Helsinki-viikonloppu

Pitkään Helsinki-viikonloppuun mahtui paljon tapahtumia ja elämyksiä, joiden sulattelu on vasta alkamassa: lastenhoitoa, leipomista, ensimmäiset Suomi 100 -juhlat, kansainvälistä huipputaidetta, ilmapatjaunia. Miinuspuolelle tuli pikkuvahinkoja eli melkein unohtunut läppäri, pieni palovamma, vaihtuneet käsineet, yhden yön kurkkukipu ja rikki menneet silmälasit. Mutta muuten pelkkää plussaa!

Perjantai oli omistettu pikkupojille, jotka kasvavat ja oppivat uutta vauhdilla. Oltiin viisi tuntia liikkeellä ja pojat jaksoivat hienosti (pienempi toki nukkui välillä päiväunet). Neljävuotiaan aloitteesta tutkittiin jopa sankarihautoja, joista piti lukea nimet ja päivämäärät. Hän tiesi, että kivilaattojen alla oli hautoja ja kysyi lopuksi, kuoleeko Suomikin. Uskalsin vastata että ei kuole.

Lauantain perhejuhlaa, kaksinkertaisia synttäreitä, varten ajeltiin ja juostiin haeskelemassa tarjoiluja Hakaniemen hallia myöten. Sieltä löytyi madetta, jonka nylkemistä ihailtiin tiskin takaa. Lapsuuteni arkisesta keittokalasta on tullut kallista juhlaherkkua! Mitähän isä olisi tuumannut, jos olisi ollut näkemässä. Aika monta madetta hän ehti Kiantajärven jäiden alta pyytää, enkä ainakaan minä silloin osannut arvostaa lähikalaa niin kuin nyt.

Perinteet olivat kunniassa koko päivän. Ensin opetettiin pojat leipomaan karjalanpiirakoita, ja neljävuotias oppi jo melkoiseksi taitajaksi. Hän jaksoi pyöritellä, kaulita ja rypyttää monta piirakkaa pitkästymättä lainkaan. Taitavasti hän kantoi niitä pellille paistumaankin. Pienempi tyytyi vielä maistelemaan kuoritaikinaa, vaikka seurasikin ison veljen touhuja koko ajan vierestä.

Kun piirakat oli paistettu, pääsivät vuorostaan pikkupullat ja korvapuustit uuniin ja sitten nälkäiset leipurit herkuttelemaan. Lauantai oli lapsuudenkodissakin aina leipomispäivä ja viimeistään iltapäivällä tuoreen pullan tuoksu houkutteli keittiöön, jossa äiti muiden töidensä ohessa oli ehtinyt pyöräyttää pitkot ja pikkupullat. Minusta on tullut paljon laiskempi leipuri, mutta nyt oli mukava puuhastella yhdessä.

Ainakin kolme käsiparia oli koko ajan työn touhussa.

Korvapuustit ovat vielä uunissa.

Päivälliseksi syötiin kainuulaista madekeittoa, mutta sitä ennen kilistettiin Suomi 100 -samppanjalla. Pulloa koristaa ihana etiketti, jonka kuva on Tove Janssonin freskosta Juhlat maalla. Me juhlimme kaupungissa, samppanja oli mainiota eikä luultavimmin jäänyt ainoaksi pulloksi tänä vuonna.

Sunnuntai oli taidepäivä. Ihan sattumoisin, nimittäin kuultiin että japanilaisen Yayoi Kusaman näyttely Helsingin taidemuseossa oli sunnuntaina viimeistä päivää esillä. Aika moni muukin oli herännyt viime hetkellä (tai oli käymässä vielä kerran): pitkät jonot kiemurtelivat niin lipputiskille kuin näyttelytilaan rakennettuihin installaatioihinkin. Alkukesällä ihmettelin Esplanadin pilkullisia puita, museossa oli esillä paljon muutakin kiinnostavaa, outoa ja ääretöntä. Kurpitsasta se kaikki ilmeisesti alkoi. Olisipa ollut harmi, jos olisi jäänyt näkemättä!

Ateneumin Modigliani-näyttelykin näytti olevan menossa ohi ennen seuraavaa Helsinki-reissua. Kusaman näyttelystä siis sinne! Tunnelma oli ihan toinen ja aika moni tauluistakin oli ainakin tutun näköinen; muutama varmaan oikeasti nähtykin jossakin Pariisin museoista. 87-vuotias Kusama tekee taidetta edelleen, Modigliani kuoli vain 35-vuotiaana, mutta jätti pysyvän jäljen taidemaailmaan. 

Molemmat etsijöitä ja oman tiensä kulkijoita.

Ateneumissa voi levähtää pariisilaistunnelmissa.

Tällainen taiteen ahminta on mahdollista, kun on hankkinut museokortin. Veikkaan, että tämän vuoden aikana tulee tehtyä ennätys museokäyntien määrässä.

Lopuksi pari sanaa ilmapatjaunista. Ensimmäistä kertaa elämässäni sain nukkua kaksi yötä ilmapatjalla siskon lattialla. Paikka oli toki erittäinkin tuttu, mutta ilmapatja oli uusi ja varsin mukava tuttavuus.