Kohtuudella

Ulkona sataa vettä niin että ropina kuuluu sisälle asti. Päivä ei tunnu valkenevan ollenkaan, vaikka kello näyttää jo kahtatoista. Yksi koiran ulkoiluttaja näkyy kävelevän puistossa, toisessa kädessä koiranhihna, toisessa sateenvarjo. Illaksi on ennustettu vielä surkeampaa keliä, jopa myrskyä. En taida lähteä kastumaan.
 
Kaivan kaapista muutaman vuoden takaisen joululahjan, piikkimaton, joka on taas päässyt suosioon, ja makailen lattialla kohtuullisen pitkän tovin. Keskiviikkoinen kuntosalikäynti ja vähän liian pitkä iltalenkki tuntuvat vielä.


Piikkimatolle!


Joulun kauneudesta ei ole jäljellä muuta kuin jouluvalot ja muutama kukka. Satumaasta on tultava arkeen ja lopetettava tunnelmointi.


Lämmitän lounaaksi lautasellisen eilistä thaimaalaista porkkanakeittoa ja levitän leivälle itse tehtyä hummusta. Piimäpurkista saan vielä lasin puolilleen. Olo on sopivasti kylläinen. Jälkiruokaa en tänään kaipaa. Sitten yritän etsiä radiosta Ylen klassista, mutta luovutan ja löydän tilalle Krakovasta ostettua Adam Jarzebskinin musiikkia, joka vie 1600-luvulle. Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illasta on onneksi vielä jäljellä sata sivua.

Kuljen englantilaisen hovimestarin mukana hänen muutaman päivän automatkallaan eteläisessä Englannissa. Näen maisemat, jotka pystyn hyvin kuvittelemaan omien matkojeni ansiosta. 1900-luvun alkupuolen yläluokan elämä taas on tullut tutuksi lukuisista loistavista tv-sarjoista, mutta niitä katsoessani en ole pysähtynyt samalla tavalla ajattelemaan ihmisten tapoja, työntekoa, kulttuurieroja ja maailman muuttumista kuin nyt lukiessani. Hovimestari Stevens muistelee yksinäisen matkansa aikana elämäänsä, pohtii perusarvojaan, velvollisuudentuntoa ja arvokkuutta, ja pyrkii koko ajan käyttäytymään niiden mukaisesti. Vaikka hänen kyvyttömyytensä tunteiden ilmaisuun välillä harmittaakin lukijaa, silti kirjan lopettaa hymy huulilla.

"Ilta on päivän parasta aikaa", opettaa satunnainen tuttava Stevensiä, joka ymmärtää että miehen neuvossa on järkeä. "- ehkä minun pitäisi lakata katsomasta niin usein taakseni, omaksua myönteinen asenne ja yrittää nauttia siitä mitä päivästäni on jäljellä." Ja niin hän päättää luonteelleen uskollisesti ryhtyä palvelemaan uutta amerikkalaista isäntäänsä opettelemalla itselleen niin vieraan leikinlaskun taidon. 

Ja nyt minunkin täytyy päästä liikkeelle, ulos. Varustaudun kaiken varalta sateenvarjolla, mutta puhelimen (ja Sports Trackerin) jätän kotiin. Sateenvarjo on turha kapistus, oikeastaan nautin niistä jäisistä piikeistä, joita kasvoille alkumatkasta sataa, ja lopun matkaa sade onkin vain kevyitä pieniä pisaroita. Vaikka yritän hillitä itseäni, teen pikkuisen pidemmän lenkin kuin olin aikonut; eilinen oli niin laiska päivä. Kello on puoli kolme, mutta tuntuu kuin kävelisin maaliskuun iltahämärässä.

Kotona on kahvin ja taatelikakun vuoro. Lapset eivät suostuneet maistamaan sitä jouluna, ja niinpä meillä on vielä millä herkutella. Taatelikakku on joululeivonnaisista äitini perua: muistan leiponeeni äidille hänen toivomuksestaan monet kakut. Ehkä lapsetkin vanhetessaan oppivat vielä nauttimaan sen mausta. Yksi kakkupala on ihan kohtuullinen palkinto kävelylenkin jälkeen.

Iltapäiväkahvin aika

Sitten soitan vielä Morille ja varaan ajan ensi viikolle.

Aika onnistunut paluu arkeen, ainakin omasta mielestäni, säällehän en mitään voi. Osaankohan tehdä huomisesta yhtä hyvän? Kurinalaiseen elämään minusta ei ole - tiedän kokemuksesta, mutta kohtuullisuus maistuu taas niin hyvältä.  Riehakkaan ilon ja innostuksen täytyy antaa kypsyä rauhassa.

Samppanjan aikakin tulee taas joskus!