makoilla, lueskella ja istua illalla terassilla, kun pahin kuumuus on ohi. Silloin nauttii siksikin, kun tietää sen olevan niin harvinaista. Mutta kun hellesää on tullut jäädäkseen kuten nyt, kun helleviikkoja on jo takana useampia ja kun kahden viikon sääennusteetkaan eivät näytä muuta kuin tulipunaista, ja kun terassikeli on vasta yöllä, ei ole mukavaa.

Tuntuu hullulta linnoittautua sisätiloihin ja sulkea ovet ja sälekaihtimet, kun ulkona on kaunis kesäpäivä. Mutta kun ei voi muuta. Olen kyllä yrittänyt pelata golfia, käydä lenkillä, kuljeskella kaupungillakin, ja saanut palkkioksi pistelevät kädet ja jalat ja humisevan pään, jotka vaivaavat tuntikausia ja erityisesti yöllä, kun pitäisi saada nukkua.

Mökillä olo ei juurikaan eroa kaupunkielämästä, paitsi että siellä voi heittäytyä välillä järveen viilentymään. Muuten siellä ulkona olo on hankalaa, kun metsässä pörisevät paarmat ja rannassakin on todellakin tukalan kuumaa, pihatöistä puhumattakaan. Joka välissä pitäisi muistaa käyttää aurinkorasvaa ja hellehattua, muuten saa kihelmöivän ihon ja entistä tukalamman olon.

Yksinkertainen tuuletin pelasti päivät ja illat ja osittain yötkin mökillä.

Uusi iso hellehattu tuli tarpeeseen!

Mökki lämpenee päivän aikana niin, ettei sisälämpötila laske yölläkään alle 27 asteen. Jouduin laskeutumaan yöksi patjalle lattiatasolle, mutta ei sekään juuri auttanut. Kaupunkirivarissa ilmastointi puhisee täysillä, ja toissailtana saimme vihdoin yöksi siedettävän lämpötilan ja pitkästä aikaa muutaman tunnin yhtäjaksoiset unet. Tänään on siis jo parempi päivä, takana kaksi kohtalaisen hyvää yötä.

Näköjään ihminen oppii vielä uusille tavoille, vaikka koville ottaakin.

Olen siis tyytynyt olemaan kovimman helteen ajan sisällä ja liikkumaan ulkona vain aamuvarhain (golfkierrokselle tai kävelylenkille ennen aamukahdeksaa) tai myöhemmin illalla (tosin erehdyin luulemaan, että kuudelta alkaisi jo lämpötila laskea, kun silloin onkin päivän korkeimmat lämpötilat).

Olen oppinut pitämään siestaa ja ottanut päiväunet. Olen oppinut avaamaan ovet ja ikkunat ristivetoa varten vasta, kun ulkolämpötila laskee sisälämpötilaa alemmaksi. Olen oppinut juomaan vettä joka välissä (alkoholipitoiset juomat eivät maistu, mikä on aika outoa!). Olen yrittänyt olla valittamatta ja myös nauttia tästä poikkeuksellisesta ajanjaksosta (vaikka edellä olevasta varmaan saakin toisenlaisen käsityksen).

Pientä virettä veden pinnalla havaittavissa, vaikka enimmäkseen Keitele olikin aika tyyni. Näin lämmintä järvivesi ei meidän muistimme mukaan ole koskaan ennen ollut. 

Kuitenkin: kaipaan tuulta, edes pientä tuulenvirettä, joka toisi mukanaan jotain muuta kuin tätä seisovaa ilmaa ja seisovaa olotilaa. Pientä virkeyttä ja liikettä johonkin suuntaan. Happea. Sitten kun helteet ovat ohi, voi ehkä ruveta kaipailemaan lomia etelän auringossa, niin hullulta kuin se ajatus nyt tuntuukin.

Ajatuskin virtaavasta vedestä vähän viilentää. Tässä kuohuu Kärnänkoski, jonne teimme lauantaina taas retken. Kirjoitin koskimaisemasta pari vuotta sitten täällä.

Häät somalialaiseen tapaan

Yksi tämän kesän unohtumattomimmista illoista oli heinäkuinen lauantai-ilta, jolloin sain olla mukana somalialaisissa häissä, ilmeisesti hyvin perinteisissä sellaisissa, vaikka häitä juhlittiinkin Suomen Tampereella. Juhla oli monella tapaa kuin pikainen käynti kaukomailla tai värikäs ja eksoottinen näytelmä, jota säesti rytmikäs ja kovaääninen musiikki.

Kutsu juhliin tuli hyvissä ajoin keväällä, ja kutsujana oli morsiamen sisar, yksi suomen kielen opiskelijoistamme. Itse morsianta, sulhasesta puhumattakaan, en ollut ennen häitä tavannut. Morsiamen äiti ja toinen sisko olivat kuitenkin tuttuja jo entuudestaan.

Morsiamen sisko hääasussaan.

Olin ennakkoon lukenut pari kuvausta somalialaisista häistä ja tiesin esimerkiksi sen, että juhla ei ala sillä kellonlyömällä, joka on kutsuun painettu, kuten Suomessa on tapana. Siksi uskalsin mennä hääpaikalle tunnin myöhässä. Morsiamen sisar oli portailla vastassa ja toimi alkuun oppaana. Juhlapaikka oli hienosti koristeltu: valkoiset liinat, valkoiset tuolit, valkeita kukkalaitteita ja erikoinen sohva-nojatuoliasetelma ikään kuin näyttämöllä.

Ihastelimme paikkaa ja arvuuttelimme tulevaa, me muutamat paikalla olevat suomalaiset, kun muita upeasti pukeutuneita juhlavieraita alkoi saapua harvakseltaan. Ei mennyt kauaakaan, kun jo tunsimme joukosta muitakin; morsiamen Kemistä tullut täti esimerkiksi oli hyvin puhelias ja otti meidät lämpimästi vastaan. Lämmin tunnelma jatkui koko illan ja yön, kun tutut ja tuntemattomat tulivat juttusille. Ja aina halattiin!

Naiset tanssivat ja iloitsivat keskenään. Tämä häävieras oli tullut Tanskasta.

Keskustelu tuli vaikeammaksi, kun musiikki koveni. Mutta sitten tanssittiin! Naiset keskenään, toisiaan käsistä kiinni pitäen tai rennosti rytmikkään musiikin mukana liikkuen. Välillä musiikin yli kaikui naisten huuto, jota en edes yritä kuvailla. Paikalla oli  naisten lisäksi vain muutama mies musiikkilaitteita hoitamassa ja solistina, laulamassa meidän tanssijoiden joukossa, meille. Naiset näyttivät tuntevaan laulut ja osa hyräili mukana.

Pari tuntia oli jo ehditty tanssia, kun vieraat järjestettiin kunniakujaan ja kävi ilmi, että morsian on tulossa. Ja sieltä hän saapuikin, tanssien punaista mattoa pitkin, upeassa kullanhohtoisessa asussa, punapukuisten morsiusneitojen (ehkä pikemminkin kaasojen) keskellä. Tanssi jatkui häävieraiden, läheisten sukulaisnaisten kanssa. Pisimpään morsian tanssi yhdessä äitinsä kanssa. Lopuksi naiset nousivat näyttämölle kuvattaviksi. Sama näytelmä toistui noin tunnin kuluttua, mutta nyt kaikki naiset olivat vaihtaneet asua.

Keskellä morsian ensimmäisessä asussaan.

Morsiamen toinen upea asu.

Huiviseremonia.

Tanssi taukosi hetkeksi ja morsian istuutui punaisen maton päähän nostetun pöydän ääreen. Sukulaisnaiset asettuivat jonoksi - heitä oli useita kymmeniä ja jono oli pitkä - ja kukin vuorollaan avasi mukanaan tuomansa huivin, piti sitä hetken morsiamen pään päällä ja sanoi jotakin. Onnetoivotuksia, elämänohjeita, voin vain arvailla, kun en osaa kieltä. Kaikki huivit pinottiin morsiamen eteen pöydälle, ja pinosta tuli korkea.

Sitten tuotiin häälahjat. Morsian istui edelleen, ja vieraat toivat lahjansa morsiamen eteen. Nuorella parilla ei tule puutetta peitoista ja muista pehmeistä kodin tekstiileistä, niitä oli lahjatavaroiden joukossa paljon. Matot ja matkalaukku olivat ehkä suomalaisittain erikoisimmat häälahjat.

Lahjat korjattiin pois ja taas tanssi jatkui. Johohan pian näkisimme sulhasen, arvuuttelimme. Kello oli jo puoli kaksi aamuyöllä, ennen kuin morsian ja sulhanen tulivat yhdessä vieraiden kunniakujan keskelle. Nyt oli mukana myös sulhaspoikia (meikäläisittäin bestmaneja). Koko kulkue oli taas vaihtanut asuja; nyt saimme ihailla valko-vihreä-puna-sävyjä ja yhteistä koreografiaa.

Ihana, kaunis hääpari vihdoin yhdessä.

Hääväkeä oli koko ajan tullut lisää, tanssilattialla alkoi jo olla ahdasta. Sulhasen esittäytymisen jälkeen oli vuorossa ruokailu. Morsiamen äiti ohjasi meidät erikoisvieraat toiseen huoneeseen, jossa saimme eteemme talkootyöllä valmistetun aterian, joka oli pakattu jokaiselle valmiiksi. Hyvin järkevä ratkaisu, kun vieraita oli niin paljon. Hyvin maustettua kanaa, jotain lihapataa, tulista riisiä, salaattia. Jälkiruoaksi saatiin toinen paketti, jossa oli monenlaista makeaa, keksejä, halvaa, kuivakakkua.

Aterian jälkeen, siis noin puoli kolme aamuyöllä, olisimme olleet kotiin lähdössä. Mutta ei toki, vielä oli tulossa yksi asu ja kakku, käännytti morsiamen sisar meidät takaisin sisälle.

Taas häävieraat aseteltiin kunniakujaan. Nimenomaan aseteltiin, nimittäin koko illan ja yön tapahtumat kuvattiin erittäin huolellisesti ja tarkasti. Ammmattikuvaajia näytti olevan paikalla useampia, joku kuvasi videota, joku otti muita kuvia. Valaistuksesta huolehdittiin, kuten myös mahdollisimman hyvistä kuvauskulmista. Sen lisäksi kaasot huolehtivat koko ajan, että morsian oli edukseen: he asettelivat kaikkiin morsiamen asuihin kuuluneita laahuksia tanssinkin aikana mahdollisimman hyvin. Ammattilaisten lisäksi kaikki muutkin ottivat kuvia. En ole varmaan koskaan nähnyt yhtä tarkasti tallennettua seremoniaa.

Morsiamen viimeinen asu oli valkoinen, länsimainen hääpuku. Sulhanen oli pukeutunut punaiseen frakkiin, muut miehet mustaan pukuun ja valkoiseen paitaan, ja nyt oli mukana myös pienempiä morsiusneitoja. Nyt nähtiin sormusten vaihto ja kakun leikkaaminenkin. Ja savukone! Varmaan morsiuspari näyttää upealta häävideolla savun keskellä, kun tämä lavastus näytti hienolta paikan päälläkin.

Hääpari viimeisessä asussaan.

Tässä leikataan kakkua.

Hääpari utuisen savupilven keskellä.

Kello oli neljä, kun me uupuneet länsimaiset turistit poistuimme. Ennen lähtöä olimme mekin muiden häävieraiden lailla vielä istuutuneet yhteiskuvaan morsiusparin kanssa. Musiikki jäi soimaan ja muut vieraat tanssimaan viiteen asti, kun me huokailimme kotimatkalla kokemuksesta vaikuttuneina. Niin paljon kauniita ihmisiä, upeita asuja, värejä, lämmintä tunnelmaa, kovaäänistä, rytmikästä musiikkia ja tanssia, tanssia, tanssia!

Vaikka olinkin juhlassa eri kulttuurin edustaja enkä kielitaidottomana ymmärtänyt seremonian kaikkea symboliikkaa, en kuitenkaan tuntenut itseäni ulkopuoliseksi. Siitä pitivät huolen morsiamen lähisukulaisten lisäksi muutkin juhlavieraat, jotka tulivat rohkeasti juttelemaan ja jopa hakivat tanssimaan. Eikä koko iltana nautittu pisaraakaan alkoholia. Käyköhän suomalaisissa häissä koskaan näin?

Tässä hääjuhlan suomalainen vieras, kun ilta on vasta alussa.

Ihan parasta seuraa

On ihan mahtavaa, kun saa olla kahden vauhdikkaan pikkupojan mummo! Viime viikosta, jonka me isovanhemmat saimme iloita isovanhemmuudesta kerrankin kunnolla, on syytä hehkuttaa näin julkisestikin. Joka päivä olisi voinut kirjoittaa pitkät raportit siitä, mitä tapahtui, mitä yhdessä touhuttiin, mitä pojat keksivät ja ennen kaikkea, mitä pojat puhuivat. Täytyy tunnustaa, että silloin en  kuitenkaan olisi päivien päätteeksi kyennyt mihinkään aloitteelliseen toimintaan, niin että oli paras kaatua sänkyyn, jotta olisi valmis seuraavan päivän seikkailuihin.

Nyt en tietenkään enää muista murto-osaakaan siitä, mikä ansaitsisi tulla kerrotuksi. Mutta yritän kuitenkin.

Näyte viikon aikana syntyneestä taiteesta.

Pojat tulivat sunnuntai-iltana, ja ensimmäisen illan nukkumaanmeno oli sellainen show, että ihan pelästyin, josko ollenkaan selvittäisiin viidestä päivästä ja ennen kaikea yöstä. Mutta pojathan vain kokeilivat, ottivat mummolta luulot pois ja vasta sitten, kun mummo tajusi ottaa ohjat tiukasti käsiinsä ja luopua lempeästä houkuttelusta, tilanne rauhoittui. Eikä muina iltoina sitten ongelmia ollutkaan. Nukkumaan mentiin ajallaan ja mummoa uskottiin. Helppoa, kun aikuinen ymmärtää olla pomo.

Mutta ei aikuinen voi koko ajan pomottaa, sehän olisi vallan tylsää. Siksipä meillä olikin jokaisella oma pomotuspäivä, jolloin kukin sai mielensä mukaan päättää, mitä tehdään. Oli hauskaa seurata, kuinka kohta kuusivuotias alistui nurisematta pikkuveljen päivänä pikkuveljen tahtoon, jopa muistutti siitä aikuisiakin. Mummon päivä alkoi aamuvoimistelulla terassilla, ja siinäkin kaikki olivat mukana. Isompi pojista halusi vielä tehdä omat erikoispunnerruksensa, joihin mummo ja pappa eivät kyenneet.

Tällaisten pikkujuttujen lisäksi jokaisena päivänä oli erikoisohjelmaakin. Maanantaina käytiin Pikku Kakkosen puistossa ja syötiin jätskit Koskipuistossa hienoa Tammerkoski-maisemaa ihaillen. Voimalaitos, jossa papan kirjajulkkarit olivat joulukuussa, tunnistettiin heti, vaikka sitä nyt ihailtiinkin eri näkökulmasta ja ihan erilaisena vuodenaikana.

Tiistai oli uimarantapäivä. Pikkuveljen päiväunien aikaan pappa ja isoveli leipoivat piknikille tuoretta pullaakin. Eväitten kanssa suunnistettiin omien lasten lapsuudesta tutulle uimarannalle, tosin reittiä piti alkuun oikeasti hakea, kun kaupunki on rakentunut sillekin suunnalle niin, ettei tuttuja metsäteitä enää ole. Mutta ranta löydettiin ja reissusta tuli kaikin puolin onnistunut. Vähän hampaat kalisivat, mutta veteen piti päästä monta kertaa! Ja pulla ja mehu maistuivat vielä paremmille  kuin kotona mummolassa olisivat maistuneet.

Mummon päivänä eli keskiviikkona oli vuorossa teatteria eli Komediateatterin Pelastakaa Röllimetsä -esitys. Se varmaan jännitti etukäteen kaikkia eniten. Mummo mietti, nukahtaako pikkuveli kesken esityksen, se kun oli päivänäytös ja juuri päiväunien aikaan. Ei nukahtanut, istua tapitti koko jännittävän esityksen, välillä toki mummon sylissä. Hienon esityksen yksityiskohdat avautuvat paremmin vanhemmille katsojille, eikä meidän olisi tarvinnut istua niin hyvillä paikoilla. Huomasin sen kyllä, kun vieressä istunut meidän poikia hieman vanhempi pikkukatsoja alkoi itkeä heti ensimmäisen vähän kovaäänisemmän kohtauksen aikana. Esitystä olisi ollut turvallisempaa seurata taaempaa. Mummo on nyt paljon viisaampi, mutta lähtevätköhän pojat enää ikinä meidän kanssa teatteriin?

Teatterin väliajalla poikien piti tietysti saada jätskit. Kuinkahan monet jätskit viikon aikana mahdettiinkaan syödä?

Ihan erilaista teatteria nähtiin torstaina, jolloin suunnistettiin Ratinan stadionille katsomaan nuorten yleisurheilun MM-kisoja. Päivää oli pohjustettu urheilemalla mummolan pihassa joka ilta: juoksuaikoja otettiin, pituushyppytuloksia mitattiin ja keihästäkin heitettiin. Ja telkkarista katsottiin, miltä kisoissa näyttää. Kisapäivänä opittiin myös vähän tamperetta eli mentiin "nyssellä Ratinaan ja sieltä mustalle Laukontorille" (Loppu meni väärin: Ei Laukontorille vaan Alarantaan. Ei Tampeella yli neljäkymmentä vuotta asunutkaan vielä osaa!).

Ihan mahtava päivä  siitäkin huolimatta, että emme osanneet vastata tiukkaan kysymykseen: "Miksi Ratinan nimi on Ratina? Mitä se tarkoittaa?"

Näitä mitä?- ja miksi?-kysymyksiä sateli jatkuvasti ja kaikilta elämänaloilta. Nyt harmittaa todella, että en jaksanut kirjata niitä keskusteluja, joita poikien kanssa viikon aikana käytiin, aikanaan ylös. Ensi kerralla yritän olla valppaampi! Kohta kolmevuotiaskin osaa ja ymmärtää jo vaikka mitä, vaikka hänen käyttämänsä kieli, jossa ei ole etuvokaaleja, hymyilyttääkin aikuista. "Huttunen suo" -ilmaus (lue: hyttynen syö), nyt kun sen ymmärrämme, ei oikeuta aikuista kuitenkaan matkimaan pienempää, mistä olemme saaneet huomautuksen isoveljeltä.

Ratinassa seurattiin aitiopaikalla paitsi urheilijoita myös sitä, miten kansainväliset uutistoimistot toimivat.

Pikkuveli ei siis nukahtanut teatteriin, mutta nysseen kyllä. Paluumatkalla Ratinasta oli kerrassaan liikuttavaa, kuinka luottavaisesti hän bussissa painoi päänsä papan käsivarrelle ja nukkui autuaasti papan olkapäätä vasten koko matkan bussipysäkiltä mummolaan.

Perjantai eli vanhempien tulopäivä huipentui taidenäyttelyyn mummolan terassilla. Koko viikon, pullanleipomispäivää lukuun ottamatta, olivat pappa ja isoveli tehneet upeita taideteoksia aina kun pikkuveli (ja mummo) oli päivänokosilla. Ne piti mummon mielestä ehdottomasti saada esille, ja siksi järjestettiin näyttely. Ehkä se myös lievensi vanhempien tulon odottamisen jännitystä?

Lisää taidetta. Huomaatte varmaan taitavan värien käytön. Värit ovat  taiteilijan mukaan "sateenkaaren heijastusta". 

Tässä viikko pääpiirteittäin. Sen lisäksi mukaan mahtui tietysti arkisempia asioita kuten ruokailuja, puistoissa kiipeilyjä, skuuttilaudoilla (ihan uusi sana isovanhemmille) hurjastelua, lautapelejä ja muuta tavanomaista mummolatouhuilua. Olen ylpeä siitä, että me isovanhemmat pysyttiin vauhdissa mukana (naapurit kyselivät, miten me jaksetaan, kokonainen viikko!) ja kiitollinen siitä, että päästiin kokemaan niin paljon. Ilman poikia olisi jäänyt ainakin käymättä Lahdeksella, Pikku kakkosen puistosta puhumattakaan. Ja vaikea olisi ollut selittää sitäkään, mitä me tehdään lastenteatterissa.

Näin iloista, aktiivista, kaikesta kiinnostunutta ja jatkuvasti uutta kehittelevää seuraa saa hakea.

Viimeisn illan viimeinen valttikortti: nukkekotikalusteet, joita pojat eivät olleet ennen nähneet. Hyvä, että omien lasten aarteita on vielä tallella!

Mihin nämä päivät oikein kuluvat?

Tässä kesän vaiheessa viikonpäivillä ei ole enää mitään väliä ja tulevat kalenterimerkinnätkin ovat aika harvassa. Melkein kolme viikkoa mökillä virittivät mielen ja kropan sellaiseen rentoon kesämoodiin, ettei tahdo saada yhtään mitään tehdyksi. Laiskottelu onnistuu kepeästi ilman omantunnontuskia!

Vähän haikein mielin jätin mökkimaiseman tiistaina. Jasmike oli juuri availemassa nuppujaan, ja todennäköisesti kukinta on jo ohi, kun mennään mökille seuraavan kerran. Välillä toivoo, että voisi olla kahdessa paikassa samanaikaisesti!

Mökillä tuli luettua paljon, laskin yhden viikon sivumääräksi yli 1500, mikä on minullekin paljon. Mutta kun kirja on hyvä, sitä ei malta laskea kädestä, sivut kääntyvät miltei automaattisesti. Australialainen Kate Morton on juuri sellainen kirjailija, joka koukuttaa lukijansa. Tai ainakin hänen romaaninsa Kaukaiset hetket (2015), jonka ihan intuition pohjalta poimin mökkikunnan kirjaston hyllyltä, oli niin herkullisesti kirjoitettu, että se oli luettava melkein yhdeltä istumalta. Lukiessaan pääsi muistelemaan Englannin-matkojen tunnelmia ja maisemia, vaikka ihmiskohtalothan ne toki aina eniten kiinnostavat.

Suomalaisen Sally Salmisen Katrina-teoksen (alkup. 1936, uusi suomennos 2018) ilmestymistä olen odottanut siitä saakka, kun Juha Hurme viime vuonna nosti tämän unohdetun kansainvälisen bestsellerin uudelleen lukijoiden tietoisuuteen. Toukokuussa se ilmestyi ja löytyi nyt kirjaston uutuushyllystä.

Ja kyllä se osoittautuikin Hurmeen kehujen arvoiseksi! Ahvenanmaa-kuvaukset ovat aina puhuttelevia, muistan vielä hyvin Anni Blomqvistin Myrskyluoto-sarjan 1970-luvulta ja Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitun Jään (2012). Vahvojen naisten joukkoon liittyy nyt Katrina, joka nuorena morsiamena muuttaa karulle Ahvenanmaalle ja elää siellä koko elämänsä köyhän merimiehen vaimona. Vuodet kuluvat, perhe kasvaa, Katrinaa koetellaan monin tavoin, mutta voimakastahtoinen ja suoraselkäinen nainen ei lannistu.

Lukeminen on mitä kannatettavin ja monella tapaa palkitseva harrastus, senhän kaikki kirjallisuutta harrastavat toki tietävät. Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä neurologi Markku T. Hyyppä todistaa muun muassa, että kaunokirjallisuuden lukeminen tuo lisää ikävuosia. Eli eivät menneet haaskuun nekään päivät, jolloin istuin nenä kirjassa.

Mökkilukemiset. Keskimmäinen oli sänkylukemista illalla ja valikoitui tuntemattoman kirjastonasiakkaan suosituksesta. Paksummat kirjat luin päivällä juhannuksen jälkeisellä viikolla.

Kun kaipaa oikein paksua lukuromaania, kannattaa etsiä joku Kate Mortonin kirja.

Kannen perusteella Katrina saattaisi jäädä kirjaston hyllyyn. Onneksi ei!

Lukuisia tunteja on kulunut myös telkkarin ääressä. Yllättäen minusta on paljastunut jonkinasteinen jalkapallohullu. Tai sitten on vain kyse ikäsidonnaisesta ilmiöstä eli penkkiurheilusta. Lajilla ei ole niin väliä, mutta huippu-urheilijoiden suorituksia on hienoa ihailla. Suomi-Ruotsi-maaotteluunkin on jo liput ostettu!

Tulevista kalenterimerkinnöistä sen verran, että ensi viikko on varattu pikkupoikien hoidolle. Päiväkoti on kiinni, vanhemmat vielä töissä ja isovanhemmilla on aikaa. Hyvä yhtälö, jonka toimivuutta testataan nyt ensimmäisen kerran näin isosti. Viisi päivää ja yötä vanhempien sijaisena saattaa olla aika vaativa juttu, varsinkin polvivaivaiselle mummolle. Mutta silloin ei ainakaan tarvitse ihmetellä, mihin päivät kuluvat. Jokainen hetki on tärkeä ja ainutlaatuinen.