Harhailevia ajatuksia

Onko ikääntyminen parempi sana kuin vanheneminen? Tällainen ongelma pomppasi esille, kun pikkuisen päivitin blogin ulkoasua eli laitoin tunnisteet pilveen ja se lihavoi sanan vanheneminen. Olen tietämättäni ja ainakin tarkoittamatta käsitellyt eniten vanhenemisen aihetta. Tuleeko vanhenemisesta välittömästi mieleen vanhus? Sitä sanaahan olen pyrkinyt välttämään enkä kyllä suostu vielä itseäni vanhukseksi kutsumaan. Ikääntyminen on taas niitä tämän ajan ilmauksia, joka pyrkii hämärtämään sen mistä on kyse. Eli yleensä kun puhutaan ikääntymisestä, tarkoitetaan nimenomaan niitä vanhuksia, jotka ovat jotenkin ongelmallisia yhteiskunnalle.

Onneksi Mies pelasti tästä semanttisesta pulmasta ja totesi älykkäästi, että kaikki ikääntyvät, mutta vanhenemiseen sisältyy jonkinlainen ajatus viisaammaksi tulemisesta. Siispä en käynyt muuttamaan blogitunnisteita ainakaan vielä.

Olin tänään tilaisuudessa, jossa oli salillinen meitä ikääntyviä ja/tai vanhenevia ihmisiä, eli hautajaisissa. Koska ei ollut kyse lähiomaisestani, oli aikaa tehdä monenlaisia havaintoja ja saattoi antaa ajatusten harhailla. Pappikin, joka puhui poikkeuksellisen hyvin, käytti ilmaisua "ajatusten harhailu", ja sen jälkeen oikeastaan sallinkin aivojeni tehdä sitä oikein luvan kanssa. Aika useinhan sitä yrittää ikään kuin pakottaa aivonsa tilaisuuden vaatimaan ruotuun ja ajatella vain sellaista, joka olisi kelvollista vaikka esitettäväksi julkisesti. Mutta aina aivot eivät tottele!

Kun Albinonin Adagio alkoi soida tilaisuuden alussa, kapinalliset aivoni esittivät, että minun hautajaisissani voisi soida Leinon Nocturne. Hassua, että puhutaan Leinon Nocturnesta myös pelkkänä instrumentaaliversionakin, ja piti ihan tarkistaa, kuka sen on säveltänyt. Kyllä sanatkin voisivat hautajaisiin sopia - "en mä enää aja virvatulta" - ja olisi toki aika ihanaa, jos joku näkisi vainajan "neiti kesäheinänä", mutta sävellys on niin kaunis ja luultavasti sanat Loirin ansiosta niin tutut, että sitä voisi kukin vaikka hyräillä mielessään ja antaa urkujen pauhata.

Tässä vaiheessa onneksi muistin, että sovimme Miehen kanssa joku aika sitten käymässämme keskustelussa, että hautajaisten järjestäminen on niiden tehtävä, jotka ovat niitä järjestämässä. Me emme oikein ymmärtäneet ihmisiä, jotka sanelevat kaiken valmiiksi etukäteen. Tottahan se tekee asian muille helpommaksi, kun ei tarvitse miettiä vainajan lempilauluja tai käydä läpi ihmisiä, jotka olisi  syytä kutsua paikalle, mutta se on juuri sitä surutyötä, joka ehkä helpottaa. Hautajaisjärjestelyt ovat toisaalta arkista, toisaalta hyvin henkistä ja hengellistäkin työtä, ja niiden aikana on tilaisuus omistautua sille tunteelle, jonka menetys aiheuttaa, mutta toisaalta ymmärtää myös, että elämä omalta osalta kaikesta huolimatta jatkuu. Surutyökin on muuten sellainen sana, jota kaikki eivät ollenkaan hyväksy. Suru ei ole työtä, se on tunne.

No, joka tapauksessa toisen ihmisen poismenoa täytyy jokaisen käsitellä jotenkin. Arto Köykkä, pappi, kuten hän aina esittelee itsensä, (selvyyden vuoksi: Arto ei ollut tämän päivän pappi), muisteli joskus entisiä aikoja käsittääkseni jonkinlaisella kaiholla, kun hän puhui siitä, kuinka hautajaisvalmistelut olivat ennen talkootyötä: leivottiin, paistettiin, siivottiin porukalla ja lopuksi puettiin ylle hautajaisvaatteet ja koko kylä kokoontui juhlaan.

Nykyisin ei enää juurikaan järjestetä tuollaisia hautajaisia. Pitopalvelu hoitaa tarjoilut, ja paikalla ovat vain läheisimmät. Siksi mekin tulimme hautaustilaisuuden jälkeen kotiin. Aamupäivä oli kokattu, ja saatoimme tarjota lounaan sukulaispariskunnalle, joka taas oli tarjonnut meille kyydin kirkkoon. Pöytäkeskustelussa kuljettiin välillä Tampereelta Amerikkaan asti - ja ajassa niin taakse- kuin eteenpäinkin.

Iltapäivän hämärässä ajatukset lähtevät helposti harhailemaan.