Penkin alla on jotakin, näyttää kolikolta. Ehkä
kymmensenttinen, tai vähän isompi sittenkin. Tekisi mieli poimia se, tarkistaa
osasinko arvioida oikein, ottaa omaan talteen. En yletä sinne ilman että
herättäisin huomiota, ja sehän ei sovi.
Kolikko on varmaan pudonnut joltakulta, joka on kaivellut
kukkaroaan tai vaikkapa tyhjentänyt sen kokonaan. En taida tietää, miten
ihmisillä on tapana tällaisissa tilanteissa tehdä. Annetaanko kaikki vai
pikkuhilut.
Muistan kuulleeni, että pitäisi antaa ihokaskin päältään,
mutta se oli joskus ennen muinoin se. Nyt on arvokasta kartuttaa omaansa, hankkia
ihokasta ihokkaan päälle. Ei talven takia, meillähän on untuvat, vaan kaapinhyllyjä
täyttämään.
Niin olen muuttunut minäkin. Lapsen katse pysäytti viimeksi
lokakuussa kaksitoista vuotta sitten. Eikä minulla ollut antaa kuin muutama
kynä. Polvillaan istuvan naisen pystyn jo ohittamaan helposti. Kolikkoakaan ei
heru.
Ohittamisesta on tullut helppoa. Minulla on kortti. Eikä
sitä voi jakaa, vaikka sillä voisi jakaa yhtä ja toista. Kolikoita ei kannata
kanniskella mukana. Niistä on tullut arvotonta kolehtitavaraa.
Suntio varmaan poimii rahan, kun minä en sitä saa. Pudottaa
sen muiden pikkurahojen joukkoon. Samaan kasaan niiden tavallisten harventuvien
kirkossakävijöiden kukkaroiden antimien kanssa. Sitten ne lähetetään johonkin
kaukaiseen maahan ja joku palavasilmäinen lapsi saa hetkeksi paremman elämän.
Toivottavasti se on sittenkin edes euron raha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti