Vielä illalla nukkumaan mennessä vähän kirpaisi, kun ajattelin, minkä tilaisuuden menetin. Minulla voisi nyt olla taatusti tyylikäs juhlamekko vuosiksi eteenpäin - edellyttäen tietysti, että kilot pysyvät kurissa - mutta sellaisen mekon omistajana olisi varmaan helppo pysyä hoikkana. Sehän suorastaan velvoittaisi itsensä hoitamiseen. Ehkäpä opettelisin jopa meikkaamaan, kävisin useammin kampaajalla, huolehtisin ulkonäöstäni ihan eri tavalla kuin nyt. Tai siis nythän siihen ei ole mitään syytä, kun se mekko ei ole minun kaapissani.
Mutta vuosia siitä olisi voinut iloita. Se pääällä olisin saanut itsevarmuutta ja todennäköisesti nauttinut elämästä enemmän. Eikä olisi ollut pelkoa siitä, että samanlaista tulisi vastaan. Klassinen malli, tasokkaan tuntuista kangasta ja ihastuttava puna-valkoinen kuosi: taattua Jukka Rintalaa. Juhliiin olisi lähtenyt aina todella mielellään.
Eikä minulla ole siitä edes kuvaa! Sen sijaan, että olisin mennyt sovituskoppiin, kuten Rintala ehdotti, luikin hätäisesti eteenpäin ja höpisin jotain tulevaisuudesta. En kysynyt mekon hintaa, en keskustellut materiaalista, en sovitellut sitä edes peilin edessä, kuten normaalisti teen, kun näen kauniin vaatekappaleen, jota tekee mieli.
 |
| Ei ole kuvaa mekosta vaan alpakoista! |
Tietoisesti ajattelin vain mekon todennäköistä hintaa, kun kieltäydyin tutustumasta siihen tarkemmin. Yhdessäkään esillä olleessa vaatekappaleessa, kaikki muuten todella kauniita, ei ollut hintalappua, enkä kehdannut edes puhua rahasta. Jukka Rintalan nimen yhdistää automaattisesti luksukseen, ja siihen ei eläkeläisellä ole varaa.
Jälkeenpäin on tullut mieleen toinenkin vaihtoehto, miksi olin heti torjumassa tarjouksen. Altajunnassa saattoi pyöriä ikäviä kysymyksiä: Entä jos se ei olisi mahtunut päälle? Siro (ja valheellinen) mielikuva itsestä olisi kärsinyt kolauksen, kun olisin huudellut sovituskopista, etten saa vetoketjua kiinni, tuokaa isompi koko. Ja päällä oli tietysti ne kulahtaneimmat (ja mukavimmat) liivit, joista näki heti, että väärä ympärysmitta, väärä kuppikoko. Entä jos mekko olisi näyttänyt rumalta? Tai ei mekko, vaan minä - entä jos minä olisin näyttänyt vanhalta ja rupsahtaneelta (vahvasti tietoisena pitkäään harmittaneesta juurikasvusta) kauniin mekon sisällä? Ja Rintala olisi ollut näkemässä!
Miten jonkun ihmisen maine voi vaikuttaa noin kangistavasti mummoihmiseen, joka ei yleensä auktoriteetteja kumarra?
Nyt ei auta kuin yrittää unohtaa koko mekko (ja Jukka Rintala). Jatkossa menen katselemaan mekkoja vain Kekäleeseen. Siellä on tutut naismyyjät.
Varsinaisesti en ollut eilenkään katselemassa mekkoja vaan uusimpia ideoita puutarha- ja matkamessuilla.
P.S. Mitenkähän punaiset kenkäni olisivat sopineet siihen ihanaan kotelomekkoon?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti