Uusia vaatteita - vihdoinkin!

Olin jo aloittamassa postausta aiheesta En osta mitään, mutta kuinkas sitten kävikään. Kun on liikkeellä hyvänä päivänä, sellaisena jolloin kaikki tuntuu onnistuvan, jolloin asiat vain loksahtelevat paikoilleen ja uudet ideat alkavat virrata ihan itsestään, voi käydä niin että kaupungilla asioidessa eksyy tuttuun vaatekauppaan ja siellä sovituskoppiin ja hetken päästä on kassissa kaksi uutta puseroa. 

Eilen oli sellainen päivä. Luetaan yhdessä -ryhmässä oli erityisen hyvän tunnelma, naurettiin paljon ja keskusteltiin opiskelijoiden kanssa vilkkaasti kaikesta maan ja taivaan välillä. Heillä oli yllättävän paljon ajatuksia ja tietoa uudesta kotimaastaan; he tiesivät Suomen presidentinkin ja erityisesti hänen kauniin, hyvin pukeutuvan vaimonsa, josta jokaisella oli spontaanisti paljon sanottavaa. Ryhmään tuli uusi nuori (oikeasti nuori) opettaja, jonka kanssa aloimme heti viritellä elokuvaprojektia. Saa nähdä mitä siitä tulee, mutta jo ajatuskin on innostava. Varsinaisten opettajien sijaisuudetkaan eivät enää askarruta, kun meillä on nyt käytettävissä osaava ihminen.

Suomalaisen klubin ravintolassa pidettiin opettajien kanssa lounaspalaveri, erinomaisen inspiroiva sekin. Olin halunnut testata kyseisen ravintolan lounaan isomman seurueen lounastapaamista varten, ja sehän osoittautui niin mainioksi, että siltä istumalta tein varauksen maaliskuulle. Sekin huoli oli yhtäkkiä poissa.

Hyvällä mielellä poikkesin kotimatkalla vaatekauppaan, jossa olikin puolihintapäivät. Hetken taistelin itseni kanssa, olinhan jo pitkään yrittänyt perustella ostolakkoani (olen tehnyt vaateostoksia viimeksi kesän alennusmyynnistä, sen vaatekutsuilta hankkimani puseronkin palautin) kaikenlaisilla eettis-ideologisilla syillä, jotta se tuntuisi jotenkin painavammalta, merkityksellisemmältä. 

Viimeksi edellisenä iltana olin lukenut Merete Mazzarellan kirjaa Ainoat todelliset asiat, jossa hän kirjoittaa: "Minua ilahduttaa tätä nykyä kaunis ilma, hyvin nukuttu yö ja yhdessäolo niiden ihmisten kanssa joista pidän..." ja "...huomasin, etten ollut aikoihin todella ilahtunut mistään konkreettisesta esineestä, tavarasta, en ollut aikoihin todella toivonut mitään tavaraa." Niin totta, olin itse ajatellut.

Merete Mazzarella on yksi lempikirjailijoistani. Nyt on yöpöydällä Ainoat todelliset asiat.

Vaatekaupassa huomasinkin ilahtuvani nähdessäni peilikuvani, jolla oli jotain uutta yllään. Miten mukava olisi mennä kevään oppitunneille, kun voisi pukea jotain tällaista ylleen niiden vähintään kolme vuotta vanhojen puseroiden sijaan. Ja onhan maaliskuussa se lounastapaaminenkin, tässä puserossa voisi mennä sinne. Puhumattakaan tulossa olevasta matkasta: nämä vaatteet eivät paljon paina eivätkä rypisty matkalaukussa. 

Ilo jatkui kotona, kun yhdistelin uusia ostoksia vanhoihin vaatteisiin, jotka tuntuivat jotenkin ryhdistäytyvän uusien kumppanien seurassa. Löysin jopa toimivan toimistovaatekokonaisuudenkin, ei tarvitsisi kuin löytää se toimisto!

Tämä hippitunika on ihana päällä.

Tältä näyttää "toimistopusero", joka sopii niin kynähameen kuin farkkujenkin kanssa. Vai käyttääkö kukaan enää kynähametta?

En ole siis enää ihan samaa mieltä Mazzarellan kanssa: kyllä uudesta tavarasta voi näköjään iloita, ainakin kun on tarpeeksi kauan pantannut sen hankkimista. 

Luulin ettei lahjaksi saatu bling bling -kännykkäkotelo olisi minun tyyliäni, Nyt se ilahduttaa aina kun on esillä.

Lumikuvia Amerikasta

Amerikan kirjeenvaihtajamme (Tytär) on ilahduttanut meitä ajankohtaisilla talvikuvilla lumimyrskyn jälkeisestä suurkaupungista. Suomalaisten tiedotusvälineiden ansiosta olemme olleet huolissamme kaikesta mahdollisesta: autolla ajamisesta, kaduilla kävelemisestä, ruuan riittävyydestä, talojen lämmityksestä. Kuvat ovat helpottaneet oloamme, ainakin toistaiseksi. 

Myrsky näyttää olevan ohi, aurinko paistaa ja ihmiset ovat lähteneet liikkeelle. Kävellen tosin, mikä ei kuulu periamerikkalaiseen tyyliin. Talvirenkaattomilla autoilla ei auraamattomille kaduille ole asiaa. Leveistä autobaanoista on tullut kinttupolkuja. Kun kadut saadaan kuntoon, se oma kulkuväline täytynee kaivaa lumen alta, julkista liikennettä kun ei juurikaan ole. Ja jos lumi ei sula, on ehkä haastetta löytää oma auto. 

Sähköt ja lämmitys ovat toimineet. Jokunen keskustan kahvilakin oli kuulemma sunnuntaina auki ja pubit tietysti, livemusiikkiakin pääsi kuulemaan. Spontaani lumisota kaupungin keskustassa sai aikuiset ihmiset leikkimään, eli lumesta on osattu myös iloita. Lumikeskusteluja on käyty ihan tuntemattomien kesken ja kaduilla ja kuppiloissa on ollut iloinen tunnelma.

Monet työpaikat ovat ainakin tänään kiinni. Tytärkin kertoi tekevänsä töitä kotona (thank god, ajattelee äiti). Huomisesta ei vielä tiedä. 

Eipä ole ennen seurattu Amerikan itärannikon säätietoja näin kiinnostuneina!

Tavoitteena tuuheammat aivot

Onko kiehtovampaa ja toisaalta haastavampaa tutkimuskohdetta kuin ihmisen aivot? Siltä ainakin tuntui Tampere-talon Valoa pimeyteen -tiedepäivässä lauantaina. Yleisöluentojen aiheena oli muisti, ja sitä valottivat eri kulmista useammat tutkijat.

Luentojen parasta antia tarjoili tamperelainen akatemiatutkija Kaisa Hartikainen, joka osasi pukea yleisöystävällisesti sanoiksi sen, miten aivot ja muisti liittyvät yhteen. Valtaisan akateemisen tietomäärän popularisointi ei ole varmaankaan helppoa luennoitsijalle, ja ehkä vielä vaikeampaa on luentoja kuunnelleena yrittää tiivistää niiden sanomaa, varsinkin kun pohjatiedot ovat lähes olemattomat (tämän jälkeen muistan, miten tärkeä tehtävä ohimolohkoilla on ja mikä on hippocampus). Hartikaisen innostava esiintyminen ei kuitenkaan jätä rauhaan, ennen kuin olen edes yrittänyt muistella siitä (ja toki muistakin esityksistä) joitakin itselleni tärkeitä oivalluksia.

Ihan sivuhuomautuksena kerrottakoon, että en muista nähneeni noin taitavasti rakennettua ja esitettyä luentoa ikinä (tai ainakaan aikoihin). Jo luennoitsijan persoona vangitsi katseet. Satojen katsojien edessä hän liikehti luontevasti punaisessa mekossaan ja korkokengissään (saivatkohan miehet silmiään irti niistä säihkysääristä?) eikä tarvinnut papereita. Diaesitys oli sopivan pelkistetty ja sitä höystivät myös henkilökohtaiset tarinat. Liikuttavin niistä oli esitykseen loppuun säästetty kuva, jossa Hartikainen poseerasi yhdessä amerikkalaisen Nobel-palkitun aivotutkijan kanssa, ja siihen liittyvä hauska episodi, joka päättyi kiitoksiin yleisön joukossa istuneelle äidille. (Taatusti kaikki äidit pyyhkivät silmiään, niin myös minä ja tuntematon vierustoverini.) 

Näin otetaan yleisö! Ehkä tässä tavassa luennoida näkyy amerikkalainen koulutus; Hartikainen mainitsi Kalifornian yliopiston useampaan kertaan. Tai sitten hän vain on persoonana näin valloittava. Esityksen jälkeen teki mieli nousta seisten aplodeeraamaan, minkä kerroin hänelle henkilökohtaisesti, kun satuimme ravintolassa vierekkäin.

Mutta asiaan. Ihmisellä on 2 miljardia aivosolua, jotka uusiutuvat läpi elämän. Jos ei ole tuhonnut niitä vaikkapa liiallisella alkoholinkäytöllä ja on tarjonnut niille sopivasti ravintoa, ei ole syytä huoleen. Mutta ravintoa ne tarvitsevat! Mitä virikkeellisemmän ympäristön näille soluilleen tarjoaa, sitä tuuheammat aivot saa ja sitä parempi mahdollisuus on oppia uutta, vanhanakin. Toistoa vaaditaan, jotta opittu vahvistuu ja jättää aivoihin pysyviä jälkiä (olen vihdoin, varmaan sadannen toiston jälkeen oppinut ranskan sanat la cuillère, la fourhette ja le couteau, joita en muista aikaisemmin oppineeni!).

Koko ihmisen minuus liittyy muistiin. Menneisyyden kipujäljet voivat yllättää missä ja milloin vain ja vaativat paljon työstämistä. On vaikeaa edes yrittää ymmärtää, millainen tulevaisuus odottaa vaikkapa niitä maahanmuuttajalapsia, jotka ovat tulleet vieraaseen maahan ilman vanhempia, ovat kokeneet paljon pahaa, eivätkä uskalla kiintyä mihinkään, koska kokevat, että se voidaan ottaa heiltä pois milloin vain.

Muistot eivät pysy ikuisesti samoina vaan aika ja ympäristö muovaavat niitäkin. Vielä tärkeämpää kuin kyky muistaa, on kyky unohtaa. Kaikkella turhanpäiväisellä ei kannata muistiaan kuormittaa, eikä myöskään kannattaisi muistella huonoja hetkiä. Myönteisillä muistoilla sen sijaan voi rakentaa aivoihin sellaisia jälkiä, joiden avulla elämässä säilyy valo ja tulevaisuudenusko.

"Tehkää asioita, jotka tuottavat mielihyvää, syökää vaikka herkkuja", kehottaa aivotutkija ja neurologian erikoislääkäri Kaisa Hartikainen. Ja meillä totellaan ja syödään vadelmakiisseliä ja kermavaahtoa. Samalla muistellaan kesää ja Maihnalan maisemaa.

Edelliseen postaukseen viitaten nyt on todistettu, että näytän nuorelta. Tiedepäivässä esitellyn iän määrittämiseen käytettävän tietokoneohjelman mielestä ikäni on korkeintaan 30, mikä ilahduttaisi vielä enemmän, elleivät kaikki muutkin keski-ikäiset olisi saaneet suunnilleen samanlaista tulosta. Hämärässä valaistuksessa toteutettu testaus ei kuulemma tuottanut ihan luotettavia tuloksia. Mutta hyväntuulisia ihmisiä kyllä, mikä todistanee, että kaikki me haluamme näyttää nuorilta.

Haluanko näyttää nuorelta?

Aurinkoenergiaa nuorille ja keski-ikäisille! Talvella meillä juodaan joka aamu itse puristettua appelsiinimehua.

Kysymys ulkonäöstä ja siitä, miltä muiden silmissä näytän, heräsi kun suomen kielen opiskelijani kertoivat terveisiä kotoaan. Miehet olivat kuulemma ihmetelleet nähtyään kuvani, miksen ole töissä, kun näytän niin nuorelta. Mukavahan sellaista on kuulla, myönnän, vaikka naurun seassa yritin torjua nuoruusväitteet. Nauru olikin yllättäen se juttu. Yhteisesti tultiin siihen johtopäätökseen, että kun ihminen hymyilee ja nauraa, hän näyttää nuoremmalta.

Kovin suhteellista tämä nuorelta näyttäminen tietysti on. Riippuu siitä, mihin vertaa. Nelikymppisten joukossa tuskin kukaan erehtyisi sanomaan kuusikymppistä nuoren näköiseksi. Korkeintaan voitaisiin ajatella, että mummo näyttää ikäisekseen nuorelta.

Nuorten seura nuorentaa. Keskiviikon opetustunnit ovat siksikin niin mukavia, kun siellä on paljon nuoria, iloisia ihmisiä.Yli kolmekymmentä opetusvuotta energisten murrosikäisten parissa vaikuttivat myös niin, ettei voinut alkaa miettiä vanhenemista eikä antaa ulkonäkönsäkään ihan rupsahtaa. Koin olevani uskottavampi myös opetustyössä, kun edes jollakin tavalla yritin ulkoisestikin seurata ajan trendejä.

Se tarkoitti siis säännöllisiä kampaamokäyntejä, jotka jatkuvat edelleen. En osaa vieläkään ajatella itseäni harmaapäisenä mummona, siksi harmaat värjätään pois. Olen kyllä nähnyt monia tyylikkäitä, nuorekkaita harmaapäitä, varsinkin ulkomailla, niin että ei se väri mahdoton ole, joskus tulevaisuudessa. Vaateostoksillakin olen yrittänyt välttää mummolookia, mutta en kyllä osta nuorisovaatteitakaan. Pyrin ostamaan vaatteita, joissa viihdyn ja jotka omasta mielestäni näyttävät minun päälläni hyviltä.

Onneksi olen perinyt geenit, jotka ovat helpottaneet vaatehankintoja. Vuosista huolimatta geenini ovat säästäneet minut muuttumasta tukevaksi ja isopoviseksi (Alice Munron novellia Appelsiinit vai omenat mukaellen). Kymmenen vuoden takaiset kotelomekot mahtuvat vielä hyvin. Pikkuisen toki voi kiitellä myös elämäntapoja, jotka eivät salli yletöntä mässäilyä ja vaativat säännöllistä liikuntaa. (Itsepetosta, kyllä muodonmuutoksen merkit alkavat pikkuhiljaa näkyä!). 

Trendianalyytikon mukaan keski-iän pidentyminen on tämän ajan trendi. Ehkä on oikein sanoa, että en halua näyttää nuorelta vaan ikäiseltäni eli siis keski-ikäiseltä. Oikeastaan parasta olisi, jos ihmiset näkisivät vain tyytyväisen, tasapainoisen ihmisen, jonka ikää ei tulisi edes ajatelleeksi.

Brunssilla päivittymässä

Viikonloppu oli monessa mielessä omien tietojen ja taitojen päivittämistä. Missäpä muualla se paremmin onnistuisi kuin oman nuorison parissa.

Brunssi on tämän päivän trendiateria. Nuorison kanssa mekin on useamman kerran päästy nauttimaan ravintolabrunssista enimmäkseen Helsingissä mutta joskus jopa Tampereella. Tänä viikonloppuna meille tarjottiin kotibrunssi, ja kun kriittiset tekijät itsekin olivat sitä mieltä, että ruoka oli parempaa kuin ravintolassa, niin voittte uskoa että se oli. 

Itse tehtyjä croissantteja, mysliä, hedelmäsalaattia, chilillä maustettua munakokkelia, bataattilättyjä ja omenahilloa (aamulla tehtyä) muun muassa. Lopuksi juotiin ravintolakahvin mennen tullen päihittänyttä itse jauhettua kahvia ja syötiin paahdettu valkosuklaa-vadelmakakkua (miten ihmeessä tuollainen nimi kirjoitetaan?). Kakku oli pöydän antimista suunnilleen ainoa, jota ei ollut itse tehty, vaan sen olivat loihtineet tamperelaisen Royal Bakeryn kondiittorit. 

Pöydästä puuttu vielä ainakin munakokkeli, tee, kahvi, kakku...

Tilaamme toistekin Royal Bakeryn kakkua.

Taas innostuin itsekin suunnittelemaan brunssitarjoiluja. Niitä on nimittäin suunniteltu mökkinaapureille ja ystäville muutamaankin kertaan, mutta toistaiseksi suunnitelmat ovat jääneet toteuttamatta. Tavallaan asiasta on kyllä kokemusta, nimittäin joskus 80-luvulla oli kyllä tapana kutsua ystäviä vappuaamuna tai pääsiäisaamuna kylään, mutta silloin tarjoiluja ei vielä osattu kutsua brunssiksi. Mutta nyt on aika päivittää käsitteet ja tarjoilut!

Ruokailun lomassa saatiin kuulla ihmeellisiä asioita. Ihan pienille lapsille on olemassa kielikerhoja (kiinaa, espanjaa jne.), ja meidänkin kolmevuotias on aloittamassa englannin kerhon. Lasten kielenoppimisesta tehdään samalla tutkimusta, joka auttaa ehkä ymmärtämään lasten herkkyyskausia ja suuntaamaan opetusta oikeaan aikaan. (Olisipa hienoa, jos olisin oppinut ranskaa ja arabiaa jo taaperona.)

Sitten meille esiteltiin kirja Kani, joka tahtoi nukahtaa. Se on ruotsalaisen käyttäytymispsykologin kirjoittama satu, joka lupaa lapsen nukahtavan satua luettaessa. Kuulemma toimii! (Minäkin haluaisin sellaisen kirjan ja kirjalle lukijan, itse luettuna se ei nimittäin tehoa).

Tällä kertaa emme saaneet nauttia Pojan laulusta, joka teki syksyisessä juhlassa lähtemättömän vaikutuksen. Siitä on kerrottu ja sitä on muisteltu ja kuunneltu Nukketeatteri Sampon versiona lukuisat kerrat. Pojan esitys kun jäi tallentamatta, sen verran liikuttunutta ja hämmästynyttä yleisö oli. Lauluopintoja on nyt vuosi takana, ja uusia esityksiä on toivottavasti luvassa! Tässä on taas yksi rohkaiseva esimerkki siitä, että mitä vain voi oppia, kun haluaa tarpeeksi. (Voit kuunnella Silkkuikun täältä.)

Lopuksi täytyy vielä kiittää siitä rahanarvoisesta vihjeestä, jonka ansiosta säästettiin 150 dollaria. Vanhukset menevät helposti halpaan netin ihmeellisessä maailmassa!

Aika monessa koukussa

Miten tässä näin pääsi käymään? Kun ensin loppui Silta ja sitten vähän ajan päästä Downton Abbey, kuvittelin ettei telkkaria tarvitsisi enää avata kuin uutisten (ja sen iankaikkisen Emmerdalen) ajaksi.

Mutta kun erehdyin katsomaan australiaisen Kotiin takaisin -sarjan ykköskauden uusintoja, on maanantaina alkava kakkoskausikin pakko nähdä.

1950-luku, taitavasti tehty epookki, muuttuva maailma, salaisuudet ja traumat, kulissit ja juonittelut, tunteet ja uskonnot, tahtojen taistelu ja tietysti maisema kiehtovat. Vaikka ei olisi käynyt Australiassa päinkään, sarja ihastuttaa ja välillä vihastuttaakin. Ja kun on käynyt, on hauska nähdä 50-luvun ajoneuvoja Sydneyn kaupunkikuvassa (vaikka enimmäkseen ollaan maaseutumiljöössä)! 

Nykyihmistä järkyttää, kun seksuaalista poikkeavuutta hoidetaan sähköshokeilla ja kun juutalainen miniä ei kelpaa ja saa kuulla inhottavia kommentteja keskitysleirikokemuksistaan. Siis ei pelkkää rakkautta ja rikkaita ihmisiä, vaikka niitäkin riittää. 

Norjalaisetkin ovat yllättäneet uutuussarjoillaan. Hidastempoinen Mustamaalattu esittelee kauniita vuonomaisemia, joita on tähän mennessä harvemmin tv-sarjoissa nähty. Tiistaina alkanut Miehitetty on jännittävämpi, lähitulevaisuuteen sijoittuva sarja, jossa ilmasto- ja energiapolitiikka on keskiössä. Kun sarjan yhteydessä mainitaan Jo Nesbøn nimi, voi olettaa että kyseessä on laatusarja. 

Jenkitkin osaavat, ovat aina osanneet (kai joku muistaa vielä vaikkapa Teho-osaston tai Gilmoren tytöt?), tehdä kiinnostavia sarjoja. Erityisesti Mies pitää meillä huolen siitä, että Rouva ministeri tulee ainakin silloin tällöin katsottua. Joka jaksossa on USA:n ulkoministeriöllä uusi varsin ajankohtainen ulkopoliittinen ongelma ratkaistavana, ja siksi sitä voi katsoa, vaikka olisi jäänyt viikkoja väliin. 

Eikä tässä kaikki: varmaan se ylistetty Uusi Sherlock on myös katsottava. Brittisarjat ovat muutenkin olleet aina parhaita! Ja entäs kotimainen juuri alkanut Ihon alla? Avausjakso meni ohi, joten vielä en ole koukussa. 

Onneksi lauantaina ei (kai?) tule tv:stä mitään. Muutenkin alkaa olla jo ähky. 

Tästä ei tullut ähky. Tämä on kuva tamperelaisen Royal Bakeryn leivoksesta, joka saatiin (!!!) kotiin maistiaisiksi. Oli herkullista!

 

Minä, luovuttaja

Olen kokenut pari viikkoa jonkinasteista syyllisyyttä. Siitä vapautuakseni kokeilen julkista ripittäytymistä.

Milloin on oikea aika luovuttaa tai lopettaa? Pitääkö jatkaa aloittamallaan tiellä, vaikka ei huvittaisi? Saako jättää urakan kesken? Näitä kysymyksiä olen pyöritellyt päässäni ja yritän nyt jäsentää vastauksia itsellenikin.

Kyse on siis arabian opiskelusta. Siitä, joka toi syksyyn jonkinlaista uutta hohtoa, haastetta, ja ennen kaikkea nuoruuden valoa. Koin oppivani uutta ja maailmani avartui. Vaikka lähteminen kotoa illan pimentyessä oli joskus vaikeaa, niin takaisin palasi useimmiten tyytyväinen ihminen. Kunnes ylitettiin jonkinlainen kynnys, jonka jälkeen taistelin itseni vielä pari kertaa tunnille ja lopulta annoin itselleni luvan lopettaa, eli en jatka enää kevään kurssille, vaikka sinne kyllä houkuteltiin. 

Mikä se kynnys oli? En syytä opettajaa, en muita opiskelijoita, en edes mahdottoman (mikään ei ole mahdotonta, sanoisi Poika) vaikeaa kieltä. Ehkä yksinkertaisesti oli kyse siitä, että koska en halua olla huono opiskelija (en ainakaan huonompi kuin muut!), olisi tunneilla mukana pysyminen vaatinut paljon enemmän kotitöitä kuin jaksoin tai viitsin tehdä. Tuntien myöhäisestä ajankohdasta johtui, että viimeisen puolituntisen aikana (jolloin vielä tehtiin vaativia ryhmätöitä) aivoni yksinkertaisessti kieltäytyivät tekemästä mitään. Jotta olisin voinut käynnistää vara-akun, olisi sen pitänyt olla ladattu kotona. Ja koska en ollut sitä tehnyt, tunsin itseni todella tyhmäksi. 

Nuoremmille - kaikki siellä olivat minua nuorempia, suurin osa olisi voinut olla lapsiani - huima opiskelutahti ja myöhäinen opiskeluaika ei ainakaan näyttänyt tuottavan vaikeuksia. Pitäisi siis ymmärtää, millaisia haasteita ikä tuo uuden oppimiseen. 

No, ehkä tavoitteenikaan eivät olleet kummoiset ja koen saavuttaneeni ne ainakin osittain, eli siinä mielessä annan itselleni synninpäästön. Aika nopeasti syksyllä opittu tuntuu kyllä unohtuvan, varsinkin kun en ole jaksanut treenata arabiaa netissäkään. Nettiopiskelu ei kuitenkaan ole jäänyt: arabian tilalle on tullut ranska. Rakas vanha ranska, jonka aktiivisesta harrastamisesta on hyvinkin toistakymmentä vuotta. Siksipä aloitin kertauksen alkeista, ja kylläpä on mukavaa, kun sanat ja sanonnat palautuvat mieleen nopeasti. 

Toivottavasti tämä harrastus ei lopahda heti, kun vaikeudet alkavat. Tai oikeastaan, mitä sitten jos loppuukin. Eikö uuden oppimisen pitäisikin olla hauskaa, ei liian raskasta ja kohtuuttoman työlästä? Ainakin tässä iässä.

Kaisa on iskussa taas!

Kun omalle ulkoliikunnalle tulee pakkasraja vastaan, voi eläytyä talviurheiluun tv:n välityksellä. Pikkuleijonat tarjosivat viihdettä koko kansalle yli odotusten. Onneksi, perinteisissä lajeissa - mäkihypyssä ja maastohiihdossa - kun ei ainakaan alkutalvesta ole ilon aiheita ollut. 

Voi niitä aikoja, kun jouluruokia sulateltiin mäkiviikon hyppyjä jännittäen tai torkuttiin tv:n ääressä Tour de Ski:n suorituksia ihaillen. Nyt ei tullut mielenkään etsiä telkkarista kyseisiä urheilutapahtumia, en edes tiedä, olisiko löytynyt.

Energistä ja rohkeaa nuorisojääkiekkoa tuli seurattua muutaman ottelun verran, ja silloin ei kyllä torkuttu kotisohvallakaan. Mutta nyt on ampumahiihdon aika, kiitos Kaisan!

Tiedossa on jännittävä viikonloppu saksalaisissa maisemissa. Ennen joulutaukoa Kaisan suoritukset olivat vielä vähän epätasaisia, vaikka kaksi voittoa ja lopputuloksena neljäs sija maailmancupissa kertovat, että välillä voi epäonnistuakin. 

Tänään sprinttikisassa puhdas ammunta (joista ensimmäistä ohjaaja ei suvainnut näyttää) ja kelpo hiihtovauhti toivat pronssia, ja huomenna on vuorossa jännittävääkin jännittävämpi takaa-ajo. Kärkinelikko lähtee liikkeelle lähes yhtä aikaa, ja se tarkoittanee, että ratkaisut tehdään ampumapaikoilla.

Sunnuntaina on sitten vuorossa yhteislähtö, eikä sitäkään voi jättää katsomatta. Puhumattakaan niistä talven muista osakilpailuista, joista löytyy aikataulu täältä. Siellä voi ihailla Kaisan kuviakin!

Muuttuuko järjestys huomenna?

Täältä voi lukea tunteikkaamman tekstin Kaisasta, jos se päässyt unohtumaan, itsekin luin sen juuri ja melkein itkin taas. Melkein = tänään ei käyty lenkillä.

Minkkiturkki ei, laamapaita kyllä

Talviaurinko paistaa. Se näyttää jokaisen pölyhiukkkasen ja leivänmurusen pöydällä ja lattialla, kaapinovien tahrat, syyssateiden jäljet ikkunoissa. Ihan kuin meillä ei olisi siivottu kuuukausiin, vaikka toissapäivänä viimeksi jynssäsin keittiönkin. Sisällä ahdistaa, pakko päästä ulos, vaikka mittari näyttää -18 astetta.

Pieniähän tuollaiset pakkaslukemat ovat verrattuna niihin, joissa kävelin kouluun ja takaisin kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni  tammi- ja helmikuut. Silloin mittari saattoi viikkokausiksi pysähtyä -30: een. Ja kun muisto palaa, palaavat tuntemuksetkin. Vieläkin alkaa iho kutista ja pistellä, kun puen mielessäni monta kerrosta niitä karheita itse tehtyjä villavaatteita ylle.  Miten kankea oli askel, kun lukuisat vaatekerrokset eivät suostuneet taipumaan. Ja olo oli tosi paksu niin sisällä kuin ulkonakin! Vain huopikkaista on mukavia muistoja: ne olivat kevyet, hiljaiset ja lämpimät jalkineet.

Silloin ei tiedetty fleecestä eikä untuvasta, ei ainakaan meillä.

Nytkin puen ulos lähtiessäni useampia kerroksia, mutta keveitä, miellyttävän tuntuisia ja silti lämpimiä vaatteita. Vanha puolisääreen ulottuva kevyt untuvatakkikin pääsee pitkästä aikaa ulkoilemaan. Sen alle ei ehkä tarvittaisi fleecepuseroa, mutta puen sen kuitenkin, tämähän on vasta totuttelua kunnon talvisäähän. Toppahousujen alle pitkälahkeiset alushousut ja lämpimät urheilusukat. Pipo päähän, turkisvuoriset rukkaset käteen ja jalkaan ehdottomasti Kuomat.

Eikä tule kylmä! Kävelen ihan normaalin lenkin, vaikka en ihan tavallista vauhtia, täytyyhän kaunista talvipäivää ihaillakin, ja loppumatkasta on jo hiki. Ehkä jätän ensi kerralla sen fleecen pois. Mutta sisälle ei kyllä kannata jäädä, vaikka mittari näyttäisi mitä.

Pakkasella kuluu huulirasvaa, eikä vanhaa kunnon vaseliinia parempaa ole.

30 astetta, 30 vuotta - tasan kolmekymmentä vuotta sitten voitin jonkun liikkeen asiakaskilpailussa minkkiturkin, minulle mittatilauksena tehdyn. Matkustin vauvan kanssa Helsinkiin, jossa turkisliikkeessä oltiin oikein iloisia, kun pienten lasten äiti saisi lämpimän takin, jossa tarkenisi seisoskella pulkkamäessä. 

Turkki tuli siis oikeasti tarpeeseen ja käytin sitä paljon, kunnes tuli se aika, jolloin turkki päällä ei enää ollut mukava liikkua julkisilla paikoilla. Nykyään turvaudun paukkupakkasilla toppatakkiini, jolla alkaa olla ikää silläkin. 

Joka talvi mietin, mahtaako toppatakki näyttää kovin vanhanaikaiselta ja joko olisi aika ostaa uusi. Koska pakkaspäiviä on nykyään yleensä niin vähän, uuden hankkiminen jää tekemättä. Ja niin taitaa käydä varsinkin nyt, kun naapurin nuori äiti ihasteli takkiani ja sanoi sen näyttävän ihanalta. Vai tarkoittikohan hän sitttenkin ikivanhaa? 

Ikivanha turkki on vaihtunut ikivanhaan toppatakkiin.

Ikivanha, mutta samalla ihan uusi on vaatekaappiini joulupaketista ilmestynyt laamapaita. Laamapaitoja oli äidillä aikanaan ja nyt siis myös minä puen mekkoni alle tuon ihanan, lämmittävän perinnevaatteen. Eikä palele! 

Uskosta, toivosta ja muutoksesta

Vuoden ensimmäisen jutun soisi olevan suuntaa näyttävä, ajatuksia herättävä ja tunteita sytyttävä. Parasta olisi, jos kaikki maailman tekstit täyttäisivät nuo kriteerit, mutta se taitaa olla liikaa vaadittu.
Kirjoittajana en itsekään uskalla vaatia itseltäni tuollaista, muilta kyllä!

No, vaikka tämäkään teksti ei yllä syvällisyyskategorian huipulle, niin ehkä tekstini aihe tekee niin. Siksi uskallan toivoa, että blogini lukijat menevät kirjastoon ja tarkistavat, millaisia ajatuksia minua sytyttänyt teksti heissä herättää.

Kyse on siis kirjasta tai oikeastaan kahdesta. Ensimmäisen sain syksyllä yllätyslahjaksi ystävältä ja toisen hain kirjastosta.

Rachel Joycen kirjoittama Harold Fryn odottamaton toivioretki (WSOY 2104) kertoo eläkkeelle jääneen englantilaismiehen Haroldin yhtäkkisestä pakottavasta tarpeesta tehdä elämälleen jotain, hänen vaimostaan Maureenista ja entisestä työtoveristaan, nyt syöpään kuolemassa olevasta Queeniesta.

Haroldin elämänmuutos ei ole harkittu teko. Hän löytää itsensä kävelemästä aina vain kauemmaksi kotoaan kädessään Queenien kirjeeseen kirjoittamansa vastaus, jota hän on lähtenyt vain viemään lähimpään postilaatikkoon. Ensimmäisessä pysähdyspaikassaan hän saa matkalleen tarkoituksen, kun huoltoaseman tyttö yllättäen kertoo Haroldille syöpää sairastaneesta tädistään ja toteaa: "Pitää uskoa. Niin minä ajattelen. En minä lääkkeistä ja sen semmoisista perusta. Pitää uskoa että potilas paranee. Ihmismielessä on paljon semmoista mitä ei ymmärretä. Mutta jos uskoo, pystyy mihin tahansa." Tyttö tarkentaa vielä, ettei hän tarkoita uskontoa vaan uskoa, jolla voi saada aikaan ihmeitä ja että usko antaa toivoa, kun kaikki muu on jo mennyt.

Ja niin Harold tietää, mitä hänen on tehtävä. Hänen on käveltävä yli tuhannen kilometrin taival Queenien luo Englannin toiseen päähän ja pyydettävä tätä pysymään hengissä, odottamaan häntä. Vaelluksesta tulee pitkä, hidas ja raskas niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tottumattomana kävelemään hän patikoi purjehduskengissään ilman mitään varusteita ja joutuu kohtaamaan voimiensa rajat, oman elämänsä kipupisteet ja koko siihenastisen elämänsä. Hän kohtaa myös avuliaita ihmisiä, joita hänen vaelluksensa koskettaa. Ja tätä päivää kun eletään, tulee Haroldista hetkellisesti jopa julkkis ja hän saa mukaansa sekalaisen joukon kanssavaeltajia. 

Välillä lukija pääsee kurkistamaan, mitä tästä kaikesta ajattelee Maureen, Haroldin vaimo, joka yhtäkkiä yksin kotiin jätettynä joutuu myös miettimään elämäänsä, valintojaan ja tekojaan.

Miss Queenie Hennessyn rakkauslaulu (WSOY 2015) vie lukijan St. Bernadinen saattokotiin, jossa Queenie odottaa kuolemaansa. Haroldin matkaltaan lähettämät postikortit saavat koko saattokodin väen innostuneen, lähes riehakkaan odotuksen valtaan. Ja Queenielläkin on vielä tehtävää: hänen on kirjoitettava Haroldille pitkä kirje, jonkinlainen tunnustus niistä teoista, joihin Queenie kokee syyllistyneensä heidän yhteisen lyhyen tuttavuutensa aikana. Kirje kasvaa Queenien elämäntarinaksi. 

Vaikka kirjojen lukemisesta on jo jonkin aikaa, tarinat eivät unohdu. Synkästä aihepiiristä huolimatta kirjat ovat valoisia, toiveikkaita, lämpimän tunteikkaita ja välillä jopa humoristisia. Erilaiset ihmiskohtalot ja kirjojen herättämät ajatukset jäävät pohdituttamaan. Lukiessa on pysähdyttävä omankin elämän kysymysten ääreen. Siitä ei kuitenkaan jää epäilystä, etteikö uskolla ja toivolla olisi merkitystä ja etteikö muutos olisi mahdollinen.

Ps. Kirjapiirimme, jossa on eri-ikäisiä ihmisiä, naisia ja miehiä, keskusteli joulukuussa yli kolme tuntia Harold Fryn odottamattomasta toivioretkestä, mikä myös kannattanee mainita.

Pps. Huomaan, etten millään malta lopettaa... Esimerkiksi kirjojen traagisimmasta ihmisestä tekisi vielä mieli kertoa, tai siitä, mitä saa tilalle, kun luopuu kaikesta. Mutta jääkööt nekin kunkin itse löydettäviksi!