Eläkkeellä aion

"Eläkkeellä aion tehdä isoja projekteja. Ostan varmaan jättilainalla kerrostalon remontoitavaksi tai jotain vastaavaa." Näin suunnittelee ihana näyttelijä Tiina Lymi tämän päivän Hesarissa. Tiina Lymillä on eläkeaikaan matkaa noin suunnilleen arvioituna 25 vuotta. Siinä iässä onkin mukavaa tehdä mahtisuunnitelmia tulevaisuuden varalle.

Nelikymppisenä minäkin haaveilin ja suunnittelin aika paljon. Yksi kestohaave oli muuttaa eläkkeellä ulkomaille, mieluimmin Ranskaan, ei välttämättä Provenceen mutta johonkin viehättävään pikkukaupunkiin maaseudulle kumminkin. Tein sen haaveen eteen töitäkin eli kävin ranskan tunneilla vuosia ja luin kaiken mahdollisen aiheeseen liittyvän kirjallisuuden (Peter Mayle oli silloin suosittu). Rakkaus Ranskaan oli syttynyt 80-luvun alussa, kun sain asua Pariisissa yhden syksyn, ja sen jälkeen Pariisi oli minulle Se Kaupunki, johon piti silloin tällöin päästä kyynelehtimään onnesta. Suurissa kaupungeissa kuitenkin vain piipahdetaan, maalla asutaan ja tullaan tutuiksi. Siksi siis mieluummin maalle.

Tämä kestohaave oli yksi syy siihen, että me ei koskaan hankittu Suomesta vakituista lomapaikkaa. Aika pitkään kuvittelin eläkeasunnokseni pienen vanhan kivitalon, jonka naapurissa on kahvila ja siellä joka aamu tuoreet patongit ja croissantit ja jonka takapihalta aukeaa näkymä viinitarhoille tai laventelipelloille ja sitä kliseistä rataa.

Jotenkin sitten kuitenkin pääsi käymään niin, että haave alkoi haalistua. Tajusin 57 vuoden iässä kuukauden reissulla Välimeren maissa (asuttiin mm. viikko Saint-Remy-des-Provencessa), että ulkomailla asuessani tulisin aina olemaan jotenkin ulkopuolinen. Ikinä en oppisi kieltä niin hyvin, että ymmärtäisin ihmisten puheen tai lehtien ja kirjojen kielen vivahteet niin täysin kuin haluaisin. Voisin toki rakastua maisemaan ja tulla toimeen kaupassa ja ravintolassa, mutta aina olisin puolikielinen ja siis vajaa.

Kun eläkeikä alkoi lähestyä ja ihmiset kysellä suunnitelmista, en enää osannutkaan vastata. Mitä aion tehdä eläkkeellä? Ja ajatus siitä, että istun päivästä toiseen (lomamatkoja ei lasketa) samassa olohuoneessa saman pöydän ääressä naputtelemassa tietokonetta ja käyn lenkillä samassa puistossa, alkoi ahdistaa. Väljemmille vesille! Vaihtelua!

Ja pikku hiljaa mielen pohjalle alkoi syntyä kuva ihan itsestään. Siinä oli puutalo, mäntymetsä, iso järvi ja vene järven rannassa. Metsä oli niin lähellä, että sinne päästäkseen ei tarvinnut autoa. Metsä oli antelias ja järvi ehkä kesytettävissä.  

Tällainen paikka löytyi pari kuukautta ennen eläkkeelle jäämistä - siis se, josta joulukuun Mökkiastiat kertoo ja josta löytyy kuvia melkein joka tekstistä -, ja eläkejuhlissa oli jo helppo kertoa tulevista tekemisistä. Eläkkeellä aion istua laiturilla ja ihailla auringonlaskua, lämmittää rantasaunan, pyytää ahvenia ja kuhia, poimia mustikoita ja puolukoita, etsiä sieniä, lukea kirjoja ja nostaa välillä katseen järven yli vastarannalle. Ja ehkä vähän kirjoitella (sitä ei kerrottu julkisesti). Niin kauan kuin jaksan, aion nauttia pienistä tavallisista arkisista asioista ja isoista elämyksistä, joita luonto ja kirjat melkein ilmaiseksi jakavat. 

Nelikymppisen minun oli vaikea lähteä mustikkaan ja se kalareissukin olisi jäänyt tekemättä. Mutta menestystä Tiina Lymin suunnitelmille! Ehkä hän ystävällisesti remontoi taloonsa minullekin pikkuruisen huoneen, jossa dementoitunut vanhus saa tarvitsemansa hoivan - Sykkeen empaattisen sairaanhoitajan kokemuksella Tiinalta luontuu sekin - ja voi turvallisin mielin katsella ikkunasta näkyvää mäntymetsää, jonka takaa siintää järvi.

Pahoin kuitenkin pelkään, että Tiina viittaa kintaalla kerrostalosuunnitelmilleen eläkeiän lähestyessä ja näyttelijöiden tapaan jatkaa uraansa jossain Kvartetissa loppuun myydyille katsomoille. Kuka meistä vanhuksista sitten huolehtii?

Eläkelahjarahoilla juhannusaattona ostetulle veneelle keksitään varmaan nimi ensi kesänä, tai sitten ei.