Viiden tähden päivä jatkuu

Tornista laskeuduttiin maan tasalle ja hetkeksi allekin, sillä suuntasimme seuraavaksi yliopistolle, jonne pääsee kätevästi Kalevantien alikulkusillan kautta. Se oli meille kaikille ihan uusi reitti.

Yliopiston päärakennuksesta sen sijaan löytyi vielä tuttuja paikkoja. 

Herkistyimme hetkeksi alakuppilan viereen muistelemaan kiihkoisia opiskeluvuosia. Nyt siellä näytti hyvin hiljaiselta. Missä nykypäivän vallankumoukselliset luuraavat? Puurtavat hiljaa kirjastossa vai siemailevat sivistyneesti kahvi- tai viinilaseistaan jossain trendikkäässä kahvilassa? Vai ovatko he kenties vaalikentillä tekemässä positiivista politiikkaa sydämellä, laittamassa perheiden ja palkansaajien asioihin vauhtia, viemässä Suomea kohti uuden ajan työmarkkinoita perustulolla terveempään talouteen tai vaatimassa kuuden tunnin työpäivää nyt (kansanedustajaehdokkaiden vaalisloganit löytyvät tuoreesta Aviisista)?



70-luvulla alakuppilassa oli täyttä: kiihkeää maailmanparannusta, tupakansavua ja ikuista rahapulaa. Nyt Aviisi piti asetella pöydälle itse.



Käytävien seinäpinnat oli peitetty kiinnostavilla julisteilla ja muilla tiedotteilla, ihan kuten silloin joskus. Niitä olisi voinut tutkailla pidempäänkin.

Opiskelinko ihan vääriä aineita?

Muistoille piti kuitenkin jättää ainakin hetkeksi hyvästit ja suunnata vielä yhteen kaupunkikohteeseen, jota vieraamme eivät olleet vielä nähneet, me sen sijaan olemme siihen vallan ihastuneita.

Päivä oli kääntymässä illaksi ja tuuli yltynyt navakaksi, siksi istuimme autoon ja hurautimme Tampellan alueelle. Matkalla käytiin katsomassa yksi rakennustyömaa, jonka alta tuttu rakennus oli saanut väistyä, ja nähtiinpä se vuosien väännön jälkeen hyvään vauhtiin päässyt tunnelityömaakin.

Mutta päämääränä oli Palatsinsilta, joka on rakennettu vanhaan tehdasmaisemaan, Tammerkosken ylittäväksi kevyen liikenteen väyläksi. Sillalta aukeaa hienot näkymät kaupunkiin ja Näsijärven suuntaan. Tampellan ja Finlaysonin vanhoja punatiilisiä rakennuksia pääsee ihailemaan uudesta kulmasta.

Palatsinsillan maisema pysäyttää.

Kesällä voi jatkaa matkaa vaikka oluelle Finlaysonin Palatsin terassille, nyt koleahko kevätkeli patisti meidät sisätiloihin ja saunaan. 

Kaupunkikäppäily ei meille liikunnallisille ihmisille riittänyt, vaan saunan lämmetessä teimme vielä reippaan lenkin. Saunan jälkeen jatkettiin Tampere-aiheista ohjelmaa tutustuttamalla vieraat Pyynikin käsityöläispanimon erinomaisiin olutmerkkeihin. Tähti niillekin!

Näistä löytyy suklaata, kahvia ja salmiakkia, jopa saunavihtaa!

Jos tähdet eivät vielä loppuneet, niin hyvälle seurallekin sellainen kuuluu. Yhteisiä muistoja, tätä hetkeä ja tulevaisuutta ruodittiin koko ajan polveilevassa keskustelussa turistikierroksen lomassa. Ensi kerralla kun tavataan, keskustelu jatkuu, mutta kierros on taas erilainen.

Viiden tähden päivä

Tässä tulee resepti onnistuneen Tampere-päivän viettoon. Vaatimattomasti voin antaa sille täydet viisi tähteä, vaikka itse vastasinkin suunnittelusta.

Testasimme päivän ystäväpariskunnan kanssa. Tampere on heille tuttu nuoruusvuosilta ja lukuisilta piipahduksilta myöhemminkin, siksi halusimme tarjota jotain sellaista, mitä he eivät ole vielä täällä kokeneet.

Hyvä sää kannattaa tilata ajoissa, jos on tarkoitus liikkua ulkonakin ja nähdä kauas. Aurinko ilmoittautui mielellään palvelukseen, ja siltä osin yksi tähti oli varmistettu.

Kun Tampereelle tullaan kauempaa, jäädään tietysti yöksi. Vieraita odotellessa ehdimme aamulla valmistaa jääkaappiin pientä iltapalaa, vierashuone oli siivottu jo edellispäivänä. Puoleenpäivään mennessä he olivat majoittuneet, omat lakanat mukana (se on meillä semmoinen vanhanaikainen perinne, mekin kuskaamme aina lakanoita yökylään), ja lähdettiin lounaalle.

Vaikka kyseessä olivat siis vanhat Tampereen-kävijät, he eivät olleet koskaan käyneet meidän lähiravintolassamme eli Ahlmanin Kapustassa. Ahlmanilla on Annakin, mutta nyt mentiin Kapustaan. Sitä ennen tutustuttiin Ahlmanin alueeseen, rakennuksiin ja historiaan; oppilaitos on jo yli sadan vuoden ikäinen. Kapustan lounas oli monipuolinen kuten aina, mutta korianterilla maustettu broileri ei ollut ihan minun makuuni, niin että kokonainen tähti jäi vähän vajaaksi.

Sitten oli kulttuurin vuoro. Tampereen kaupunginorkesteri (oikeasti nykyään Tampere Filharmonia) on muutaman kerran järjestänyt torstaina Iltapäivän sinfonia -konsertin, jossa kuullaan osa perjantai-illan  konsertista. Nyt oli ohjelmistossa 1800-luvun alkupuolella eläneen ranskalaisen Hector Berliozin Fantastinen sinfonia. 

Me emme varsinaisesti olleet paikalla Tampere-talon tai Berliozin takia, vaan halusimme esitellä ystävillemme ihanan Santtu-Matias Rouvalin. Vajaan kahden vuoden ylikapellimestariurallaan Tampereella hän on valloittanut kaikki. Eikä hän tuottanut pettymystä nytkään, vaan oli hurmaavan vallaton, poikamainen, tehokas, taitava ja eloisa. Tunnin konsertti oli juhlaa korville ja silmille, Rouvalin liikkeet sormenpäitä myöten olivat kuin modernia tanssia. Romanttinen Berliozkin vaikutti. Ehdottomasti taas tähti.


"Sehän on tommosta huumehörhöilyä koko homma, ei siitä oikein muuta voi sanoa", luonnehtii kapellimestari Berliozin sinfoniaa.

Konsertin jälkeen vähän jaloiteltiin. Matkalla katsomaan kaupunkia korkealta pysähdyttiin hetkeksi yliopiston Linna-kirjastoon. Yliopiston kirjasto tuli meille kaikille opiskeluaikana tutuksi, mutta silloin se oli ihan muualla, Linna on valmistunut vasta 2006. Sisääntuloaulan korkeus, lukutilat ja koko kirjastossa vallinnut keskittynyt työrauha ihastuttivat. Muutama harmaapäinenkin opiskelija bongattiin.

Sitten oli vuorossa toinen uudisrakennus (avattiin viime syksynä), tamperelaisten mielipiteitä ainakin rakennusaikanaan jakanut Torni-hotelli. Astuimme hissiin ja painoimme 25. kerroksen nappia. Konkarikävijänä - olen käynyt Tornissa kerran aikaisemmin, edellisellä viikolla - osasin valita näköalahissin.

Ja totisesti kannatti nousta korkealle! Ulkoilmaterassi on mahtava paikka ihailla kasvavaa ja alati muutoksessa olevaa kaupunkia. Pyynikin näkötornista saa sellaisen kuvan, että kaupunki on pelkkää metsää, Näsinneulasta korostuvat järvet, Tornista näkee kaiken.

Tornista näkee pitkälle.

Jäimme sulattelemaan maisemaa ja nauttimaan huipulla olosta Tornin iltapäiväteelle. Sky barissa oli vilkasta, kaikenikäisiä maiseman ihailijoita, kahvittelijoita ja iltapäivädrinkin nautiskelijoita pöydät täynnä. Tänne näyttävät suuntaavan niin turistit kuin tamperelaisetkin. Päivän ainoa julkkisbongaus tehtiin täällä. Ja taas tuli tähti!

Iltapäiväteetarjoilun herkut näyttivät tältä, osa on jo syöty ja kupeissa ei ole teetä vaan kahvia.

 

(jatkuu...)

Vähän supsutusta ja viinirypäleitä

En enää muista, mistä otsikon lausahdus on peräisin ja mitä sen sanoja tarkalleen ottaen halusi sillä sanoa. Mieshenkilön suusta se kuitenkin on ilmoille tuotu, ja naisten käytöksestä hän on jotakin, todennäköisesti hyväntahtoista, halunnut lausua.

Minusta se on viehättävä ilmaus ja haluan ottaa sen omaan käyttööni oman ymmärrykseni mukaisesti. Eli: maailman raiteilleen saamiseen ei tarvita kuin vähän supsutusta ja viinirypäleitä!

Ja niinhän se on, kyllä jokainen nainen sen tietää. Iloa,  huolta, murhetta, innostusta, huudahduksia, huokauksia, ihmettelyä, kauhistelua, myötätuntoa,  - tässä ihan vain muutamia niistä tunteista, joita kaksi naista voi parituntisen tapaamisen aikana käydä läpi. Isommallakin porukalla asioita voidaan supsuttaa, mutta kaksin kumpikin pääsee enemmän ääneen.

On ihanaa, että ihmisellä on ystäviä, joiden kanssa onnistuu niin terapia kuin maailmanparannuskin, ja kaikki siltä väliltä. Vointi - oma ja läheisten - , ulkonäkö, vaatteet, liikunta, syöminen, tuttavat, menneet ja tulevat tekemiset ja kokemiset, tv-ohjelmat, kirjat, terveyspalvelut, poliitikot ja säätilat ainakin käsitellään supsutushetken aikana. Nauru ja itku mahtuvat samaan tilaan, ja yhteisen hetken jälkeen on kirkas, jotenkin puhdas olo.

Tarjoilusta ei stressata. Aina ei tarvita edes viinirypäleitä. Yleensä riittää lasi vettä.
 

Vesi korvaa hyvin viinirypäleet, jos niitä ei ole saatavilla.

 

"Jokainen kevät nostaa silmiini kyyneleet"

Tampereella ja varmaan koko Suomessa on nautittu ihan uskomattomasta maaliskuusta. Aurinko on paistanut pilvettömältä taivaalta, ja Tampereella on tällä viikolla ollut yhtä lämmintä tai jopa lämpimämpää kuin Pariisissa, Amsterdamissa tai vaikka Sisiliassa.

Jo aamulla postilaatikolle kävellessä tuntuu kuin olisi jossain muualla. Lintujen konsertti on viritetty täysille, vielä vähän kalpea aurinko antaa lupauksen siitä, että kaikki on vielä edessä.

Pariisin ihana kevät on joskus saanut minut kyyneliin. Tuo muisto saa aina keväisin haikailemaan koleasta Suomesta Riemukaaren juurelle, katukahvilaan, Luxembourgin puistoon kukkivien hyasinttien keskelle. Sisilian Taorminassakin olen itkenyt lämpimän huhtikuun ensimmäisellä viikolla, kun pääsiäiskulkue eteni kirkosta kirkkoon, Kummisedän musiikki soi, torit oli koristeltu tulevaa juhlaa varten ja kaiken taustalla kohosi kiehtova Etna. Sinnekin, niihin tunnelmiin, olen pääsiäisen alla halunnut palata.

Mutta nyt. Nyt voi olla tyytyväisenä täällä. Ja liikuttua joutsenten äänestä golfkentän viereisellä järvellä tai vaikkapa vain kävellessään postilaatikolle.

Pian päästään mökille. Siellä odottaa uusia liikutuksen aiheita. Muuttolinnut palaavat ja lumen alta alkaa paljastua ihmeitä, joita emme ole ennen nähneetkään. Tämähän on ensimmäinen mökkikevät.

"Jokainen kevät nostaa silmiini kyyneleet / ilosta, koska tämä maa on niin kaunis", kirjoittaa Eeva-Liisa Manner. Tänä keväänä pysähdyn ja liikutun pienten ihmeiden äärellä kotimaassa.  

Sinivuokkojen aika on tulossa!

Golfkausi on avattu!

Kuluneen vuoden aikana on tehty paljon historiaa. Tänään jatkettiin samalla linjalla. Aloitettiin golfkausi aikaisemmin kuin ikinä! Tai no, viime vuonna tehtiin elämämme ensimmäinen talvilomamatka Kanarialle, jossa pelattiin viikko helmi-maaliskuun vaihteessa. Mutta Suomessa ensimmäiset pelit on yleensä päästy pelaamaan vapun tienoilla.

 

Kun aurinko pitkän pimeän kauden jälkeen vihdoin näyttäytyi ja lämpötila kohosi pelikelvollisiin lukemiin, alkoi haaveilu ja ikävä kentälle kasvoi hallitsemattomaksi. Ja yllätys: yksi lähiseudun kentistä oli avattu jo viime keskiviikkona!

 

 

Tällaista on pelata Australian talvessa.




Tältä näyttää greenillä Suomen varhaiskeväässä.

 

 

Emme olleet suinkaan ainoita, joita kevätaurinko houkutteli väylille. Eivätkä kaikki olleet eläkeläisiä, niin kuin alkuun virheellisesti oletimme. Lintsasivatkohan nuoret miehet töistä vai koulusta, kun keskellä päivää oli päästävä pelaamaan? Vaikka kenttä oli aika täynnä, eikä odottelulta voinut välttyä, näytti ihmisillä olevan hymy herkässä. Pelattiin nautiskellen (tunnustus:  minä sorruin välillä valittamaan ääneen, kun odottelun vuoksi tuntui pelirytmi katoavan ja lyönnit epäonnistuvan).




Jäiseen maahan oli aluksi vaikea upottaa tiitä, mutta pikkuhiljaa silmä oppi erottamaan edellisten pelaajien reiät.

Ensimmäinen avauslyönti on aina jännittävä, siitä tuntuu riippuvan koko pelin sujuminen. Tänään en ehtinyt lyödä yhtään harjoituslyöntiä, kun oli mentävä. Ehkä siitä rentoudesta ja tyhjästä päästä johtui, että siitä tuli paras sillä väylällä ikinä lyömäni avaus. Muitakin onnistumisia tuli, ja mokiakin toki. Kaiken kaikkiaan varsin epätasainen kierros, mutta tuloksena kuitenkin kaksi bogia ja yksi par. Ei huono!



Tällä väylällä meni avaus pieleen. Ensi kerralla onnistun!

Nukuitko hyvin?

Meitä uniongelmaisia on Suomen maassa paljon. Joskus aamuyön tunteina valvoessa oikeasti lohduttaa, kun tietää, ettei todellakaan ole yksin. Jostain syystä miehet, joita uniongelmaisissa on vähemmän, ovat julkisuudessa avautuneet ongelmastaan enemmän kuin naiset.

Viimeinen avautuja on uusimmassa Annassa muusikko Mikko von Hertzen, jonka koskettavaa kertomusta on helppo ymmärtää. Aamulehden toimittaja Matti Kuusela kirjoitti toistakymmentä vuotta sitten artikkelin, jossa hän kuuselamaiseen tyyliin kuvaili yötään. Aina kun olen neljän aikaan - suden hetkellä - hereillä, näen Matti Kuuselan hahmon seisomassa ikkunansa ääressä.

Minä en seiso enkä kävele öisin, en yleensä edes sytytä valoja ja lue, niin kuin tiedän joidenkin tekevän unta odottaessaan. Yritän vain maata silmät kiinni mahdollisimman rentona ja rauhallisena. Hengitän syvään ja koetan saada aivoni olemaan ajattelematta.

Aina se ei onnistu, ja silloin käyn läpi tuttuja golfväyliä (par 4 pitää selvittää enintään kuudella lyönnillä) tai Emmerdalen roolihenkilöitä (joita muistan yleensä yli kuusikymmentä). Keskityn mieluummin tällaisiin turhanpäiväisiin asioihin kuin johonkin arkipäivän ongelmaan, joka saa yöllä helposti jättimäiset mittasuhteet eikä ole mitenkään ratkaistavissa. Silloin ainakin uni on tiessään. Golfkentällä saan helpommin uudelleen unenpäästä kiinni.

Minun ongelmani ei ole nykyisin nukahtaminen - sekin vaihe on koettu - vaan se, että heräilen ainakin pari-kolme kertaa yössä. Ne yöt, jolloin nukun kuusi tuntia yhteen menoon, ovat niin harvinaisia, että muistan ne - ja iloitsen niistä - pitkään.

Sänkyyn ja kirja käteen!

Tämä lienee peritty vaiva, jonka kanssa vain on elettävä. Nuorempana muistan ärtyneeni, kun äiti joka aamu kotona käydessäni muisti kysyä, miten olin nukkunut, ja heti perään kertoi itse nukkuneensa huonosti. Luulin äitini liioittelevan ja kovasti.



 Niin kuin kaikilla nuorilla ihmisillä, minullakin jäivät joskus yöunet vähiin vaikkapa opiskelemisen tai juhlimisen (harvoin...) vuoksi, mutta muuten pääsääntöisesti uni maistui. 

Sellaiset muutamat toukokuun yöt, jolloin maataan kivusta käppyrässä vuoteella ja odotetaan kylmän kalsean auringon nousua, on varmaan jokainen kokenut yrittäessään oppia elämään yksin ja toisten kanssa. Ne kokemukset jäävät taakse eikä niistä seuraa pysyviä uniongelmia.

Parhaat unet sain opiskeluaikana Helsingin Haagassa Mikin ja Mikon olohuoneen lattialle levitetyllä ohuella patjalla. En tiedä, mikä siinä tunnelmassa oli niin levollista ja rauhoittavaa, että koin siellä nukkuvani niin hyvin. Siitä patjasta se ei ainakaan johtunut!

Valot pois ja unta odottamaan!

Nykyisin olen todella vaativainen patjan ja ylipäätään nukkumisympäristön suhteen. Ennen nykyiseen kotiimme muuttamista olin nukkunut vuosia todella huonosti (silloin tarvittiin välillä nukahtamislääkkeitäkin) ja ajattelin, että uudessa kodissa nukkumiseen paneudutaan kunnolla.

Säädettiin lämpötila sopivaksi, hankittiin kalliit mittatilauspatjat ja erikoistyynyt eikä makuuhuoneeseen tuotu mitään turhia kalusteita (eipä sinne kyllä olisi mahtunutkaan, nykyisin tehdään niin naurettavan pieniä huoneita!). Ja hiljaista meillä on kuin huopatossutehtaassa, jos näin kulunutta vertausta voi käyttää.

Ensimmäinen yö uuden kodin uudessa sängyssä on jäänyt mieleen yhtenä mahtavana nukkumiskokemuksena. Nukuin kymmenen tuntia heräämättä! Olin täydellisen onnellinen ja varma siitä, että olin päässyt jos nyt en taivaaseen niin ainakin paratiisiin.

Sittemmin totuus paljastui täälläkin. Eivät auttaneet kaikki hyvää tarkoittavat neuvot illan rauhoittamisesta, raikkaasta huoneilmasta, mielen tyhjentämisestä, kiitollisuusajatuksista. Olen lukenut lukuisia ohjeita vuosien varrella enkä ole niiden avulla onnistunut parantamaan nukkumistani kuin satunnaisesti. Ovatkohan ohjeiden antajat itse koskaan kokeneet uniongelmia?

Suden hetki lähestyy!

Häiriinnyn öisin hyvin vähästä. Se voi olla joku ääni tai väärä huonelämpötila tai huono tyyny. Siksi vaikkapa hotellihuoneessa tai kyläpaikassa nukkuminen ei yleensä onnistu. Ilmastointi pitää ikävää meteliä tai kadulta kuuluu melua, vaikka huone on yritetty saada mahdollisimman korkealta ja pihan puolelta. Ja entäs sitten ne muut ihmiset, jotka eivät ymmärrä, ettei käytävässä keskustella yhdentoista jälkeen!

Matkustelisin varmaan enemmän, jos en tietäisi olevani matkoilla vain puolitehoisena ja kärsiväni kaikki yöt.

Onko jo aamu?

Aina öiseen heräämiseen ei tarvita mitään syytä. Yhtäkkiä vain olen hereillä ja kun toiveikkaana (joka kerta!) katson kelloa, huomaan sen näyttävän puolta kahta. Torkahdan, ja neljän maissa sama juttu.

Nyt kun ei tarvitse lähteä aamulla töihin, valvominen ei enää ahdista samalla tavalla kuin nuorempana, jolloin mielessä pyöri vain töissä selviäminen. Ja hankalaa se välillä olikin. Joidenkin tutkijoiden mukaan jo yksi valvottu yö vastaa melkein promillen humalaa. Entäpä sitten valvottu viikko, kaatokänniäkö?

Olisi hauska tietää, millainen ihminen olisin, jos nukkuisin joka yö hyvin. Seesteisen energinen, fiksu ja oivaltava, aikaansaava ja paljon onnellisempiko? Varmasti ainakin kauniimpi, terveempi ja laihempi! Hyvän unen kun väitetään antavan niin paljon.

Päiväsaunassa

En ole koskaan ollut mikään himosaunoja. Tunnen ihmisiä, jotka saunovat joka ilta tuntikausia ja ottavat tietysti aina kunnon löylyt. Minulle riittää, kun kiuas on sen verran lämmin, että lauteilla tarkenee istua ja vesi heitettäessä höyrystyy mukavasti. Sellaisissa lempeissä löylyissä istun mielelläni silloin tällöin nautiskelemassa.

Ennen, siis 1980- ja 1990-luvuilla, meillä saunottiin yleensä kaksi kertaa viikossa. Tavallisesti saunapäiviä olivat keskiviikko ja lauantai. Tai oikeastaan pitäisi puhua illoista, sauna lämmitettiin aina illalla. Niin oli tehty minunkin kotonani silloin, kun olin nuori. Lapsuudessani saunottiin ehdottomasti vain kerran viikossa, lauantai-iltana viiden ja seitsemän välillä. Mutta elintason noustessa saunomiskertojen määrä lisääntyi.

Lapsuuden sauna lämmitettiin puilla, ja Aito-kiukaasta olisi riittänyt löylyjä vielä seuraavana aamunakin. Mutta siihen ei kyllä ollut tarvetta, ei kenellekään olisi tullut mieleen mennä saunaan sunnuntaiaamuna.

Mutta nykyisin tulee. Hotellien aamusaunoista en ole koskaan innostunut, mutta kotona voidaan tehdä niin, että aamiaisen jälkeen pannaan sauna lämpiämään ja lähdetään lenkille. Poikkeavina aikoina saunomiseen liittyy siis liikunta.



Joko on sopivan lämmintä?

Perinteisistä saunapäivistä luovuttiin oikeastaan jo silloin, kun alettiin harrastaa hikiliikuntaa. Kävin vuosia, tai oikeastaan lähes kaksi vuosikymmentä, maanantai-iltana naisten jumpassa, ja sen jälkeen oli ihana päästä saunaan. Sitten jumpan tilalle tuli zumba, ja siellä vasta hiki lensikin.  Talvisin hiihtolenkillä, kun pakkanen nipisteli varpaita ja poskipäitä, lämmitti ajatus odottamassa olevasta saunasta.

Tänä talvena ei ole pahemmin palellut eikä ole kyllä hiihdettykään kuin muutaman kerran. Sen sijaan on lenkkeilty, kaupungissa lähinnä kierretty puistoa ja järveä. Järvikierros on pidempi, Miniän mittauksen mukaan (jonka Sports Tracker oikeaksi osoittaa) 6,7 kilometriä ja se tehdään kerran viikossa, muulloin kävellään viitisen kilometriä. Lyhyiden lenkkien jälkeen ei tarvita saunaa, mutta pitkän kyllä.

Tänään oli järvilenkin vuoro ja koska oli sunnuntai, aamiainen venyi lähemmäs puolta päivää. Sitten sauna päälle ja ulos. Suttuisena sumuisena sunnuntaina, joka ei tuntunut heräävän ollenkaan, kuljettiin hiljaisuuden vallitessa reipasta vauhtia ja ajateltiin omiamme. Joskus käydään vilkastakin keskustelua, nyt ei kirkastunut yhtään ajatusta ääneen lausuttavaksi. Tunnelma ei silti ollut mitenkään ikävä tai ahdistava, ihan leppoisassa hengessä taivallettiin.

Kotona sauna oli sopivasti lämmennyt Miehen tarpeisiin, minulle siis liian kuuma, ja odotellessani sen jäähtymistä ehdin soittaa naistenpäivän puhelun vanhalle ystävälle.

Eläkeläisen elämän ylellisyyksiin kuuluu ehdottomasti istua kahden aikaan iltapäivällä saunan lauteilla, venytellä laiskasti kuntosalilla kipeytyneitä lihaksia, käydä mielessään läpi ystävän kuulumisia, katsella harmaata taivasta ja tuulessa huojuvia puiden latvoja, kuunnella veden ja kiukaan ääniä, olla vain olemassa.

Mökillä voi saunan jälkeen nostaa jalat pöydälle ja ihailla mökkinaapurin lahjatossuja.

Keskusteluja kampaajalla

Kampaajalla käynti voi olla muutakin kuin pakollista ulkonäöstä huolehtimista tai pieni rentoutumis- ja hemmotteluhetki arjen keskellä. Se voi olla matka toiseen kulttuuriin.

Kun eilen istuin Blade Hairin tuoliin, pääsin samalla käymään Iranissa. Mašhadissa valmistaudutaan hääjuhlaan, kampaajani sukulainen on menossa naimisiin kahden viikon kuluttua. Vaikka suku on selvästi rakas ja tärkeä, Mori ei matkusta häihin. Syistä ei puhuttu, mutta oletan että niitä on monta. Matka on pitkä ja hankala, viime syksynä hän kävi siellä perheensä kanssa, nyt on pieni vauva ja töiden takia ei ehkä järjestyisi aikaa. Ehkä on kyse myös jonkinlaisesta protestista. Mori ei nimittäin haluaisi, että sukulaistyttö menee vielä naimisiin.

"Jokaisen pitää itse miettiä, mitä haluaa tehdä, ja sitten tehdä se itse", on yksi Morin periaatteista. Iranissa tämä on outo ajatus ainakin naisten keskuudessa. Tiettyyn ikään tullessaan iranilainen tyttö ilmoittaa vanhemmilleen olevansa valmis menemään naimisiin ja nämä huolehtivat puolison järjestämisestä. Vanhemmat ovat voineet olla aktiivisia jo aikaisemmin ja silloin järjestys menee toisin päin. Näin kävi silloin, kun Morin sukulaismies meni naimisiin 16-vuotiaan koulutytön kanssa, jonka vanhempien kanssa asia oli järjestetty hyvissä ajoin.

Mori toivoo sukunsa naisille toisenlaista elämää: vapautta valita itse elämänsä suunta. Hän tietää, että nuorten naisten elämästä tulee helposti samanlaista kuin heidän äitiensä elämä on. Pian naimisiin menon jälkeen alkaa syntyä lapsia, ja vaimot ovat loppuiäkseen sidottuja kotiin ja kotitöihin. Sellaisia käsitteitä kuin oma työ, oma aika tai oma tila ei tunneta. Morin äiti oli Suomen-vierailullaan ihmetellyt ja ihastellut suomalaisten ikätoveriensa lenkkeilyä, jollaisesta hän ei ollut osannut haaveillakaan.

Iranilainen nainen on voinut matkustella ja nähdä toisenlaista 
elämisen mallia, mutta silti hänen on käyttäydyttävä edelleen niin kuin iranilaiset perinteet vaativat. Jos hän haluaa olla yhdessä miehen kanssa, hänen on mentävä naimisiin eikä hän voi valita puolisoaan itse. Ja muuta vaihtoehtoa hänellä ei olekaan, eihän hänellä ole ammattia eikä työtä. Opiskelu on voinut olla vain ajan kuluttamista ennen avioliittoa; yliopistossakin kuulemma on mahdollista vain olla opiskelevinaan eikä tarvitse valmistua tai välttämättä oppia mitään.

"Iranissa miehen ja naisen välinen suhde on todella erilainen kuin täällä", kertoo Mori ja kuvailee miten seurusteluksi katsotaan, jos käydään kerran viikossa kahvilla ja soitetaan pari puhelua. Pojilla voi olla samaan aikaan useita tällaisia "tyttöystäviä"; heillä on joutilasta aikaa toisin kuin tytöillä, joita kotityöt sitovat. Tilaisuuksia tavata toista sukupuolta normaalisti ei juuri ole, kaikki pitää aina järjestää. Kun avioliitosta on sovittu, alkaa niin sanottu kihlausaika, jolloin pari voi alkaa tutustua toisiinsa. Seksuaalista kanssakäymistä siihen ei saisi kuulua.

"Ihmisten energiaa kuluu valtavasti salailuun ja valehteluun", väittää Mori. Ihmisten kanssakäymistä ja käyttäytymistä sääteleviä sääntöjä on paljon, ja jos jää kiinni niiden rikkomisesta, rangaistukset ovat kovat. Ennen kaikkea naisten rangaistukset. Miehille on olemassa enemmän vapauksia. Esimerkkinä Mori kertoo naimisissa olevasta sukulaismiehestään, jota suvussa pidettiin erittäin kovana työntekijänä, kunnes selvisi, että "iltatyöt" olivat hänen toisen perheensä luona vietettyä aikaa (tällainen kuulostaa ihan mahdolliselta Suomessakin!). Iranissa mies voi vaikka ilmoittaa ottavansa toisen vaimon joksikin itse määrittelemäkseen ajaksi.

Ne jotka uskaltavat poiketa perinteestä, joutuvat koville. Ainakin on selvää, että heidät suljetaan suvun ja yhteisön ulkopuolelle, ja se on iso asia kulttuurissa, joka rakentuu perheyhteisöjen varaan. Mori tietää esimerkkejä nuorista, jotka ovat joutuneet lähtemään kotikaupungistaan ja yrittävät nyt rakentaa elämäänsä lähes tyhjästä. Se on hinta rakkausavioliitoista.

Olo on kieltämättä hämmentynyt. 2000-luvun Suomessa yksilön vapaus ja rakkausavioliitot tuntuvat itsestäänselvyydeltä, vaikka toki tiedän ettei kaikkialla niin ole. Mutta toisaalta täällä meillä sen oikean kumppanin löytäminen vaikuttaa olevan aina vain vaikeampaa. Kukaan suomalaisnainen kuitenkaan tuskin suostuisi siihen, että vanhemmat valitsisivat hänelle puolison, vaikka järjestetyt avioliitot ovat tulleet Suomeenkin, ainakin tv-ohjelman muodossa.

Parituntisen istunnon aikana heräsi monenlaisia ajatuksia naisena olemisesta. Onko nainen onnellisempi, kun yrittää kuunnella ja toteuttaa itseään ja löytää kumppanin, joka jakaa samat arvot, vai eläessään yksin, vai kuuluessaan isoon yhteisöön, joka kannattelee ja tekee arjen valinnat helpoiksi? Seuraisinko äitinä mieluummin itsenäisen reppureissaajan matkaa maailman toiselle puolelle vai etsisinkö tyttärelle sopivaa aviomiestä? Ainakin jälkimmäiseen kysymykseen on kyllä helppo vastata.

Näin naistenpäivän aattona halusin keskittyä tähän aiheeseen. Puhuttiin eilen paljon muustakin. Opin jotain shiiojen ja sunnien eroista, iranilaisesta yliopistosta, kielten opiskelun tärkeydestä, maan kuivuudesta, perheestä ja vaikka mistä.

Kampaajalla voi yllättäen saada maistaa erikoisiakin herkkuja.