Vappuiloa - kaikesta huolimatta!

Tänä erikoisena keväänä 2020 kevään juhliin valmistautuminen kysyy mielikuvitusta ja ennen kaikkea asennetta. Huomenna voi kokeilla, syntyykö kenties uusia perinteitä. Kuorolaulua, ihmispaljoutta, vappulounasta ravintolassa tai muuta perinteistä vappuohjelmaa ei nyt ole tarjolla.

Sima on ollut tekeytymässä terassilla sunnuntaista asti. Viime vuosina ei ole tullut simaa tehtyä, ja nyt jännittääkin, tuliko hiivaa liikaa ja sokeria sopivasti. Vappuaattona paistetaan munkkeja. Niiden tekemistä on harrastettu usein, ne eivät yleensä epäonnistu. Kori on hyvin palvellut torikori, jonka sain lahjaksi yli kymmenen vuotta sitten. Sen on kuulemma tehnyt nyt 96-vuotias entinen äidinkielenopettaja Alice (jotkut osaavat vaikka mitä!). 

Simaa ja munkkeja meillä onneksi on, itse tehtyinä, ja terassilla nautittuina kelistä riippumatta. Valkolakit luultavasti kaivetaan kaapista myös, vaikka vain kotona ollaankin. Eniten jään varmaankin kaipaamaan Hämeenpuiston tunnelmallista kuoroesitystä.

Kun muuta ohjelmaa on tiedossa hyvin vähän - ehkä muutama etäkahvittelu - on aikaa muistella menneitä vappuja.

Kolme vuotta sitten (2017) kirjoitin blogissa näin:

Aurinko on ollut tänä keväänä harvinainen näky, lämmöstä puhumattakaan. Yleensä huhtikuussa on ainakin pari lämmintä päivää, ikään kuin esimakua tulevasta kesästä. Sitten on ollut helppo jaksaa ne koleammatkin päivät. Tänä vuonna sää kääntää ajatukset aina taaksepäin, talvea kohti.

Eli kyllä säällä on Suomessa väliä. Positiivisuutta on aika vaikea pitää yllä, kun kevät ei näytä etenevän yhtään. Ankea sää tuntuu imevän kaiken aktiivisuuden ja vaikuttavan mielialaan. 

Tänään Tampereella olisi ollut tarjolla monenlaista ulkoilmatapahtumaa: Särkänniemi avautui, Tapparaa juhlittiin Keskustorilla ja parhaillaan jyskää Veikkauksen ilotulitus Ratinassa. Toisenlaisessa säässä mekin voisimme olla paikalla sen sijaan, että nyhjötämme kotona ja katselemme ikkunasta valkoista maisemaa.

Arvaatte oikein, tuskin tulen enää ikinä valittamaan vappusäätä. Tämä kevät on opettanut paljon.

Tällaiseen valkeaan maisemaan heräsin tänään, vapun aatonaattona 2020. Olihan se kaunista, mutta... Aamupäivän aikana lumi suli pois. Päivällä saatiin vielä muutama lumikuuro. Olikohan ne talven viimeisiä rippeitä?

Eipä ollut vappusäässä kehumista kaksi vuotta sittenkään, eikä silloinkaan kuultu kuoroja Hämeenpuistossa. Mutta vapputunnelmaan kuitenkin päästiin:

Vappu on suomalaisista juhlista helpoin, kevein ja iloisin. Vapputarjoilut syntyvät aika vaivattomasti, koristelut hoituvat parilla puhalluksella ja kaikenlainen hassuttelu on kerrankin sallittua. Teekkarityylinen juhlinta ei meillä ole koskaan oikein ottanut syntyäkseen, vaikka tupsulakki kotoa löytyykin, mutta vappua on aina juhlittu mielellään.

Kolea sää ei vappupäivänä juurikaan harmittanut, kun aattoa oli saatu viettää ulkosalla melkein auringonpaisteessa. Sen verran ohjelmaan tuli kuitenkin muutosta, ettei lähdetty kuuntelemaan kuorolaulua Hämeenpuistoon vesisateessa. Onneksi Teekkarikuoro poikkesi Plevnassa ilahduttamassa ja tuomassa sisälle perinteistä vapputunnelmaa.  


Se kaikin puolin paras vappu taisi olla vuonna 2016. Silloin kaikki oli kerrassaan täydellistä:

Voiko vappuaamu ja kevät alkaa paremmin. Aurinko paistaa, naiskuoro Miskantti herättää henkiin Juicen sanat, Tikanmäen sävelet ja kuulijoiden muistot. Minna hyräilee hiljaa taustalla.

Ensimmäinen lämmin päivä hullaannutti koko Tampereen iloiseen juhlaan. 

Terassit, ravintolat ja puistot täyttyivät, laulu soi ja teekkareiden äänekäs kulkue ja omalaatuiset keksinnöt pysäyttivät katsojat kadun varteen. 

Kaikki olivat liikkeellä, sulassa sovussa eri aatteiden kannattajat ja me pelkästään keväästä ja auringosta nautiskelijat. 


Juicen laulun sanat sopivat kaikkiin keväisiin, tähänkin. Nyt niitä lauletaan vähän kokeneempina, vähän viisaampina:

Aamuyössä aistein avoimin

elämääni silmiin katselin

Vanhan eilisen, uuden tulevaisuuden

sen kaiken näin ja paljon oivalsin

Aamuyössä aistein riisutuin

huomispäivään uupumatta uin

Katsoin aurinkoon, elämässä kiinni oon

sen tajusin ja riemuun hullaannuin

Aamuyössä aistein auennein

eilispäivät kaikki talteen vein

Ne kätkin sydämeen

ja jos niillä jotain teen

ne kertoo, niin ne kertoo rakkautein

- Juice Leskinen -

Terveys on aina ykkönen

Onpa mukavaa tuntea olonsa taas jotakuinkin hyväksi ja mielensä niin tasapainoiseksi, kuin se tällaisena epävarmuuden aikana on mahdollista. Muutama viime päivä on mennyt potiessa outoja (osin tuttuja, mutta aina jotenkin erilaisiakin) oireita. En ole jaksanut tehdä juuri mitään ja ajatukset ovat askaroineet vain omassa voinnissa.

Ihanista kevätpäivistä ja auringonpaisteesta on mukava nauttia vasta pestyllä terassilla, vaikkei jaksaisikaan lähteä lenkille. Kevät tulee sisällekin, kun avaa oven.

Ehkä meillä kaikilla on joku heikko kohta. Joku paikka kropassa, joka reagoi voimakkaimmin niin hyvään kuin pahaan, ja ennen kaikkea pahaan. Minulla se heikko paikka on ehdottomasti vatsa. Vatsa kertoo, milloin jännittää, pelottaa, ahdistaa, stressaa. Vatsan ärtyessä tulee oireita muuallekin, ja sitten ne sekoittuvat niin, etten enää tiedä, mistä on kysymys.

Tällä viikolla olen ollut soittamassa terveyspalvelujen neuvontaan ainakin kolme kertaa, mutta jättänyt sen sitten tekemättä, kun kuitenkin on ollut pieni toive siitä, että olo paranee itsekseen ja kun en koe osaavani selittää oireita oudolle ihmiselle niin, että ne ymmärretään oikein. Tällä hetkellä ei mitenkään houkuta ajatus lähteä käymään laboratoriokokeissa - sinnehän aina ensimmäiseksi määrätään - ja sitten istuskella odottamassa vierasta lääkäriä. Tiedän, ettei ole viisasta siirtää muiden vaivojen hoitoa koronaepidemian takia, mutta silti ajattelen nyt pärjääväni omillani.

Sunnuntai-iltana en kylläkään ollut näin optimistinen. Sain illalla yhtäkkiä kamalan kohtauksen, tai oikeastaan monta, jotka nostivat pulssin ja verenpaineen hetkessä pilviin. Vieläkään en ole uskaltanut kysyä Mieheltä, miten korkeita lukemat olivat, mutta kun leposyke oli yli 90 vielä pari tuntia "kohtauksen" jälkeen, niin se ehkä kertoo jotain. Tunsin oloni pahoinvoivaksi, makasin sohvalla ja vain keskityin ottamaan vastaan tulevan kohtauksen, joka helpotti hetkeksi ja alkoi kohta uudelleen. Yritin rauhoittaa itseäni hengittelemällä syvään ettei paniikki iskisi. Tätä kesti toista tuntia, sitten alkoi vapina ja tärinä. Jossain välissä sain otettua yhden Panadolin, ja se selvästi alkoi rauhoittaa oloa. Sitten vasta tiesin, että selviän, tämä menee ohi.

En tiedä selviääkö koskaan, mikä tällaiset oireet aiheutti. Itse epäilen eniten erittäin vahvaa inkivääriteetä, jota join hetkeä ennen kuin oireet alkoivat. En ollut maistanut kyseistä teetä aiemmin, mutta sunnuntai-iltana lenkin jälkeen se tuntui hyvältä ajatukselta. Ajattelin, että se lämmittäisi mukavasti kolean ulkoilman jälkeen. Se totisesti lämmitti! Tuntui, että kaikki sisälläni melkein räjähti tuleen. Ja sitten tuli pahoinvointi.

Luin, sitten kun jaksoin, että inkivääritee rauhoittaa, alentaa verenpainetta ja parantaa aineenvaihduntaa. Minulla näistä toteutui vain viimeksi mainittu. Sen kamalan toistatuntisen aikana oli pakko juosta vessaan kolme kertaa. Sitten olin ihan tyhjä.

Valmistauduin tulevaan teehetkeen hyvin: etsin kaapista kauneimman teekuppini ja ajattelin jopa laittaa kuvan Instagramiin. En ehtinyt. Jotenkin surkuhupaisaa.

Vatsani on siis herkkä, ärtyvän suolen oireyhtymä (IBS) on diagnosoitu jo vuosia sitten.  Olen huomannut, että vatsa huomauttelee ainakin tuoreista sämpylöistä, pullasta, kaalista ja pavuista ja ennen kaikkea grilliruuasta. Välillä  oireet ovat pieniä ja siedettäviä (joskus on vain saatava pullaa!), joskus menee viikko-kaksi tyynnytellessä vatsaa väärän ruokavalion takia. Näin pahoiksi oireet eivät ole kuitenkaan ennen menneet (paitsi joulukuussa Dubaissa, kun olin syönyt intialaista grillattua kanaa, ja oksensin koko yön). Inkivääriteetä en olisi osannut epäillä missään nimessä.

Nyt vatsa on siis jo niin paljon rauhoittunut, että ruokakin alkaa maistua, tosin pienempinä annoksina kuin normaalisti (mikä ei varmaan niin huono juttu ole). Eilen piti vielä vähän pakottaa itsensä syömään, kun olo alkoi tuntua huteralta.

Saattaa olla, että syyllistän nyt inkivääriteen aivan suotta. Ehkäpä oli kysymys siitä, että korona-ahdistus oli ehtinyt vaikuttaa kokonaisvaltaisesti terveyteen ja mieleen, mikä nousi näkyviin minun heikon kohtani välityksellä. Vahva tee ikään kuin puhdisti elimistön, tosin aika radikaalilla ja pelottavalla tavalla. Suolistohan on terveyden kannalta olennainen, kuten olemme saaneet viime vuosina lukea.

Korona-aikana itsetarkkailu on korostunut. Pienikin oire, jonka muuten arkitohinassa sivuuttaisi mitättömänä, saa nyt kohtuttomasti huomiota. Ja viime kädessä pohtii, voiko tämä olla koronaa. Onko se kuitenkin luikertanut minuun kaikista turvatoimista huolimatta? Maaliskuussa pohdin tätä kysymystä lähes lakkaamatta, kun sairastin flunssaa. (Joka ei kai ollut koronaa?)

Aina kun terveys jotenkin heilahtaa, tajuaa, millainen tärkeysjärjestys asioilla on. Terveys tulee aina ensin. Siksi pitää nyt jaksaa noudattaa ohjeita.

Hyvää mieltä hakemassa

12 891 askelta, 100 aktiivista minuuttia - siinä perjantain saldo, jonka voin lukea älykellostani. Se oli kuukauden käyttämättömänä, kun en kaivannut flunssan keskelle enkä heti sen jälkeenkään mitään muistutusta siitä, kuinka passiivista ja surkeaa elämästä oli tullut. Nyt lukemat patistavat taas liikkumaan ja jotenkin kummasti palkitsevatkin, vaikka ovat pelkkiä numeroita, joita kukaan muu  ei edes näe.

Samalla tavalla palkitsevuutta on täytynyt ryhtyä hakemaan sellaisistakin asioista, joita ennen piti lähinnä välttämättömänä pahana. Tai ei aina, vaan sanotaan pikemminkin viime vuosina. Muutaman edellisen vuoden aikana elämästä tuli aika pitkälle elämysten metsästystä: mukavia matkoja, antoisaa seurustelua, mielenkiintoista opetustyötä, sopivasti haastavaa liikuntaa, tunteita ja ajatuksia herättäviä kirjoja ja elokuvia, luonnon nähtävyyksien ihailemista.

Kyllä luonnon ihmeistä nautitaan korona-aikanakin. Ehkäpä vielä enemmänkin kuin ennen sitä.

Kunnes tuli korona, ja jäimme kotimme vangeiksi.

Alkuun toki totuteltiin tilanteeseen vähättelemällä muutosta: eihän meillä juuri mikään muutu, kotonahan me muutenkin ollaan enimmäkseen. Ehkä oltiinkin, mutta aina oli kuitenkin mahdollisuus lähteä johonkin, vaihtaa maisemaa Keiteleen rannalle tai ainakin suunnitella ulkomaanmatkaa. Nyt ei vaihdeta maisemaa ennen kuin hallitus antaa luvan mökkeilyyn (?) eikä kuvitellakaan matkustavamme Suomen rajojen ulkopuolelle, ei edes niin kauas kuin neljän kilometrin päähän Tampereen keskustaan.

Hyvä on. Liioittelin. Ei jääty vangeiksi vaan päästiin ulos. Jopa metsään.

"Mitä muuta kuuluu kuin tilastollista?" tapasi eräs ystävämme kysellä kuulumisia jo vuosikymmeniä sitten. Tähänkin päivään tuo kysymys sopisi. Meille kuuluu ihan samaa kuin kaikille muillekin, jotka enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti vietämme aikaa pelkästään kotona.

Ihan niin kuin muutkin, olemme innostuneet leipomisesta; on tehty sämpylöitä, pullaa, pitsaa, muffinseja, pannukakkua. Kaksi kertaa päivässä tehdään lämmin ateria. Syödään monipuolisesti ja terveellisesti. Jääkaappi pullistelee erilaisia vihanneksia ja pakastimessa on "varmuuden vuoksi" -ruoka-annoksia. Yritetään liikkua. Käydään lenkillä ja jumpataan kotona. Ei käytetä alkoholia. Pidetään yhteyksiä sukulaisiin, ystäviin ja tuttaviin, soitellaan ja lähetetään viestejä. Luetaan muutakin kuin uutisia (olen kylläkin joutunut lukemaan kirjahyllystä vanhoja kirjoja uudestaan), seurataan brittisarjoja (Raastava tunnustus, Maailma liekeissä, Talo Jalavan varressa). Vältetään lähikontakteja. Ruoka tilataan kaupasta kerran viikossa ja joskus jotain ekstraa joltakin ystävältä. Ollaan kunnon kansalaisia.

Tässä korvapuusteja. Parhaimmillaan lämpiminä mutta maistuvat kyllä pakastimestakin.

Ja ne palkinnot. Ne tulevat nyt siitä, että joku, jolle pari viikkoa sitten soitettiin, tekee nyt asiaa vaikka orkideasta ja soittaa yllättäen. Tai että ruoka onnistuu kerrassaan erinomaisesti.  Että jaksan kävellä reippaasti Kaukajärvelle ja takaisin väsymättä juurikaan. Että perjantai-iltana on mukava mennä nukkumaan, kun tietää että lauantaina on siivouspäivä. Että koti on siisti ja tuoksuu siivouspäivän jälkeen puhtaalle. Ja niin edelleen.

Siivouspäivää oikein odotetaan!

Väitän alussa, että palkitsevuutta on nyt "täytynyt ryhtyä hakemaan" arjen pikku jutuista. Ei se kuitenkaan niin ole. Palkinnot, hyvän mielen ailahdukset, tulevat kyllä ihan hakematta.

Pitkästä aikaa

Kun aika käy todella pitkäksi, voi yrittää elvytellä vanhoja harrastuksia. Ajatus uusien harrastusten keksimisestä ei nimittäin ole oikein ottanut tulta (ei sukkien neulomiselle, ei ompelulle, ei valokuvien järjestämiselle!). Olen niin tapojeni orja!

Blogin pitäminen oli pitkään, vuosia, yksi elämän tärkeitä juttuja, kunnes se menetti makunsa. Koin tarvetta uudistua, innostua, inspiroitua, eikä bloggaaminen enää ollut se juttu. Vaan mitäpä näitä selittelemään. Tässä taas ollaan. Vanhan ääressä uudessa tilanteessa.

Nyt kun päivät täyttyvät tekemättömyydestä eikä ulkopuolelta tulevat innoittajia juuri ole (uutisten selaaminen ei innoita, päinvastoin), täytyy taas kääntyä itseensä. Ja vaikka sitten höpistä joutavia, kunhan aivot pysyvät jotenkin liikkeessä.

Talvilomalla mökillä ihailtiin auringonlaskuja, hiihdeltiin ja käveltiin jäällä, nautittiin luonnosta. Koronavirus oli kaukana, Kiinassa asti, tai saattoipa olla lentänyt jo Etelä-Eurooppaankin. Keski-Suomessa sitä ei vielä osattu pelätä.

Ikäihmisten karanteenissa haastavinta onkin pitää itsensä edes jotenkin hereillä, liikkeellä ja edes hetkittäin myös virkeänä. Kun olo on kutakuinkin turvallinen, ruokahuolto pelaa eikä mikään krooninen sairaus vaivaa, mistä saa virikkeitä päiväänsä? Mistä tulee se tunne oman elämän merkityksestä ja tärkeydestä, kun ei voi tehdä muuta kuin ruokaa?

Karanteenin alun pelokkaaan shokkivaiheen jälkeen iski hetkellinen tehokkuuden puuska: nyt tehdään ne ikävät siivoushommat, nyt kuntoillaan tosissaan, nyt pidetään yhteyttä, nyt ollaan kekseliäitä! Se vaihe lopahti ainakin minun kohdallani aika nopeasti (saunan sain sentään onneksi pestyä), ja nyt on tullut turtunut alistuneisuuden aika. Hohhoijaa, tätä rataa jouluun asti...

Kun en ikäni puolesta varsinaisesti vielä kuuluisi kotikaranteeniin (vaan olen kotona, jotta voin taata riskiryhmäläisen turvallisuuden), voin ainakin leikkiä ajatuksilla, mitä tekisin, jos en olisi kotona.

Ihan ensimmäiseksi olisin tietysti kampaajalla. Edellisestä kampaajakäynnistä on jo yli kaksi kuukautta, ja kun on tottunut käymään kampaajalla säännöllisesti noin kuuden viikon välein, alkaa olla todella rähjäinen olo. Onneksi juurikasvuja ja pitkäksi venähtänyttä leikkausta ei tarvitse esitellä kenellekään, mutta lievällä kauhulla odotan tulevia viikkoja, lämpeneviä kelejä, piposta luopumista, ja vääjäämättä etenevää juurikasvua, jota ei tyvivärikään pelasta. Olisiko nyt aika siirtyä lopullisesti harmaapäiden joukkoon? Sitten ei tarvitsisi murehtia juurikasvuja. Tiedän kuitenkin, että ainakin yksi ihminen vastustaa tätä kovasti!

Kukapa ei kaipaisi tällaiselle kampaajalle! Mori vastustaa kovasti sitä harmaantumisajatusta: en kuulemma ole vielä niin vanha. 

Kampaajan jälkeen suuntaisin jalkahoitoon. Ehkä poikkeaisin kosmetologillakin, vaikkapa vain laitattamassa kulmat kuntoon. Sitten kepein askelin kirjakauppaan hypistelemään kevään uutuuksia, joita ei nyt kirjaston uutuushyllystä voi bongailla. Oi oi, mitä kirjoja! Ostaisin varmaan uusimman Elizabeth Stroutin ja luultavasti Kirsti Paakkasen elämäkerran. Ja pojille varastoon uusimpia Muumi-kirjoja muumien 75-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.

Vaatekauppoihin en uskaltaisi mennä, siellä kun pitää mennä sovituskoppeihin, jos aikoo jotain ostaa. Ja toisaalta, mitään en kyllä tarvitsekaan, kun kaikki tapaamiset ja juhlat on tältä keväältä peruttu. Meilläkin oli suunnitelmissa isot sukukekkerit toukokuussa, vaan nyt nekin on siirretty hamaan tulevaisuuteen. Jos jotain vaatetta tarvitsisin, niin se olisi kyllä lenkkiasu. Niin monta kertaa tänä kevättalvena olen pukenut ulos lähtiessä samat virttyneet vaatteet ylle, että kun tästä koronakeväästä selvitään, nekin taitavat saada häätökäskyn.

Lumikellot olivat ensimmäinen kevään merkki Tampereella. Ne ilahduttivat flunssasta toipuessa, kun jaksoi jo tehdä pieniä lenkkejä.

Tiedän tietysti olevani taas onnekas. Se, että elää itse turvallisissa oloissa, eikä ole joutunut luopumaan juuri muusta kuin kuntosalista, mielenkiintoisesta opetustyöstä, mukavista lounashetkistä, elokuvateatterista, kirjastosta, mökkeilystä ja ennen kaikkea ihmiskontakteista, ei tarkoita ettei ymmärtäisi, miten paljon huonommin asiat voisivat olla.

Synkistelyyn ei kuitenkaan ole varaa. Jos vetää mielensä matalaksi miettimällä kaikkea sitä murhetta, hätää ja kärsimystä, mitä meillä ja muualla maailmassa tällä hetkellä koetaan, masentuu itsekin eikä jaksa tehdä sitä ainoaa asiaa, joka tällä hetkellä on mahdollista: pitää itsestään huolta, ettei olisi huolen aihe muille.

"Sitten kun tämä koronajuttu on ohi"

Soitettiin FaceTime-puhelu lapsenlapsille. Ideana oli, että vanhempi pojista lukisi meille ääneen vastikään postin kautta lähettämäämme Edison-kirjaa. Haluttiin näin antaa ekaluokkalaiselle mahdollisuus näyttää, miten hänen lukutaitonsa on kehittynyt. Ja toki myös näyttää, että täällä ollaan, mummolassa, ja nyt juuri vain poikia varten.

Näin pojat hassuttelivat puhelimessa ennen korona-aikaa.

Kirjoja lähettämällä haluttiin tukea molempien poikien lukuharrastusta, joka kirjaston ovien sulkeuduttua on varmaankin ollut kotikirjaston varassa. Itsellekin siitä oli paljon iloa: sai käydä läpi mahdollisia pojille sopivia kirjoja ja kuvitella sen ilon ja jännityksen, joka pakettien avaamishetkellä vallitsi. Itse lähetyksessä oli muutama ongelma, joista en nyt halua enää marmattaa, tämän postauksen henki on vain ja ainoastaan positiivinen.

Mutta takaisin siihen puheluun. Se oli meidän päivän kohokohta. Sitä odotettiin aamusta asti, muut tekemiset aikataulutettiin sen mukaan, ja siihen palataan nyt ainakin ajatuksissa toistuvasti. Itse puhelu kesti parikymmentä minuuttia, se keskeytettiin poikien toimesta muutaman kerran, ja enimmäkseen me nähtiin poikien kasvojen sijaan olohuoneen kattoa ja lähikuvaa sohvasta.

Kukas se siinä?

Lukemista kesti ehkä minuutin-kaksi, suurin osa ajasta kului veljesten vehtaamiseen ja hassujen ilmeiden esittelyyn. Tunnelma oli jotenkin käsin kosketeltava: tällaista se on aina silloinkin, kun tavataan eron jälkeen. Iloisia ilmeitä, kiehnäämistä, pomppimista, ja lopuksi rauhoitutaan jonkun asian ääreen.

Kirja oli kuulemma jo luettu, ja aluksi ekaluokkalainen olisi halunnut vain kertoa siitä. Suostui hän kuitenkin lukemaan pari ensimmäistä sivua, hyvin sujuvasti, ja niin mekin papan kanssa ymmärrettiin, miten kirja alkaa ja kenestä se kertoo. Muutama kuva esiteltiin myös. Erityisesti kuvien esittelystä innostui veljeksistä nuorempi. Hän käänteli kirjan sivuja ja etsi mummon pyynnöstä kirjan parasta kuvaa. Päästiin sopimukseen siitä, että jatketaan kirjan lukemista toiste ja että mummo ja pappakin saavat sen lukea.

Liikuttavin hetki koettiin, kun nuorempi pojista totesi, että se mummon ja papan lukeminen tapahtuu "sitten kun tämä koronajuttu on ohi". Neljävuotias on ennenkin osoittanut suunnatonta oivalluskykyä ja tilannetajua. Kyllä, sitten luetaan varmasti. Otetaan syliin ja halataan pitkään.