Kaikki kaipaavat kehuja

Kyllä mieli on sitten kummallinen. Yhtäkkiä ja varoittamatta tavallisen iltalenkin puolivälissä suorastaan ryöpsähti tajuntaan muistikuva vuosien takaisesta hiihtolenkistä. Ihan samoin kuin tänään nautin silloinkin kauniista talvisesta maisemasta, toki huomattavasti reippaampaan tahtiin vain. Nousin pientä ylämäkeä miettien niitä näitä, kun yhtäkkiä vanhempi mieshenkilö pyyhkäisi ohitseni ja huusi kuuluvalla äänellä: "Opettele hiihtämään!"

Olen kelannut tuota kokemusta ees ja taas vuosien varrella, ja kuitenkin siitä tulee vieläkin paha olo. Siis oikeasti fyysisesti paha. Vaikka kyseisen miehen käytöstä on porukalla ääneen ihmetelty ja olen siitä joskus kirjoittanutkin, se ei näköjään unohdu. Ehkä pitäisi mennä psykoterapiaan. No, ei se nyt oikeasti niin tärkeä asia ole ollut, mutta todistaa kyllä sen, että muisti on pitkä ja keho osallistuu muistamiseen myös.

En ole pystynyt ymmärtämään kyseisen miehen motiiveja, mikä olisi ehkä helpottanut asian unohtamista. On ollut mahdoton tajuta, kuinka joku aikuinen voi kokea oikeudekseen huudella toisille, mitä ikävää mieleen juolahtaa. "Kaunis päivä tänään", olisi ollut siihen tilanteeseen sopivampi kommentti kuin toisen hiihtotyylin arvioiminen. Luulisi sen ikäisen hiihtämistä ilmeisesti harrastavan ihmisen tottuneen siihen, että ladulla näkee ja sinne mahtuu monenlaista menijää. Huuteleeko hän kaikille vai vain minulle? Olenko todella niin huono? Ensimmäisen kerran elämässäni kuulin omaa hiihtotyyliäni arvosteltavan, niin että en ihan usko. Sitä paitsi, vaikka olisinkin, niin mitä se kenellekään muulle kuuluu. Joka tapauksessa koko sen talven hiihtolenkit olivat pilalla, kun aina uudelleen palasin miettimään miehen käytöstä ja omaa taitoani. Ja keksin tietysti monia hyviä vastahuutoja, joita olisi ollut mukava testata tositilanteessa, jos olisivat tulleet silloin mieleen.

Miksi on helpompi moittia kuin kehua? "Anna myönteistä palautetta", opetetaan nykyisin opettajia, niin että ehkä negatiiviset suomalaiset muutaman sukupolven päästä osaavat jo toistensa kehumisen taidon.

Miksi edes pitäisi kehua? Jokainen - toivottavasti jokainen - on saanut tallentaa muistiinsa muutaman sellaisen kohtaamisen, joka vielä vuosienkin päästä palautuu mieleen hyvänä muistona. Tarpeen tullen sen voi vaikka kaivaa esille viemään eteenpäin, tuomaan rohkeutta, lämmittämään kohmeista mieltä. Muistuttamaan, että ainakin jonkun mielestä olet ihan hyvä tyyppi.

Lapsuudessa myönteinen palaute vahvistaa itsetuntoa ja luottamusta omiin kykyihin. Mutta kyllä aikuinenkin kehuja kaipaa. Mistä hän muuten varmasti tietäisi, toimiko oikein siinä vaikeassa tilanteessa, vastasiko odotuksia. Ja kyllä askel muuttuu kepeämmäksi, jos joku huomaa, että olet osannut pukeutua kivasti ja löytänyt itsellesi sopivan tyylin.

Kehumisessa on pitkälti kyse näkemisestä. Siitä, että unohtaa hetkeksi itsensä ja katsoo toista, tai vaikka toisen tekoja tai tavaroita. Näkee muutoksen, pienet yksityiskohdat, jotain oleellista. Oikea kehuminen ei ole nuoleskelua eikä tyhjän puhumista, vaikka kyllä sekin paremmalta tuntuu kuin moittiminen.

Jokainen varmaan haluaisi tulla muistetuksi mieluummin hyvän mielen tuojana kuin sinä ikävänä kriitikkona, joka ei osannut nähdä lähellään mitään kiittämisen arvoista (paitsi ehkä omat tekonsa).

Entä jos hiihtäjämies halusikin kehua? Ajatteli ehkä, että minussa on ainesta. Vaikka kilpaladuille, jos vähän treenaisin. Sekö olikin miehen päällimmäinen viesti, ja minä onneton tulkitsin häntä väärin?

Miksi maiseman kauneutta on helpompi kehua kuin toista ihmistä?