Kun vatsa valittaa

Kadehdin heitä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita ja innostuneita ruuasta. Toki minäkin nautin hyvästä ruuasta - varsinkin toisten tekemästä - ja joskus jopa ruuanlaitosta, mutta jatkuva terveellisten arkiaterioiden ideoiminen ja tekeminen on välillä aika ikävää puuhaa.

Noin kaksikymmentä vuotta tein ruokaa kasvaville lapsille ja silloin oli kunnia-asia, että meillä syötiin itse tehtyä hyvää ja maukasta kotiruokaa. Ruuanlaitto oli silloin mielekästä ja kivaa. Nyt se tuntuu paljon työläämmältä.

Mutta tässäkin iässä tai varsinkin tässä iässä omaa syömistään pitää kuitenkin miettiä, eikä vain siksi että joka tuutista kehotetaan niin tekemään, vaan ennen kaikkea siksi, että oma hyvinvointi vaatii sitä. Jos vatsa ei voi hyvin, on vaikea sanoa nauttivansa elämästä. Tämä asia on tullut aika selväksi viimeisten viikkojen aikana. Vatsasta on tullut pääasia, eikä se ole mukavaa.

Vielä en tiedä, onko vatsan vaivojen syynä ruoka tai juoma, mutta sille suunnalle vahvasti kallistun. Siksikin, että se on kuitenkin se mukavampi vaihtoehto. Sille voi itse tehdä jotakin eikä tarvita lääkärin reseptiä tai veistä. Enkä välittäisi joutua toistamiseen tähystettäväksikään.

Opettelen nyt syömään oikein toisten lautasten avulla. Siis katson mallia minua fiksummilta ihmisiltä, jotka täyttävät lautasensa hyvin valikoiden eivätkä ahnehdi ravintolan buffetpöydässäkään kaikkea mahdollista. He näyttävät osaavan syödä kohtuullisesti. Siis todella vähän, ajattelin vielä pari viikkoa sitten. Nyt alan pikku hiljaa ymmärtää, että ehkä se onkin riittävästi tässä iässä.

Ruuan tarve ja elimistön kyky käsitellä sitä muuttuvat ikääntyessä. Se pitää tietysti hyväksyä. Ja olenhan varmaan saanut jo nautiskellakin! Ruokamuistoja on monta repullista.

Nyt kuuntelen vatsaani ja toivon, ettei ihan kaikesta tarvitse luopua. Lääkärin kehotuksesta kokeilen laktoositonta ruokavaliota. Viiniä ei enää kulu kuin korkeintaan kaksi lasillista viikonloppuna, kolmesta kahvikupillisestä päivässä pitänee vähentää ainakin yksi. Kaalit, omenat, porkkanat ovat jääneet. Eniten harmittaa se, etten ole viime aikoina uskaltanut syödä ruisleipää. Jälkiuunileipä on ollut suurinta herkkua. Vai vehnästäkö vatsa ei tykkää? Vaihtoehtoja on varmaan vaikka kuinka paljon.

Jossain haastattelussa muutama vuosi sitten Marimekon Kirsti Paakkanen väitti pärjäävänsä päivän parilla keitetyllä kananmunalla. Oudolta kuulostaa, jos pitää paikkansa. Epäterveelliseltä ja ikävältä elämältä. Ei siis auta kuin ottaa kauha käteen ja kokata jotain itselle sopivaa, joka päivä. Ja kääntää mieli myönteiseksi.    

Oppia ikä kaikki, kuuluu yksi niistä viisauksista, joita kuulin lapsuudessani hoettavan. Uudet elämäntavat täytyy opetella muutaman kerran elämässä, vaikka pakon edessä. Luulen nyt voivani pikkuisen paremmin sanoa ymmärtäväni niitä ihmisiä, jotka joutuvat valikoimaan tarkasti jokaisen suupalansa, ovat ehkä tehneet sitä koko elämänsä.

Lounas nimeltä Mitä kaapista löytyy ei taida enää olla sallittua. Avokado onneksi kyllä.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä

Yksinäinen hiihtäjä vai ladun aukaisija?

"Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun hanki on hohtava alla,
kun taivas kirkasna kaareutuu -
mut hauskempi hiihtää,
kun ruskavi puu
tuul´ ulvovi, polku on ummessa
ja tuisku on taivahalla.


Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun ystävä häll´ on myötä,
kun latu on aukaistu edessään -
mut parempi hiihdellä yksinään,
tiens´ itse aukaista itselleen
ja yksin uhmata yötä.

Tähti  ohjaa kotimökille.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun tietty on matkan määrä,
kun liesi viittovi lämpöinen, -
mut sorjempi, uljaaampi hiihtää sen,
joka outoja onnen vaiheita käy
eikä tiedä, miss´ oikea, väärä."





Eino Leino, Hiihtäjän virsiä 1900

Jos en olisi minä

Kuka olisin, jos en olisi minä?

Kerran pohdittiin tuota kysymystä Woody Allenin elokuvan Midnight in Paris katsomisen jälkeen ravintolan pöydässä. Silloin sai vapaasti käyttää aikakonetta ja siirtyä toiseen aikaan, kuten elokuvassakin tehdään, ja muistaakseni silloin olisin halunnut elää sitä kiihkeää vaihetta Suomen historiassa, jota taiteen kultakaudeksi kutsutaan.

Tuskin uskalsin haaveilla olevani joku Minna Canth, minulle olisi riittänyt olla joku historian kirjoituksissa nimettömäksi jäänyt naishenkilö, joka olisi ollut aikanaan sen verran etuoikeutettu, että olisi saanut opillista sivistystä ja ymmärtänyt olla mukana vaatimassa oikeuksia Suomelle ja suomelle. Olisi ollut mahtavaa elää aikana, joka oli pelkkiä (!) salaisia maanalaisia kokoontumisia, taiteilijoiden ja ylioppilaiden uskallettuja kannanottoja, rohkeutta uhmata valtaapitäviä, elämistä yhteisen asian puolesta, uusia aatteita ja kokeiluja.

Eilen olisin halunnut olla Matti Kuusela. Mutta koska Matti Kuusela on mies, se ei ole kannatettava ajatus, koska kuitenkin minulle tärkeämpää kuin voida olla Matti Kuusela, on olla nainen.

Matti Kuuselaksi halusin silti kovasti sen noin kymmenminuuttisen ajan, kun luin hänen kuvaustaan surrealistisesta taiteellisesta tapahtumasta Tampereen Kalevassa (Hurja performanssi hurmaa Kalevassa), joka löytyy Aamulehden liitteestä. Aikaisemminkin sama halu on yllättänyt, mutta vaikkapa Ouagadougoussa tai muissa eksoottisissa paikoissa en olisi Matti Kuuselana selvinnyt, sen tiedän varmasti, mutta Kalevassa kyllä. Miksi en ollut siellä? Tai pikemminkin: miksi en näe asioita kuten Matti Kuusela ja ennen kaikkea: miksi en osaa ilmaista itseäni niin kuin Matti Kuusela?

Tämä pohdinta jää nyt kesken. En siis vielä tiedä, kuka olisin, jos en olisi minä, kun en halua olla mies Matti Kuuselakaan. Naisena en kyllä olisi letkauttanut niin ikävästi naisista: "Mutta ei puhettakaan teatterisalit tavallisesti täyttävistä, tyhjyyttään kiihkeästi pois höpöttävistä naisporukoista." Tuo ei ole minun kovasti arvostamani toimittajan normaalia tyyliä.

Laiskaa laskiasta

Lauantaiolo. Luen lehtiä, lehteilen Leinoa. Lepäilen.

Laahustan lenkillä, lounatuuli lykkii lempeästi. Lapset leikkivät liukureilla, laskettavat laskiaista, linnut laaksossa laulavat.

Laitan lounaan lautasille, lastalla levittelen. Lusikoimme lientä, leikkaamme lohta. Lohturuokiako?

Loikoilen laiskasti lattialla, laudoitetulla, lahoamattomalla. Laihduttaisinko? Lonkat, lantiot leveät langanohuiksi? Lihat lahjoitukseen? Lentohiekkaa! Levoton leimunta lakkaa, lihakin leppyy.

Lorvailen lorttina.

Laiskottelen löylyssä, lepäilen lauteilla, leväytän lakanat, laskeudun levolle. Lampaitako laskemaan? Lasken lukuja luvallisia, luvattomia luettelen. Leikin leikkiä loputonta, luvallista latua laskettelen.

Laihduttajallekin laskiaisena luvallinen lohtuleipä.

Voi sen nähdä näinkin

Tämän päivän Aamulehdessä oli elokuva-arvostelusivulla isoimman tilan saanut puolalainen elokuva Ida (otsikolla"Puola etsii historiaansa haudoista"). Itse kirjoitin siitä tiistaina nähtyäni elokuvan aamulla lehdistönäytöksessä ("Mitä on tavallinen elämä?"). Minä annoin elokuvalle täydet viisi tähteä, Kari Salminen kolme.

Aika usein olen Aamulehden kriitikkojen kanssa samoilla linjoilla, nyt näkemyksemme vähän eroavat, kuten jo tähtien määrästäkin voi päätellä. Viimeksi näin kävi Tampereen Työväen Teatterissa pyörivän Evita-musikaalin suhteen. Esitystä hehkutettiin lehden kritiikissä, kehotettiin jopa katsojaa, joka aikoo käydä vain kerran teatterissa, valitsemaan juuri tämän esityksen. Minä tottelin ja vähän petyin. Olihan se hyvin tehtyä teatteria, lavastus ja puvut upeita, näyttelijät osasivat asiansa, lauloivatkin kaikki hienosti. Mutta ei se kyllä mitenkään koskettanut, tunne-elämys, joka minulle teatterissa on melkein ykkösasia, jäi vajaaksi.

Nyt tämän Ida-elokuvan kohdalla keskityin aika lailla eri asioihin kuin oikea kriitikko. Totta kai näin elokuvan Puolan historian ja sen luurankojen viitekehyksessä, mutta historiaa tärkeämpää minulle oli elokuvan naisten elämä. Nuori luostarissa kasvanut tyttö, joka ei tiedä muunlaisesta elämästä mitään, joutuu yhtäkkiä näkemään tavallisen elämän raadollisuuden ja kauneuden, ja tekee päätöksensä. Ja elämän katkeroittama vanhempi nainen, joka joutuu käymään läpi valintojaan, päätyy omanlaiseensa ratkaisuun elämänsä suhteen.

Itse koin, että elokuvan kerronta nojaa vahvasti Idan tapaan nähdä maailma. Luostarin rauha, keskittyminen vain välttämättömään, siirtyy katsojaan mustavalkoisten kuvien ja välillä pysähtyneiltäkin tuntuvien tilanteiden myötä.

Kari Salminen kirjoittaa monipuolisen, syvällisen kritiikin, mutta päätyy lopuksi näkemään elokuvan vain "sympaattisena vastalääkkeenä maailman meteliin ja materialismiin". Salminen kaipaa "rienaajia, toisintekijöitä, vimman ajamia visioita". Mikä ettei, varmaan elokuvan kehitys sellaisia näkemyksiä tarvitseekin. Minä kuitenkin nautin kovasti tästä tavallaan vanhanaikaisesta, mutta modernista elokuvasta.

Aion kyllä lukea teatteri- ja elokuva-arvosteluja jatkossakin. Nyt olen iloinen, että ehdin elokuviin ennen Salmisen jutun lukemista. Olisi voinut jäädä menemättä.

Toisaalta, aina on hyvä pysähtyä miettimään. Olikohan se niin hyvä elokuva sittenkään? Kolme vai viisi?

Miten monta mieltä tulppaanien kauneudesta voi olla?

Poskisuudelmia

Vaihdoin tänään poskisuudelmia kolmen huivipäisen naisen kanssa. Se on meillä tapana aina kun näin keskiviikkoisin tavataan. Otamme toisiamme ystävällisesti olkapäistä kiinni ja muiskautamme suukot oikealle ja vasemmalle. Hengitämme hetken toistemme tuoksua, tunnemme posken ihon ja kehon lämmön. Sitten vielä katsomme toisiamme ja hymyilemme yhteistä hymyä.

Teenkö väärin, kun olen lähtenyt mukaan tähän ei-suomalaiseen tervehtimisrituaaliin? Se kävi tänään mielessä, kun toinen opettaja halusikin opettaa samoille naisille, että Suomessa sanotaan "käsipäivää". Niin sanotaan, ehkä lääkärissä ja muissa virallisemmissa yhteyksissä, tai vaikkapa juhlissa  tuttavien kanssa tai kun vasta tutustutaan. Mutta ystävien kesken ei, kai.

Meidän suomalaisten tervehtimiskulttuuri on viime vuosina ainakin oman kokemukseni mukaan muuttunut. Jäykistä kättelijöistä on tullut halailijoita. Ystäviä, sukulaisia, yhtä lailla miehiä ja naisia halataan tavatessa ja erotessa.

Alkuun se oli outoa, joskus vähän vastenmielistäkin, kun ei tiennyt, minkälaiseen syleilyyn joutuu tai pääsee. Nyt se tuntuu mukavalta ja olen itsekin usein aloitteentekijänä. Halaamisen terveysvaikutuksista on viime aikoina puhuttu paljon; kuulemma halaaminen kahdeksan kertaa päivässä alentaa verenpainetta ja pitää flunssankin loitolla. Niistä en tiedä, mutta jotenkin halaaminen tuntuu tuovan ihmiset lähemmäksi.

Ulkomailla kulkiessa tai muuten vierasmaalaisia tavatessa poskisuudelmat ovat tulleet tutuiksi. Niidenkin suhteen oli jonkinlainen kynnys ylitettävä, ennen kuin ne rupesivat tuntumaan miellyttäviltä tai edes sujumaan. Muistan monta onnetonta yritystä, kun en tiennyt, kummalle puolelle suikataan ensin ja miten pää pidetään. Niistä tervehtimisistä tuli pitkäksi aikaa nolo olo.

Mutta nyt siis alan oppia. Ja opettelen mielelläni. Ehkäpä seuraavan kerran tavatessani sukuun tulleita ulkomaalaisia osaan jo olla luonteva.

Pääasia tietysti on, että edes jotenkin tervehditään. Naapureille voi ainakin yrittää sanoa pari ystävällistä sanaa aamulehteä hakiessa, juhlissa voi kiertää kättelemässä muut vieraat ja esittelemässä itsensä, lapset voi opettaa sanomaan "päivää" ja "näkemiin". Ja kaikki tämä silmiin katsoen ja hymyn kera. Näiltä keskiviikon Luetaan yhdessä -ryhmän maahanmuuttajanaisilta olen oppinut, miten tärkeää on näyttää ilonsa toisen nähdessään.

Auringonpaiste houkutteli terassille vaihtamaan kukkamullat ja toi mieleen kepeitä keväisiä ajatuksia.

Mitä on tavallinen elämä?

Nuori Anna valmistautuu nunnalupauksen antamiseen. Ennen sitä hänen on kuitenkin otettava selvää menneisyydestään, luostarissa vaaditaan. Voidakseen olla varma lupauksessaan, hänen on tunnettava itsensä ja tiedettävä, mitä on elämä nunnaluostarin ulkopuolella. Anna matkustaa tapaamaan tätiään, ainoaa elossa olevaa sukulaistaan, josta hän tietää vain sen, ettei täti halunnut hakea Annaa luokseen orpokodista.
 
Anna saa tädiltään kuulla olevansa oikeasti juutalainen Ida, ja matkustaa tätinsä kanssa selvittämään vanhempiensa kohtaloa. Matkalla selviää asioita tädinkin menneisyydestä. Idan luostarikasvatuksen koulima käytös ja tädin elämäntavat poikkeavat täysin toisistaan. Idan nunnanasu herättää luottamusta, pyydettäessä hän vaikka siunaa lapset; täti vaatii ja pakottaa, tiirikoi tarvittaessa ovetkin.
 
Puolalaisessa mustavalkoisessa elokuvassa on kaikki suuren elokuvan ainekset. Se herättää tunteita, pistää ajattelemaan ja muistuttaa ongelmista. Nuoren ja vanhemmankin naisen elämänvalinnat, juutalaisten kohtalo ja ihmisten selviytymistaistelu ovat elokuvan isoja teemoja. Asioita ei alleviivata, ne vain tapahtuvat.

Kamera näyttää ihmiset kuvan alareunassa, kaupunki tai metsä kohoaa taustalle. Mustavalkoisissa kuvissa ankea maaseutukin näyttää ruman kauniilta. Kaiken taustalla soi upea musiikki klassisesta jazziin, Bachista Coltraneen.

"Lähdetkö mukaan Gdanskiin?" Idalle ehdotetaan elokuvan loppupuolella. "Entä sitten?" hän kysyy. "Kävellään rannalla, mennään naimisiin, perustetaan perhe, ostetaan talo, tavallista elämää." "Entä sitten?" hän vastaa.

Tämän elokuvan voisi varmasti katsoa useammin kuin kerran. Vaikka kerronta on näennäisen hidasta, pinnan alla on asioita, jotka eivät ehkä ensi kerralla avaudu. Ja elokuvan kuvat ovat niin kiehtovia, että niitä voisi katsella vaikka valokuvanäyttelyssä.


*****

Pawel Pawlikowskin elokuva Ida
ensi-illassa Tampereella perjantaina 13.2.2015

Tämä pienoispatsas on hankittu joskus 90-luvun alussa tanskalaiselta kirpputorilta.

Jääkaappi kertoo kaiken

Kuusi päivää peräkkäin mummoilua väsyttää tehokkaasti. Yhdeksän ja puolen tunnin yöunet tulivat varmaan tarpeeseen, ja ensimmäinen kahdenkeskinen päivä meni hissutellessa hiljaa kotona. Paitsi että kunnon liikunnat houkuttelivat; minä menin salille ja Mies pitkälle lenkille.

Siellä salilla pyöri televisiossa joku jenkkiläinen lääkäriohjelma, johon jäin hetkeksi koukkuun tuijottamaan jääkaappitohtorin tekemää analyysia ihmisistä näiden jääkaappien perusteella. Jääkaapin sisältö kertoo hänen mukaansa ihmisestä lähes kaiken. Elämäntapojen terveellisyys on toki maalaisjärjelläkin pääteltävissä jääkaapista, mutta kuulemma myös seksielämä tai vaikkapa esteettisyys näkyy sieltä. Muutama jääkaapin omistaja ruodittiin jääkaappikuvien perusteella ja analyysit olivat kieltämättä vaikuttavia.

Kotona oli pakko heti avata jääkaapin ovi, ja mitä sieltä paljastuikaan! Ihminen, joka säilöö tarpeettomia tavaroita (ja kantaa siis mukanaan kaikkea turhaa), jolla ei ole kuin pientä yritystä järjestelmällisyyteen eikä tietoakaan mistään kauneusarvoista. Terveelliseen elämään on pientä pyrkimystä: löytyy vihanneksia ja rasvatonta maitoa. Ja joskus tämä henkilö haaveillee ylellisestä elämästä, kun viinihyllyltä löytyy kaksi pulloa samppanjaa, joiden tarkempi tarkastelu paljastaa olleen siellä jo vuosia. Siis on kaipuuta mutta ei uskallusta!

Tällainen itsetutkistelun tulos ei ole totisesti miellyttävää, en tietenkään halua olla kuvani kaltainen. Siispä jotain ensiapua tarvittiin, olkoon vaikka kuinka hämäystä. Turhat tavarat (vanhentuneiden päiväysten perusteella) roskiin, jäljelle jääneet jotenkin järkevästi (juustot samalle hyllylle) ja rätti käteen. Ja päätös: kaupasta ostetaan vain kauniita pakkauksia.

Joskus Poika, jolla on aina viimeisin tieto, kertoi että yksi päivä viikossa lastenlasten kanssa ehkäisee tehokkaasti dementiaa. Jos viikon mummoilusta saa tällä tavalla energiaa, niin tervetuloa tänne vaan, nyt jaksetaan taas!

Vielä en tohdi avata jääkaapin ovea ventovieraille, mutta tältä se näyttää ulkoapäin.

Hyvä, Kaisa!

Lähdettiin Miehen kanssa lenkille. Hän oli ensin valmis, minä halusin vielä lakaista portaat lumesta ja sanoin ottavani hänet kyllä kiinni. Vaan en ottanut. Koko matkan se selkä siellä edellä näkyi, välillä pari metriä lähempänä, välillä taas etääntyi. Kaikkeni kuitenkin tein.

Vika oli välineissä. Olin pannut jalkaan kengät, joita voi käyttää lumitöissä, ei lenkillä. Välillä kengät tuntuivat putoavan jalasta, välillä hiertävän rakon kantapäähän. Lopulta luovutin, käännyin ensimmäisestä mahdollisesta risteyksestä kotiin ja menin saunaan itkemään.

Mieleen tuli Kaisa, joka on tullut tutuksi parin viime vuoden aikana. Kaisa on ollut monet kerrat samassa toivottomalta näyttävässä takaa-ajotilanteessa. Kaisa ei ole luovuttanut vaan taistellut loppuun asti. Kaisalla on ollut kunnon välineet alla, ja aina hän on jaksanut hymyillä kameralle.

Olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni talvet ensin radion, sitten television (kun se meille vihdoin hankittiin) talviurheilukisoja seuraten. Meillä se jotenkin vain kuului asiaan ja lapsikin oppi nopeasti hiljenemään tai kannustamaan oikealla hetkellä.

Olympialaiset olivat tietysti penkkiurheilijan unelmien täyttymys, mutta kyllä vähäisempiäkin kisoja seurattiin. Viidenkympin hiihto kesti niin kauan, että sen aikana ehti jo käydä itsekin vähän sivakoimassa ja silti näki viimeisten kilometrien räkäisten partamiesten puuskutuksen, muuten liimauduttiin tunneiksi vastaanottimen ääreen.

Jaksoin kiinnostua ihan tasapuolisesti niin eri hiihtomatkoista kuin mäkihypystäkin. Ja mikäs oli jaksaessa, kun suomalaiset nostattivat tunteita ja nousivat palkintopallille lajissa kuin lajissa. Jos joskus hävittiin, siinä oli jotenkin ison draaman tuntua.

Vain kun televisiosta tuli ampumahiihtoa, oli aikaa muille askareille. Aseiden ja urheilun yhdistäminen ei ensinnäkään sopinut maailmankuvaani, mutta ei siinä lajissa myöskään käsittääkseni menestytty, ei ollut sankareita eikä varsinkaan sankarittaria.

Mutta nyt on! Kiitos Kaisa Mäkäräisen, ampumahiihdosta on tullut ehdoton ykköslaji, kun television talviurheilutarjonnasta puhutaan. Enää en jaksa vaivautua seuraamaan Itävallan mäkiviikkoa enkä Tour de Skitä, mutta Kaisan mukana olen jännittänyt niin Hochfilzenissä, Pokljukassa kuin Oberhofissakin. Ja aion jännittää jatkossakin.

Kaisan iloista olemusta, kaikkensa antavaa hiihtoa ja ainakin yleensä rentoa ja tarkkaa ammuntaa - viime kisoissa tuli harmilliset viisi ohilaukausta - on pakko ihailla. Sakkokierroksista huolimatta hän pystyi kirimään taas itsensä toiseksi. Ykkössijoja on tullut tällä kaudella jo useita.

Kontiolahden MM-kisat maaliskuussa oli ensin ajatuksena houkuttava. Ainakin television perusteella kisoissa on yleensä paljon yleisöä ja mahtava tunnelma. Ja olisihan se huippua nähdä sankarinsa livenä. Mutta kyllä me varmaan tyydytään television kisakatsomoon. Ampumahiihto on mahtava tv-laji: hiihtomatkat ovat suhteellisen lyhyitä, mutta Kaisalle riittäviä ohitusten tekemiseen, ja kilpailijoiden samanaikaista ammuntaa voi kätevästi seurata laukaus laukaukselta.

Omille lapsille tämä penkkiurheiluharrastus ei ainakaan tietääkseni ole siirtynyt. Katsookohan kukaan nykynuori ampumahiihtoa, hiihtoa tai mäkihyppyä tv:stä ellei satu olemaan lajin himoharrastaja?

Tässä oli alkuun varastettu kuva ihanasta Kaisasta, mutta siitä tuli heti niin paljon noottia tietoteknisiltä tukihenkilöiltä, että piti laittaa tilalle surkea kuva omista suksista, jotka odottavat ladulle pääsyä.