Viimeisellä rannalla

" tää on kymmenen tikkua laudalla
  me ollaan piilossa viimeisellä rannalla
  eikä kukaan meitä enää etsi, tää on tyhjä ja loputon leikki "

lauloi Sir Elwoodin hiljaiset värit 1990-luvulla. Kappaleen nimi on Viimeisellä rannalla ja kertosäkeestä löytyy tamperelaisen Teatteri Siperian tämän kevään uutuusnäytelmän nimi, Eikä kukaan meitä enää etsi.

Laulussa on maailmanlopun tunnelma, siinä kerrotaan ison katastrofin odotuksesta seitsemänvuotiaan lapsen näkökulmasta ("ne puhuu jostain pilvestä joka matkalla on vielä tännepäin"). Naapurit ovat jo luovuttaneet, verhot ovat olleet kiinni viikon ("tehneet mitä tehneet se niiden asia on"), televisio on mykkä, taivas punertaa oudosti ja isä seisoo rannalla ase kädessä.

Teatteri Siperian näytelmässä on kyse ilmastonmuutoksesta, isosta, globaalista ongelmasta, joka voi myös johtaa katastrofiin. Näytelmässä ei kuitenkaan ole toivoton tunnelma, vaan ongelmaan yritetään etsiä ratkaisuakin. Kyse on tavallisten ihmisten valinnoista, arjen ratkaisuista, elämäntapamuutoksista, joita käsitellään myös huumorin keinoin.

Kolme näyttelijää muuntautuu silmänräpäyksessä uskottavasti uusiin rooleihin, jokainen esittää ainakin viittä-kuutta eri henkilöä. Tietoisuus ilmastonmuutoksesta ahdistaa tai siihen suhtaudutaan vältellen tai kerrassaan välinpitämättömästi. Aidoin on lapsen huoli: hän näkee dokumentin jääkarhuista eikä hänen maailmansa eikä perheen elämä ole sen jälkeen ennallaan. Hersyvimmät naurut saa nami-nami-eläkeläisporukka, joka on matkalla aurinkorannikolle poikennut katsomaan pullamössösukupolven ihan liian vakavaa esitystä.

Näytelmä herättelee ja saa aikaan keskustelua, ainakin meidän neljän hengen testiryhmässä. Olimme vaikuttuneita siitä, miten monipuolisesti ja taitavasti vaikeaa ajankohtaista aihetta käsitellaan teatterin keinoin.

Vaikuttava ja pysäyttävä on myös Sara Hildénin museossa esillä oleva Jarmo Mäkilän retrospektiivinen näyttely. Siellä on kaksi teosta, jotka esittävät aihetta Viimeisellä rannalla. Kännykkäkameran kuvat eivät tee oikeutta aiheiden omaperäiselle tulkinnalle tai Mäkilän värimaailmalle ja teosten yksityiskohtien runsaudelle.

Viimeisellä rannalla 1990

Viimeisellä rannalla 1994

Kannattaa siis ottaa museokäynti kevään ohjelmaan. Itse olen käynyt siellä jo kaksi kertaa (kiitos Museokortin!) pysähtelemässä teosten ääreen omin päin. Nyt haluaisin vielä opastetulle kierrokselle, jotta ymmärtäisin enemmän.

Hylätyt 2016-2107

Jokainen Mäkilän teos on omalla tavallaan vaikuttava ja käynnistää melkoisen ajatusten ja tunteiden vyöryn. Aulassa on museokävijöitä vastassa pahvilaatikkopoikien kokoelma eli teos Hylätyt. Sitäkin jokainen tietysti tulkitsee omalla tavallaan; minusta sekin liittyy viimeisellä rannalla -tematiikkaan.

Mutta jotta ei synkisteltäisi liikaa ja jotta Sir Elwoodin kertosäe ei jäisi soimaan päähän, on paikallaan palauttaa mieleen saman yhtyeen ihana ja toivottavasti pian ajankohtainen Neiti kevät:

"hän on täällä taas, kuinka sua kaipasin
  täällä taas, talven yli odotin
  ja täällä taas, neiti kevät on tullut kaupunkiin "

Tänään on satanut, aluksi lunta, sitten räntää ja lopuksi silkkaa vettä. Kyllä se kevät on tulossa, vaikka välillä on usko loppua. Pienin askelin kevääseen, pienin askelin valoa kohti.