Possessiivisuffiksi puhisi mennessään

Olen havahtunut tähän possessiivisuffiksiasiaan ihan lähiaikoina monta kertaa. Toki olen ollut siitä tietoinen jo vuosia, mutta omassa kielenkäytössä tapahtuneet muutokset pistivät miettimään.

Viimeksi eilen aamulla jouduin ajatusteni pakottamana korjaamaan edellisen blogipostauksen kuvatekstiä. Voinko todella kirjoittaa "Meidän luottojalkineet", vaikka blogeissa kielenkäyttö onkin vapaampaa? Enkä siis voinut.


Meidän luottojalkineet ovat nyt vain luottojalkineet. Mutta kyllä ne silti meidän ovat, eivät kenenkään muun.








Possessiivisuffiksi on suomen kielelle tyypillinen tapa ilmaista omistamista, suomenkielinen termi on omistusliite. Muissa kielissä käytetään omistajan ilmaisemiseen pronomineja (your house, my husband), suomessa tarvitaan sekä pronomini että omistusliite (teidän talonne, minun aviomieheni).  

Suurimmalle osalle suomalaisista possessiivisuffiksi on käsitteenäkin ihan outo eikä sitä juuri puheessa viljellä vaan noudatetaan muiden kielten käytäntöä (teidän talo, minun mies). Puhekielen vaikutuksesta se on alkanut hävitä myös kirjoitetusta arkikielestä. Mutta edelleen se on siis väärin.




Kuten kuvasta näkyy, tässä ei ole minun mieheni eikä lapseni vaan minun nalleni.

Viime vuonna Suomen kielen lautakunta, joka näitä kieliasioita Suomessa sääntelee, kuohutti tunteita hyväksymällä alkaa tehdä -muodon rinnalla yhtä oikeaksi yleiskieliseksi muodoksi ilmaisun alkaa tekemään. Minun kieleeni tuo ensin mainittu sopii paremmin, mutta en todellakaan halua intoilla sen puolesta; suotakoon länsisuomalaisille tämä helpotus. Siinä yhteydessä käytiin keskustelua myös possessiivisuffiksista. Nythän meitä vaaditaan ilmaisemaan omistamista kahteen kertaan. Säännönmukaiset ilmaukset sisältävät turhaa informaatioita ja toistoa: talonne, mieheni tai teidän talo, minun mies olisivat tämän logiikan mukaan ihan kelvollisia ilmauksia myös kirjoitettuun kieleen. Mutta eivät siis vielä ole.

Itse ensin vähän kauhistuin mutta sitten hyväksyin menettelyni, kun opetin opetusryhmäni maahanmuuttajanaisille puhekielisen ilmauksen minun nimi, joka siis myös kirjoitettiin. Tuntui kerrassaan kamalalta nähdä puheessa niin helposti ohitettava ilmaisu paperilla. Sitten tulin siihen tulokseen, että ihmisille, jotka hädin tuskin osaavat kirjoittaa ja lukea ja joille suomen kieleen ja kulttuuriin tutustuminen on vasta alussa, on ihan turhaa yrittää selittää puhe- ja kirjakielen eroja. Nyt he osaavat lukea Kela-kortistaan sanat sukunimi ja etunimet, ja tässä vaiheessa se ainakin minun mielestäni riittää (en ole kysynyt kielipoliisilta).

Näitä kielellisiä vapauksia aion sallia itselleni jatkossakin, vaikka olenkin sitä mieltä, että kieltä täytyy pyrkiä käyttämään oikein ja hyvin. Maailma kuitenkin muuttuu ja kieli saa muuttua mukana. Eli kaikki blogissa esiintyvät kielivirheet ovat harkinnan tulosta (uskoo ken tahtoo!). Kun esimerkiksi kirjoitan Mies-, Tytär- ja Poika-sanat isolla, oletan lukijoiden ymmärtävän, että tarkoitan minun miestäni, minun poikaani ja minun tytärtäni (vaikken minä heitä omistakaan).

Ps. Miehen-päivän kunniaksi Mies pääsi tänään näin paljon esille. Onnea kaikille Miehille!