Koskesta voimaa ja inspiraatiota

Koskimaisema on aina pysäyttävä. Vielä vaikuttavampi se on, kun siitä pidetään huolta ja siihen sisältyy historiaa, josta osataan kertoa nykyihmiselle arvostavasti ja asiantuntevasti. 

Pieni Kärnän sähkölaitosmuseo Viitasaarella on juuri sellainen paikka. Vaikka voimalaitokset ja sähkön historia eivät olisi entuudestaan tuttujakaan, museosta oppii paljon. Lisäksi siellä voi fiilistellä vanhojen sähkökäyttöisten kodinkoneiden äärellä. Yksityisomistuksessa oleva museo on auki vain heinäkuun viikonloppuina, jolloin sinne on ilmainen sisäänpääsy ja pihalla on kahvila. Muulloin Sinisen tien kulkija voi poiketa ihastelemassa kosken kuohuja ja hyvin hoidettua koskimiljöötä tai lähteä vaikkapa kalastamaan.

Rakennukset, maisema ja äänimaailma siirtävät kiireisenkin kulkijan hetkeksi toiseen aikaan.

Koskimiljööstä pidetään hyvää huolta.

Tällaisessa toimistossa työskenneltiin minunkin muistini mukaan 50- ja 60-luvuiilla.

Kampaamolaite, joka voi polttaa päänahkasi!

Toinen viitasaarelainen koskimiljöö on toiminut kalastajien temppelinä. Kuuluisin kalastaja tällä koskella on nostanut melkein kahdeksankiloisia lohia ja kirjoittanut kokemuksensa unohtumattomiksi Lastuiksi yli sata vuotta sitten.

"Ei ole maailmassa seutua, johon minulle olisi kiintynyt semmoinen määrä ihania tunnelmia ja mieluisia muistoja kuin Huopanaan. Kerran minä sen kunniaksi sepitän hymnin, johon panen kaikki kielivarat, mitä suomen kielessä on minulla käytettävänä", ylisti kirjailija Juhani Aho Huopanankoskea.

Yhdyn Ahon ylistykseen. Koski on vielä voimissaan.

Näistä hätäisistä kännykkäkameran otoksistakin voinee päätellä, että maisemassa on potentiaalia vaikka mihin. Miksi sitten lähden sieltä järkyttyneenä pois? Syy on tässä:

Sinisen tien matkailijoita palvelemaan on rakennettu kammottava hökötys, jonka sisätilat ja myytävät tuotteet ovat ehkä vielä kamalampia kuin rakennus ulkoapäin (ehkä siksi, että emme pystyneet jäämään sinne, vaikka olimme kuvitelleet syövämme siellä lounasta). Tällaiseen kultuurimaiseman pilaamiseen pitäisi puuttua!


Järkytyksestä toipuminen kestää ainakin sata kilometriä. Onneksi kamerasta löytyy muita kuvia, jotka palauttavat mieleen Huopanankosken kauneuden. 

Melkein Koskimarketin vieressä on näin kaunis rakennus.

Hyvän mielen MM-kisat

Kaikenlaisten doping-uutisten keskellä oli mukava törmätä urheilutapahtumaan, jossa tuskin on tarvetta laittomalle vilunkipelille. Tärkeintä näytti olevan reipas ja iloinen urheilumieli ja taito potkia palloa niin, että kengät pysyvät jalassa. 

Matkalla mökiltä golfkentälle kuultiin aamuradiosta, että päivällä oli alkamassa viikonlopun kestävä Reiska-MM, josta ei oltu ennen kuultukaan. Idean isän mukaan kyseessä oli peräti 10-vuotisturnaus, paikalle odotettiin ainakin tuhatta osanottajaa ja yli 100 joukkuetta. Kyse on jalkapallosta, jonka pelivälineet poikkeavat tavanomaisesta. Pelikengät ovat Reinot tai Ainot ilman nauhoja tai muita kiinnitysvälineitä ja pallo kevyt lasten jalkapallo. 

Kun tätä uutista kuunneltiin, ajettiin juuri tapahtumaan valmistautuvan Vesannon kunnan läpi. Niin kiinnostavalta idea kuulosti, että paluumatkalla pysähdyttiin hetkeksi nauttimaan kisatunnelmasta. Perjantaina kilpailivat lapset ja nuoret. Tosissaan, mutta hauskalla twistillä. 

Näin näteillä kengillä pelataan jalkapalloa.

Joukkueen nimi ja sijoitus ei ollut tiedossa, mutta tyyli oli valloittava!

Selostus ja tulospalvelu toimivat ammattimaisesti lasten turnauksessakin.

FC Unettomat oli vahvoilla, kun lähdimme jatkamaan matkaa. Tällaisiin hauskoihin kesätapahtumiin täytyy poiketa jatkossakin. Ehkä eukonkannon kisoihin ensi kesänä? (Tätä en olisi uskonut ikinä sanovani!)

Uusia pelikenkiä sai ostaa edullisesti kentän laidalta.

Naistenviikolla

Naistenviikko on jo hyvässä vauhdissa. Onnittelut jälkikäteen Riikalle, Saaralle ja Saralle ja onneksi olkoon Reetta ja Reeta, joilla on nimipäivä tänään! Huomenna juhlitaan Jenniä ja ylihuomenna on Leenan vuoro. Olga viettää nimipäiviä lauantaina ja viikon päättäävät Tiinan, Kirsin ja Kristiinan juhlat sunnuntaina. 

Suomessa on tämä hauska tapa onnitella nimipäivän johdosta tai juoda ainakin nimipäiväkahvit, jos isompia juhlia ei järjestetäkään. Tällä viikolla täytyy siis olla tarkkana, että muistaa edes tekstarilla. Aika moni omasta tuttava- ja ystäväpiiristäni on saanut nimekseen jonkun naistenviikon nimistä (toivottavasti en unohtanut ketään). Yllä mainitut ovat juuri heitä - Leenojakin on useita!

Tässä siis onnittelukukat jokaiselle - saa vapaasti valita mieleisensä! Mökin pihapiiristä löytyy monenlaisia keskikesän kukkijoita, vaikka parin viikon poissaolo on saanut rikkaruohotkin kukoistamaan ja kukat täytyy taas kaivella esille. 

Jos kukista ei löydy mieleistä, ehkä pala mustikkapiirakkaa kelpaa? Meille ei ole tänä vuonna luvassa mahtisatoa, toisin kuin kahtena edellisenä kesänä, mutta aina yksi piirakka saadaan aikaan. Tai on jo saatu. 

Onneksi Mies viihtyy metsässä, minä pakenen puolen tunnin välein laiturille tai sisätiloihin. Hyttyset inisevät, paarmat pistävät ikävästi. Tosin paarmanpiston voi saada vaikka kaupungin golfkentällä. Maanantaiaamuna viimeisellä väylällä onnistuivat ovelat hyönteiset pistämään pohkeeseen ja käteen. Ne pistot muistuttavat vieläkin.

Laukontorilta Laukon kartanoon

Laukon kartanon 1930-luvulla rakennettu päärakennus

Ennen eilistä en ollut tiennyt - enkä totta puhuen edes ihmetellyt - mistä tuttu Tampereen Laukontori on saanut nimensä. Eilen vierailin tänä kesänä yleisölle avatussa historiallisessa Laukon kartanossa ja nimistä piti ottaa selvää.

Kartanon historia juontaa kauas 1400-luvulle, tori on saanut nimensä 1800-luvun puolivälissä, kun höyrylaiva Laukko alkoi liikennöidä Tampereen Alarannasta, jota siis alettiin kutsua Laukontoriksi. Höyrylaivalla pääsi silloin Laukon kartanoon, ja laivamatka on nyt taas mahdollinen, kun kartanon matkailukeskus on avattu. Keskiviikkoisin ja lauantaisin voi lähteä alarannasta tutustumaan Pyhärven eteläosaan, Pirkanmaan kauneimmaksi ympäristöksi valittuun Laukonselän ympäristöön Vesilahdelle.

Minä menin Laukkoon autolla, kuten aika moni muukin näytti tehneen, enkä tiennyt kartanon historiastakaan ennakkoon juuri mitään. Nimi oli toki tuttu ja jonkinlainen hämärä käsitys maiseman kauneudesta ja paikan historiallisuudesta oli joskus tullut. Parhaiten muistin parin vuoden takaiset asuntomainokset, joissa tarjottiin vuokralle kartanon työntekijöiden kunnostettuja asuntoja kartanomiljöössä.

Kartanon puistossa järjestetään puistokonsertteja keskiviikkoisin ja se oli ensisijainen houkutin, joka minut kartanoon vei. Puistojazz kuulostaa jo sanana niin letkeältä ja kesäiseltä! Yllätys oli, että parkkipaikat olivat täynnä autoja, lipunmyyntiin oli jono ja muutenkin ihmisiä tuntui olevan paljon liikkeellä. Myöhemmin kuulin uutisista, että jo 10 000 matkailijaa on löytänyt tänä kesänä Laukkoon.

Puistokonsertteja pidetään näin kauniissa ympäristössä.

Kesäsää oli tyypillinen: pisaroi, paistoi ja puhalteli vuoron perään. Parituntisen konsertin aikana ei kastuttu, vaikka pari kertaa sateenvarjoja availtiin. Musiikki oli juuri niin mukavaa kuin odotettiinkin, paikka ja maisema vielä paremmat. Kartanon omistajapariskunta käyskenteli yleisön joukossa ja nosti tunnelmaa pelkällä läsnäolollaan. Piknikeväät olisivat tehneet kesäkonsertista ihan täydellisen. Se on puute, joka ensi kerralla korjattaneen.

Onneksi kartanossa on kahvila. Juhlatallin ravintolan noutopöytä näytti niin hyvältä, että sen tarjonta täytynee myös maistella joskus. Molemmat ovat sisustukseltaan uuden uutukaisia ja viehättäviä.

Päärakennuksen näyttelyssä vierähti tovi, samoin valokuvanäyttelyssä ja puodissa. Kahdeksan hehtaarin kartanopuistossa olisi voinut vaellella pidempäänkin. Historia tuli vastaan joka askeleella - mennyt maailma, johon tekee nyt mieli perehtyä tarkemmin.

"Eikös muita ylpiöitä / kuin on Laukon Klaus Kurki?"

Viime syksynä kuollut iäkäs tätini esitti mielellään vanhaa kalevalamittaista Elinan surma -runoa, joka sijoittuu Laukon kartanoon. 

Elias Lönnrot oli nuorena ylioppilaana 1800-luvulla kotiopettajana Laukon kartanossa, keräsi runon toisintoja muistiin ja julkaisi runon Kantelettaressa. Kalevala on viimeistelty ja sen toinen painos 1849 on allekirjoitettu Laukossa. Kansallisrunoilija Runebergkin oli aikoinaan tuttu vieras kartanossa. Minulle nämä nimet kertovat kartanon merkityksestä enemmän kuin varsinaisten omistajien pitkät sukuluettelot. Ainakin vielä!

Ensi käynnin jälkeen on selvää, että Laukon kartanoon mennään toistekin. Sellaista määrää historiaa ja kauneutta ei pysty näkemään, omaksumaan ja muistamaan kerralla. Onneksi Laukon kartano on lähellä, vain reilun puolen tunnin ajomatkan päässä Tampereelta, ja sinne voi poiketa kesäaikaan helposti.

Autoilu hämäläisessä maalaismaisemassa on mukavaa, mutta joskus voisi kokeilla laivamatkaakin. Tyylikäs, monipuolinen ja historiallisesti merkittävä matkailukohde houkuttelee varmasti.

Kartanon omat sivut on upeasti kuvitettu. Nämä kännykkäkameran kuvat eivät tee oikeutta kaikille kauniille yksityiskohdille, mitä hienosti nykyaikaan tuodusta miljööstä löytyy. Kannattaa mennä itse paikalle ja ottaa omat kuvat tai ainakin tutustua http://www.laukonkartano.fi/ -sivustoon.

Kun tekee mieli matkalle

Tässä vaiheessa kesää alkaa vahvasti tuntua siltä, että pitäisi päästä matkalle, mielellään ulkomaille, mutta ainakin näkemään ja kokemaan jotain uutta ja erilaista. Tunne ei ole uusi, vaan hyvinkin vanhaa perua. Se juontaa tietysti työvuosiin, jolloin kesäloma ei ollut kunnon loma, jos ei päässyt siihen irtonaiseen matkalla olon tunnelmaan.

Viime vuoden kesäkuussa käytiin viikon matkalla Virossa. Niistä päivistä ja kokemuksista kerroin täällä ja täällä. Heinäkuun loppupuolella tehtiin lasten tarjoama hauska suunnistusmatka Suomen eteläkärkeen, josta oli myös mukava raportoida ja nautiskella jälkikäteenkin.

Tänä kesänä täytynee tyytyä muistelemaan vanhoja reissuja. Niin ainakin on päätetty, kun kulutettiin keväällä Amerikassa tämän vuoden lomabudjetti.

Mutta aina voi toki kokea jotain erilaista, kun lähtee mukaan kotikaupungin tapahtumiin. Ja niitä Tampereen kokoisessa paikassa kesällä riittää!

Lauantaina "matkustettiin" Pispalaan, kirjailijoiden ja taiteilijoiden kaupunginosaan, jossa oli Lauri Viidan syntymän 100-vuotisjuhlallisuuksien merkeissä järjestetty Pihakirjailijafestivaali. Pispalan tuulisimpaan paikkaan, korkealle Näsijärven ja Pyhäjärven väliselle kannakselle, Pyykkipuistoon, oli kokoontunut pienehkö, mutta ilmeisen asiantunteva (nyt en puhu itsestäni) joukko vaihtamaan ajatuksia siitä, mitä paikka merkitsee kirjailijalle.

Ensin kuunneltiin emeritusprofessori Yrjö Varpion, Viita-tutkijan, esitelmä Viidan suhteesta kotiseutuunsa. Varpion siteeraamassa 14-vuotiaan pojan tekstissä näkyivät jo tulevan kirjailijan teemat ja ajatukset siitä, että Pispala on koko maailma."Pariisissa on Eiffel-torni, meillä on Haulitorni" - Viita löysi maailman nähtävyyksille nopeasti vastineet Pispalasta.

Neljän erilaisen kirjailijan paneelikeskustelu vei eri puolille maailmaa. Käytiin Himalajalla, Tartossa, Turussa, ja päädyttiin Pispalaan. Nuoren Anna Isoaron runot nykypäivän äitiydestä vertautuivat Viidan ikiäitiin, Alfhildiin, ja muuttuneeseen Pispalan miljööseen. Muualta tullut runoilija kasvattaa nyt Pispalassa "paljasjalkaisia pispalalaisia" ja tutustuu hiekkalaatikolla eri yhteiskuntaluokkien ihmisiin. Pispala ei ole enää vain taiteilijoiden ja työläisten kaupunginosa. Yhteisöllisyys ei silti ole kadonnut, todettiin useamman panelistin suulla.

Itselleni festivaalien tärkein "nähtävyys" oli elokuvaohjaaja-kirjailija Hassan Blasim. Suomeen 2004 paennut irakilaissyntyinen Blasim, joka kirjoittaa arabiaksi ja jonka teoksia on käännetty kahdellekymmenelle kielelle, asui Pispalassa kirjoittaessaan palkitun menestysteoksensa Irakin purkkajeesus (2013). 

Pienimuotoisen festivaalin kuuluisin esiintyjä

Oli hienoa nähdä livenä kirjailija, jonka tarinat (hän pitää itseään nimenomaan tarinankertoja) ovat tehneet vaikutuksen. 

Hän kertoi kävelleensä neljä vuotta Bagdadista Helsinkiin, ja nyt kirjojensa menestyksen myötä, lentelevänsä eri puolilla maailmaa puhumassa kirjoistaan. Suomen passi, jonka hän vastikään sai, helpottaa kulkemista. 

Kirjailija Hassan Blasim ja haastattelijansa, kirjailija Olli Löytty tuulisessa Pyykkipuistossa.

Edellisen kerran Pyykkipuistossa käydessäni nostettiin malja keväälle, lausuttiin Viidan runoja ja lähdettiin sisätiloihin puhumaan Blasimin teoksista. Kirjapiirin kevätpiknik ei tuulen takia onnistunut ulkona. Nytkin tuuli, mutta lämpimästi. Ajatuksetkin tuulettuivat ja matkakuume helpotti ainakin hetkeksi.

Pispalassa riittää portaita ylös ...

... ja alas. Näiden portaiden päässä voi poiketa Lauri Viidan kotimuseossa.

P. S. Jos haluaa huvitella Lauri Viidan tapaan näin 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi, voi kokeilla, kuinka monta uutta sanaa saa tehtyä sanasta Vammelsuunjoki. 

Kirjailija Lauri Viita sai 71!  

Leinon perilliset

Mikä olisikaan parempi tapa kunnioittaa kansallisrunoilija Leinoa hänen syntymäpäivänään kuin lähteä kuuntelemaan yhtä hänen perillisistään, miestä, jonka lyriikat ovat puhutelleet suomalaisia jo yli 30 vuotta. Ja näyttävät puhuttelevan edelleen, päätellen keskiviikkoillan konsertista Tampereella, jossa Keskustorin teltallinen ihmisiä innostui taputtamaan, tanssimaan ja ennen kaikkea laulamaan tuttujen biisien mukana.

"Väinö, Väinö, missä on se Väinö?" 

hoilattiin mekin aikoinaan koko perheen voimin, kun autoradiosta sattui tulemaan J. Karjalaisen Väinö. Väinö innoitti tekemään muutakin kuin laulamaan: muistan kirjoittaneeni laulun inspiroimana pienen lehtinovellinkin viestintäleirillä, jolla olin lasten kanssa 90-luvun alussa.

Moni muukin Karjalaisen hiteistä on tullut tutuksi miehen pitkältä uralta. Vanhat Ankkurinappi ja Avaruuden ikkuna ovat kokeneet uuden renessanssin, kun niitä lauletaan kohta nelivuotiaalle pojanpojalle. Eilinen konsertti palautti mieleen muitakin Karjalaisen aikoinaan suosittuja kappalaeita. Pelkistetyn kaunis Hän hiljensi ihmiset tunnelmoimaan, Villejä lupiineja, Kolme cowboyta ja Doris laulettiin kovaäänisesti vähän epävireisessä kuorossa.

Väinöä ei kuultu yleisön toiveesta huolimatta; suurin osa illan musiikista oli uudempaa Karjalaista.

"Villi poika keinussaan / pyytää lisää vauhtii vaan"

taitaa nousta uudeksi suosikiksi. Ainakin Villi poika on ihan pakko esitellä pojanpojalle, joka voisi innostua kertosäkeestä ja saada uusia ideoita omiin räppeihinsä ja muihin lauluihinsa, joita on alkanut syntyä kuin liukuhihnalta. Uusia Leinon perillisiä on kasvamassa!

Tammerkosken sillalle oli kokoontunut iso joukko J. Karjalaisen faneja. Yllätyin miesten määrästä.

Konsertti herätti niin paljon muistoja, että niitä oli pakko mennä sulattelemaan "jatkoille" legendaariseen Tillikkaan. Vaikka ravintola ei enää ole entisellään, tunnelma alakerran salissa oli kohdallaan. Enää ei Tillikassa tunnelmoida tupakansavussa, nyt kuunnellaan musiikkia ja katsellaan upeaa koskimaisemaa. 

Otettiin maljat nuoruudelle, joka alkaa valitettavasti olla aika kaukana. Onneksi on eletty!

Näitäkin artisteja kelpaa kuunnella.

Todellinen lukuelämys

Tämän kesän vaikuttavin lukuelämys lienee takana. On vaikea kuvitella, että jostakin löytyisi englantilaisen Kate Atkinsonin Hävityksen jumalan (2016) ylittävää teosta. Ainakaan yhden kesän aikana. 

Lainasin kirjan juhannuksen alla, mutta kunnolla lukeminen imaisi vasta viime viikolla. Sunnuntain sateinen sää sitten lopullisesti naulitsi kirjan ääreen. Ja nyt olen melkein mykistynyt ihailusta. Täydellinen kirja! Tässä on kaikki, mitä kirjalta voi toivoa: hyvä tarina, kiinnostavat henkilöt, älykästä ja herkkää kerrontaa ja kuvausta, syvällistä ajattelua, omaperäinen rakenne. Kertoja pitää lukijan hyppysissään, eikä Kate Atkinson olisi Kate Atkinson, ellei hän säästäisi vielä yllätystä - joka tuottaa uuden oivalluksen - kirjan loppuun. 

Hävityksen jumala on aikaisemmin (2013) ilmestyneen Elämä elämältä -kirjan itsenäinen sisarteos. Sitä en ole vielä lukenut, ja siksipä avasin kirjan ilman muita ennakko-odotuksia kuin ne, mitä aikaisemmin lukemani Atkinsonin teokset ovat luoneet. 

Historiallinen romaani on erilaista Atkinsonia. Keskiössä on toinen maailmasota, ennen kaikkea Saksan strateginen pommittaminen, joka on ainakin minulle tuntematon näkökulma maailman muuttaneeseen sotaan. Kaikki sotaan sijoittuvat tapahtumat pohjautuvat jollakin tavalla todellisiin tapahtumiin, vaikka kirjailija kertookin muokanneensa niitä kirjan tarpeisiin. Teknisiä yksityiskohtia tuntematon lukijakin saa käsityksen lentämisen haasteista.

Kirjan päähenkilö on Teddy Todd, toisen maailmansodan hävittäjälentäjä, yksi Britannian sankareista, joista vähemmän kuin puolet selviää hengissä. Jokainen lento voi olla viimeinen. 

Sota hallitsee kirjan henkilöiden elämää ja muuttaa käsityksiä elämästä. Koko ajan ei kuitenkaan olla sodassa. Kirjan kuvaama ajanjakso on pitkä: se alkaa 1930-luvulta Teddyn ollessa 11-vuotias ja päättyy vuoteen 2012. Kirjan kronologia on kiinnostavasti rikottu ja kertoja vaihtaa näkökulmaa taitavasti. Välillä tilanteita koetaan Nancyn, Teddyn vaimon, välillä myös lasten kautta.

"He olivat kaikki onnellisia, siitä Teddy ainakin oli varma. Myöhemmin hän ymmärsi, ettei asia ollut koskaan  niin yksinkertainen. Onnellisuus niin kuin elämäkin on hauras kuin linnun sydämen sykäys, ohimenevä kuin sinililjat metsikössä, mutta niin kauan kuin sitä kesti, Fox Corner oli unelma Arkadiasta.” 

Teddyn lapsuus on ainakin enimmäkseen idyllistä, kotoista perhe-elämää ison sisarusparven ja ennen kaikkea luontoelämysten rikastamana. Luonnosta hän saa myöhemminkin eniten voimaa. Koko elämänsä ajan hänellä on runoilijan sielu (vaikkei hänestä kirjailijaa tulekaan), mutta käytännönläheinen suhde elämään. 

 "Kannattaa välttää synkkiä ajatuksia”,

neuvoo Teddyn sisar Ursula, ja tuosta neuvosta on Teddylle paljon apua tulevina vuosina (varmasti kenelle tahansa!). Teddyn on vaikea jakaa sotakokemuksiaan kenenkään, edes vaimonsa Nancyn kanssa. 

”Teddy ei ehkä olisi puhunut viihtymisestä kuvaillessaan elämänvaihetta, jolloin jokainen päivä oli ollut hauras, kenties vihoviimeinen päivä maan pinnalla, ja ainoa aikamuoto oli ollut preesens, koska ei ollut olemassa tulevaisuutta, vaikka he taistelivatkin vimmaisesti sen puolesta.” 

Sodan aikana hän pääsee sopuun kuoleman kanssa, mutta kun sota on ohi, hän ei koskaan kunnolla sopeudu siihen, että hänelläkin on tulevaisuus.

Kirjassa pohditaan paljon aikaa ja muuttunutta aikakäsitystä. Maailma on pirstaloitunut, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus eivät ole niin selkeitä käsitteitä kuin ennen.

 ”Mutta aikahan oli keinotekoinen rakennelma. Zenonin nuoli vaappui ja väpätti kohti jotakin kuvitteellista päätepistettä tulevaisuudessa. Todellisuudessa nuolella ei ollut maalia, ei ollut matkaa eikä lopullista määränpäätä, missä kaikki palaset yhtäkkiä solahtaisivat paikoilleen, mysteerit ratkeaisivat",

ajattelee Viola, Teddyn tytär, kuusikymppinen nainen, joka ei ole kokenut sotaa, mutta elänyt aika kaoottisen elämän. 

Ajan pirstaleisuus heijastuu kirjan rakenteeseenkin, joka vaatii lukijalta enemmän kuin tavanomainen kronologinen kerronta, mutta palkitsee myös, kun palapelin palaset loksahtelevat kohdilleen. Kirjailija hallitsee palapelinsä täydellisesti! 

Ihmissuhteet, vanhemmuus (ja isovanhemmuus), sukupolvien erot ja yhtäläisyydet, ihmisen kasvaminen ja oman tien löytäminen, rakastamisen helppous ja vaikeus ovat kirjan keskeisiä teemoja. Jokainen sivuhenkilökin on kokonainen, elävä persoona, josta lukijan on helppo pitää, johon voi ärsyyntyä, jolle voi jopa suuttua tai jota voi arvostaa. 

Jos kirjailijalta itseltään kysyttäisiin, mistä kirja kertoo, hän kertoo kirjan saatesanoissa vastaavansa, että se kertoo fiktiosta (ja siitä, että meidän on kuviteltava se, mitä emme tiedä) ja lankeemuksesta (syntiinlankeemuksesta).

 ”Sota on ihmisen pahin syntiinlankeemus, ehkä varsinkin silloin, kun taisteleminen tuntuu moraaliselta velvollisuudelta ja sotkeudumme eettisiin solmuihin.”

Vakuuttavat luvut kirjan loppupuolella muistuttavat inhimillisen kärsimyksen määrästä (55 573 kuollutta pommitusilmavoimissa, seitsemän miljoonaa kuollutta saksalaista, yhteensä kuusikymmentä miljoonaa kuollutta toisessa maailmansodassa). 

"Ja kun kaikki muu on poissa, jäljelle jää Taide."

Kiitos mökkikunnan kirjaston uutuushyllylle! Sieltä on löytynyt helmiä ennenkin.

Mökkihöperyyden torjuntaa

Välillä täytyy lähteä ihmisten ilmoille, jotta mökkielämä ei tekisi ihan höperöksi. Tiedoksi, että täällä voi vaikka kävellä vaatteitta (kamala mielikuva, pahoittelen!) pari sataa metriä rannasta pihaan, jos on saanut päähänsä pulahtaa järveen veneen pesun jälkeen eikä ole varautunut märkyyteen mitenkään. Ja muutakin omituista on tullut tehtyä.

Siis kaupungille, ihmisten pariin, tuttuja tapaamaan! Viimeinen on lähinnä vitsi, tai siksi se oli tarkoitettu. Kuinka ollakaan, lauantain Wilma-markkinoilla olikin tuttuja. Miehen entisistä työkavereista yllättävän moni näyttää suunnanneen näihin samoihin maisemiin, joku eläkkeellä, joku vain muuten lomalla. Saatiin taas hyviä vinkkejä, jos ihan pelkkä metsäelämä ei aina kiinnosta. Vähän harmitti, kun kuultiin, että oli missattu kaupunginjohtajan kahvitilaisuus, kun oli luettu keväinen kutsuposti huonosti. Ensi vuonna luvattiin olla paikalla mekin. 

Jos ei kahvia, niin jotain sentään. Naapurikunnan tilajäätelö maistui mainiolta!

Tällaisia markkinoita voi kesällä Suomessa bongata melkein torilta kuin torilta. Paljon vaatekauppiaita, savun hajua, useita lätynpaistajia, istuskelevia ihmisiä. Suurin osa on tullut vain katselemaan, mutta joku innostuu tikanheittokisoista tai kala-arpajaisista. Sellaiseen en olekaan muualla törmännyt! Suihkulähteen altaassa uiskentelevien kalojen yhteispainoa arvuuttelivat asiantuntevan näköiset miehet ja tikkakisakin näyttti olevan miesten touhua, ellei siinä sitten ollut erikseen naisten sarja, joka oli jo heitetty. 

Markkinakisailua

Markkinoiden kiinnostavin myyntikoju, josta ostettiinkin jotain.

Silloin kun ei ole tarjolla markkinoita, lähdetään tavallisille kaupoille ja yleensä poiketaan myös Nestoriin ja Vehnänjyvään, ensimmäiseen leipäostoksille, jälkimmäiseen joskus lounaalle, yleensä kahville. Nestorin leivonnaiset ovat tänäkin kesänä lihottaneet meitä tasaiseen tahtiin (onneksi mökillä ei ole vaakaa). Kahvilassa luetaan paikalliset lehdet ja saadaan kaloreiden lisäksi jotain ajateltavaakin. Sitten voidaan taas linnoittautua mökille höperöitymään.

Vehnänjyvän pullat ja viinerit ovat vastustamattomia!

P.S. Meidän perheessä sanasta Wilma tulee mieleen ihan muuta kuin markkinat.

Kaukana kavala maailma

Heinäkuu alkaa Rauhanrannan kesäparatiisissa. Vihreys tihentyy mökin ympärillä. Kohta kukaan tai mikään ei löydä meitä. Mitä me löydämme? Ja löydämmekö täältä enää pois?

Vieras voi hetken ihmetellä, että missä se mökki onkaan!

Rannasta päin tulija näkee rakennuksen ja mahtavat idänunikot, jotka alkavat jo pudottaa kukkiaan.

Vaikka mökillä ollaan, niin kyllä meilläkin suunnilleen tiedetään, mitä maailmassa tapahtuu. Brexit, Istanbul, jalkapallo ja Islanti - tuttuja sanoja kaikki. Paperilehteä ei tänä kesänä ole käännetty mökille, mutta netistä uutisia seurataan ja onhan meillä telkkarikin. Ihan pimennossa emme elä.

Vaikka maailmalla puhuttavat sanat siis ovat jotenkin tuttuja, niin kovasti niistä ei täällä intoilla. Täältä mökkiperspektiivistä kun maailman menoa seurailee, niin aika  kaukaisilta maailman tapahtumat tuntuvat. Keväisen Amerikan-matkan aikana tunne oli ihan toinen. Politiikka ja muut "ihmisten asiat" tuntuivat tulevan ihan iholle. Nyt puhutaan enemmän sääilmiöistä, luontohavainnoista ja joskus mahdollisesti (!) tehtävistä töistä.

Talvella kaadetut puut on karsittu ja suuri osa jo halottukin - Mies on ollut ahkera. Juhannuksen aikoihin saimme kallisarvoista apua. Poika innostui metsähommista tosissaan, sanoikin sen useasti ääneen. Ja nyt on moottorisaha priimakunnossa ja grillikin toimii taas kunnolla. Miten meillä voi olla noin kätevä lapsi?

Vielä on moottorisahalle ja halkomiskoneelle töitä.

Mattopyykille ei ole vielä päästy, kun ensin toivuttiin juhannuksesta, sitten golfkierroksesta (naapuri oli mukana ja miehet puhuivat politiikkaakin!), sitten kolmen tunnin kauppareissusta. Mutta mäntysuopa on ostettu! Pakastin on sulamassa ja ehkä ensi viikolla sinne löytävät tien paikalliset mansikat. 

Siis pientä puuhastelua, paljon lepoa ja jonkin verran lukemista on viime päiviin mahtunut. Älyllinen toiminta on aika vähäistä, mutta eikös aivojen nollaaminen ole joskus paikallaan. 

Salaatti kasvaa täällä näin kauniisti (ja näköjään rikkaruohotkin); kaupunkipihan salaatin kävivät kuulemma etanat syömässä.

Kun yksi kukkija lopettaa, niin toinen aloittaa. Pian on piha taas tuoksua tulvillaan!

Mustikkaurakka lähestyy pikavauhtia.