Pientä pirskahtelua

Vapunvietto on juhlista eniten muuttunut iän myötä. Nykyisin se on vain pientä pirskahtelua, pikkuasioista nautiskelua, kevään etenemisen juhlistamista. Mutta juhlaa toki kuitenkin. Ehkä palataan takaisin oman lapsuuden vappuperinteisiin, joihin siellä hankien keskellä kuuluivat pikkukengät, vappuhuiska ja lasillinen simaa. Opiskeluaikojen vappujuhlinta on valovuosien päässä.



Tänä vuonna aloitettiin vappuun virittäytyminen lounaalla Pispalassa. Tällä viikolla tarjottiin filippiiniläisiä ruokia. Suosittelen!

Vapputori-ihminen en ole koskaan ollut. En ole tullut kysyneeksi, ovatko omat lapset katkeria siitä, ettei joka vappu hankittu kaikkea mahdollista krääsää torilta. Muistan, että torilla joskus kyllä käytiin, mutta olin helpottunut, kun lapset kasvoivat niin isoiksi, että  saattoivat tehdä pakollisen torilla käynnin kavereidensa kanssa.

Sen sijaan aina tehtiin itse simaa ja vappuaattona paistettiin munkkeja. Siitä perinteestä on tingitty vasta viime vuosina, kun huomattiin, ettei millään osata tehdä sopivan pieniä määriä: harmittavan suuri osa simasta päätyi viemäriin ja munkit kuivuivat mauttomiksi. Nyt munkit ja sima (liian makeaa, liian kallista!) ostetaan valmiina.

Tästä perinteestä ei luovuta, vaikka tuuli vähän tuivertaakin.

Ennen juhlittiin enemmän vappuaattona; kotiin kutsutiin vieraita ja kuohuviinipullot poksahtelivat. Seuraavana päivänä sitten mentiin vappulounaalle kaupungille. Sillekin tavalle tuli loppu, kun kotona sai parempaa ruokaa kuin keskustan yliarvostetuissa lounaspaikoissa.

Nyt juhliminen, ainakin alkoholillinen, painottuu vappupäivään. Lounaalle tulee joku vieras, valmistetaan yhdessä hyvä ateria ja kilistellään. Tänä vuonna siirrytään poikkeuksellisesti ruokapöydästä television ääreen seuraamaan erään tietyn NHL-sankarin maajoukkue-esiintymistä.

Jos (ja tietysti kun) se antaa aihetta, kilistellään lisää.

Vappujuomat jääkaappiin menossa. Kultamitalilaatua kuten Suomen joukkuekin!

Tarinoita tästä maailmasta

Lisää kuvateksti

 

"Kuusivuotias Khadija oli tottunut istumaan kerran kuussa akasiapuun alle ja tuntemaan kylmän terän päänahassaan." 

 

"Satujen sijasta hän oli saanut kuulla balladeja; omalla tavallaan hän oli ollut onnekas lapsi."

 

"Ihmisiä oli kertynyt jonoksi asti kertomaan tarinoitaan. Järjestyspoliisin oli pakko tulla ottamaan tilanne haltuun, ja radiotalon editse kulkeva tie suljettiin liikenteeltä."

 

Sitaatit ovat kolmen eri kirjan aloituksia, ja jo ensimmäisistä lauseista voi päätellä, että ne eivät kerro Suomesta. Suomessa ei  istuta akasiapuun alla, tuskin kuunnellaan balladeja lapsena, eikä Suomesta löydy julkisia tarinankertojia jonoiksi asti, korkeintaan laulukilpailuun pyrkiviä nuoria.

 

Khadija on Nura Farahin kirjoittaman Aavikon tyttäret -kirjan (Otava 2014) päähenkilö. Kirjan alussa hän on pieni tyttö, jonka isä on kuollut, ja äiti hooyo arvostaa enemmän hänen veljeään. "Olet minun sydämeni", hooyo  sanoo veli Abdille. Khadija saa kuulla olevansa vain hooyon kädet. Kaikessa hän saa kilpailla veljen kanssa hooyon huomiosta ja rakkaudesta. "Kunpa Allah olisi tehnyt sinut pojaksi",  hooyo huokaa. Veljen kuoltuakaan ei tilanne tunnu muuttuvan, mutta ilman Khadijaa hooyo ei selviäisi. He kuuluvat paimentolaisheimoon, jonka elämä on kiinni vuohista, lampaista ja kameleista. Ahkera, taitava ja monella tapaa lahjakas Khadija kasvaa työnteon ohessa kauniiksi nuoreksi naiseksi, jonka kunniaa ja siveyttä on varjeltava. Hooyo on neuvoineen ja rajoituksineen opastamassa vielä kun hän menee naimisiin, saa lapsia ja opettelee olemaan vaimo.

 

Kirja kertoo 1900-luvun puolivälin Somaliasta ja somalikulttuurista. Toisten klaanien ja valkoihoisten asemiesten hyökkäykset ovat jatkuva uhka villieläinten lisäksi. Uskonto ja perinteet ohjaavat käyttäytymistä. Muutokset tapahtuvat hitaasti niin yhteiskunnassa kuin ihmisten mielissä ja käytöksessäkin.

 

Anilda Ibrahimin romaani Ajan riekaleita (Tammi, suom, 2013) tulee lähemmäksi nykypäivää. Se on kertomus Kosovon sodan erottamista rakastavaisista.

 

Ajkuna on albaanityttö, jonka kohtalona on rakastua lapsuutensa leikkitoveriin, Zlataniin, joka on serbi. Heidän rakkautensa aika on lyhyt, mutta kumpikaan ei pysty sitä unohtamaan. Rankkojen sotakokemusten jälkeen he päätyvät poliittisiksi pakolaisiksi eri puolille Eurooppaa, Zlatan Roomaan, Ajkuna Sveitsin Bieliin. He yrittävät jatkaa elämäänsä ja silti odottavat koko ajan löytävänsä vielä toisensa.

 

Erikoisin näistä kolmesta kirjasta on Hassan Blasimin novellikokoelma Irakin Purkkajeesus (WSOY 2013). Se on kirjapiirini seuraava kirja, ja koska kokoontumiseen on vielä aikaa, olen vähän säästellyt sen lukemista. Siksi voin kertoa vain ensimmäisestä novellista nimeltä Pukinlaulu. Se on hulvaton kertomus "Muistiradion" ohjelmasta "Oma tarina omalla äänellä", johon pääsystä ihmiset kilpailevat.

 

Yksi tarinoista alkaa sanoilla: "Kävi ilmi, että äiti oli syöttänyt minulle paskaa. Hän oli jo viikon ajan ujuttanut sitä riisin, perunamuusin ja keiton sekaan. Minä olin kalpea kaksivuotias." Äidin käytökseen on syy: kaksivuotias on aiheuttanut pikkuveljensä kuoleman. "Minä olen ehkä maailman nuorin murhaaja. Murhaaja, joka ei muista rikoksestaan mitään -".

 

Blasimin mielikuvitus tai vaihtoehtoisesti tosielämän kokemukset tuntuvat ylittävän kaikki lukijan kuvitelmat. Hän osaa yllättää jokaisella lauseellaan.

 

Hassan Blasimin taituruus on huomattu maailmallakin. Tampereen Pispalassa asuva arabiaksi kirjoittava kirjailija on palkittu mm. Britanniassa. Nura Farahkin asuu Suomessa. 13-vuotiaana Suomeen muuttanut kirjailija on ihailtavasti oppinut kirjoittamaan suomen kielellä. 

 

Nämä kolme kirjaa ovat näyttäneet minulle maailmasta uuden puolen. Nimet Somalia, Kosovo, Irak ovat alkaneet elää toisella tavalla. Uutiskuvien ihmisille on nyt helpompi kuvitella elämä.



 

 

 

 

 

Seniorit kinoon, ja muutkin!

Yksi eläkkeellä olon ihanuuksia on ollut mahdollisuus huomattavasti lisätä elokuvissakäyntiä. Huomattavasti siitäkin syystä, että elokuvateatteri Niagara tarjoaa laatuelokuvia edullisesti keskipäivän seniorinäytöksissä.

Mielensäpahoittaja, Luokkakokous, Kaksi päivää, yksi yö, Mr. Turner, Lumimyrsky, Ida, Marzia, ystäväni ovat kuluneen elokuvavuoden (minun vuoteni alkaa vieläkin syksyllä!) parhaita elokuvaelämyksiä, joista muutamista olen kirjoittanut aikaisemmin.

Tänään olin lehdistönäytöksessä, jossa esitettiin loppuviikosta ensi-iltaan tuleva amerikkalainen Väkivallan vuosi (A most violent year) -elokuva viime syksyltä. Tuore elokuva sijoittuu vuoden 1981 New Yorkiin, jossa virkavalta on voimaton räjähdysmäisesti lisääntyneen väkivaltarikollisuuden edessä. Kaikki tuntuvat kantavan asetta ja sitä myös käytetään. Aamuradiosta voi kotona aamutoimissa tai autossa matkalla töihin kuulla yhteenvetoa edellisen yön ampumistapauksista.

Tällaisessa ympäristössä yrittää kunnianhimoinen öljyalan yrittäjä Abel Morales (Oscar Isaac) menestyä laillisin keinoin. Hänen lämmitysöljyä kuljettavia säiliöautojaan ryöstetään, kuljettajia ja öljyn myyjiä pahoinpidellään, häntä itseään uhkaillaan. Hän on laajentamassa bisnestään ostamalla ison tontin East Riverin rannalta, mutta laajentumisyritys kohtaa monenlaista vastarintaa: yhtiön liiketoimien laillisuutta tutkitaan, lainoituksen kanssa ilmenee ongelmia.

Ei aseita, voisi olla Moralesin motto. Hänellä on aina päämäärä tiedossaan, ja tärkeintä on valita oikea tie.

Onko Morales sittenkään niin puhtoinen? Entä millaisia salaisuuksia vaimo Anna Morales (Jessica Chastain) piilottelee? Voiko Amerikassa ylipäätään menestyä tappamatta ketään? Miten virkavallan ja kilpailijoiden kanssa pitää pelata? Millaisia ominaisuuksia menestyvältä johtajalta vaaditaan? Muun muassa tällaisia kysymyksiä herää juonen edistyessä.

Ohjaaja J. C. Chandor punoo jännittävästi etenevän tarinan, jonka uskottavuutta on vaikea kyseenalaistaa, varsinkin jos on katsonut muutaman mafia- ja gangsterielokuvan. Standard Oil -yhtiöllä on vastine todellisuudessa, ja ison öljy-yhtiön historiaan mahtuu varmaan monenlaisia vaiheita, joista saa rakennettua mukaansa tempaavan ajankuvan. Kolmenkymmenen vuoden takainen New York hengittää elokuvan taustalla, suttuiset teollisuusalueetkin näyttävät maalauksellisilta.

Tällainen elokuva on ehdottomasti parhaimmillaan elokuvateatterissa, jossa eläytyminen on täydellistä. Harvoin olen jännittänyt niin paljon takaa-ajokohtauksessa (vaikka tuli kyllä mieleen, että sellainenkin piti sitten elokuvaan saada) tai pelästynyt yhtäkkisiä rajuja tilanteita. Näyttelijät ovat loistavia; Oscar Isaac hurmaa muutenkin kuin hiuksillaan ja Jessica Chastainissa on menneiden aikojen glamouria.

Tämä on elokuva yhtä lailla miehille kuin naisillekin. Jos kevätsää ei houkuttele ulos, suosittelen elokuvateatteria.

****

Kuka ajaa tatuoidulla Lexuksella?

 

 

Kuvan lakaisuauto ei kai liity mitenkään tekstiin.

Tiedätkö, kuka ajaa vaalealla Lexuksella, johon on "tatuoitu" hänen nimensä ja teksti "sanoo mitä muut ajattelevat"?

Hän on mies, ja siksi hänet ainakin hänen omasta mielestään (katsoin Iltalehden haastattelun) valittiin Suomen eduskuntaan sunnuntain vaaleissa. Sipilän jälkeen hän lienee kuuluisin vaaleissa läpi mennyt. Hänen juhlimisestaan ovat jopa ns. vakavasti otettavat mediat olleet jatkuvasti kiinnostuneita.

Eilen tv-uutiset oli lähtenyt miehen kotiseudulle Keski-Suomeen selvittämään, millä perusteella tällaista henkilöä on äänestetty. Tavallinen mies, oma itsensä, tekee töitä, kaikki tekee virheitä, hupimies, sanoivat paikalliset.

Mutta, ajaako kansan mies Lexus 450:lla ja puhuu mitä mieleen juolahtaa, useimmiten aika typeriä? Ja mitä ajattelevat ihmiset, jotka antavat hupimiehelle valtuudet tehdä puolestaan tärkeitä päätöksiä Suomea koskevissa asioissa?

Varmaan jättäisin Lexus-kuskin ihan omaan arvoonsa tai arvottomuuteensa, mutta hän sattuu olemaan mökkipaikkakuntamme tunnetuin henkilö, emmekä voi välttyä näkemästä  Lexusta  ainakaan eduskunnan lomien aikaan. Selvästi hänellä on kannattajansa, mutta suinkaan kaikki paikkakuntalaiset eivät ole sitä mieltä, että miehen paikka on eduskunnassa, olemme kuulleet.

Onneksi hupimies ei edusta eduskuntaan valittujen enemmistöä. Uskon (tai ainakin toivon), että suurin osa perussuomalaisistakin on tosissaan tekemässä järkeviä päätöksiä. Eduskuntaan eivät valitettavasti kuitenkaan pääse parhaat vaan ne valitaan, joita ihmiset äänestävät.

Tämä vaaleista, joista en tunne enempää tarvetta avautua. Minusta vaalitulos ei ollut katastrofi enkä voi sanoa, etten tunne tällaista Suomea kotimaakseni. Asuin lapsuuteni keskustapuoleen ja vasemmistoliiton hallitsemassa kunnassa. Opiskelemaan tulin demareiden työläiskaupunkiin, jonka poliittinen jakauma on yli neljänkymmenen täällä asumani vuoden aikana muuttunut monipuolisemmaksi. Ainakin tällä hetkellä kun hallitusta vasta tunnustellaan, on toiveikas olo, että jonkinlaisia isoja muutoksia on tulossa myös Suomeen. Ilmassa on optimismia, suvaitsevaisuutta ja yhteistyöhalua. Onhan?

Kevätsiivous on aloitettu!

Kiertelin lauantaina puutarhamessuilla ystävättären kanssa, joka kertoi pesseensä edellisenä päivänä ikkunat ja vaihtaneensa verhot. Huhtikuussa!

Olin vähän kauhuissani - ja kateellinen- , minä pesen ikkunat yleensä vasta kesäkuun puolella,  joskus vasta kun siitepölykausi on varmasti ohi. Alakerran ikkunat ovat niin isot, että likaisista ikkunoista sopivalla säällä ulos katseleminen on melkein kärsimystä ja vieraille tulee tarve selitellä kaikenlaista. Silti en millään jaksaisi pakottaa itseäni pesuhommiin, vaan odottelen sopivaa inspiraatiota.

Ajatus jäi kuitenkin vaivaamaan, ja koska messuilta ei oikein muuta toimintaan pakottavaa mukaan tarttunut, niin meilläkin on nyt sitten pesty yläkerran ikkunat. Aloitettiin sieltä, kun viime vuonna osa niistä inspiraation puuttuessa jäi pesemättä. Onneksi nyt Mieskin on eläkkeellä ja oli yhteistyöhaluinen. Tällaisen pienen ihmisen on huomattavasti hankalampi aukoa ja sulkea ikkunoita tai kiipeillä ja kurotella kuin isokokoisen miehen. Vuosien kuluessa yhteistyömme on hioutunut lähes täydelliseksi.

Itse olen aktiivisempi ja energisempi tällaisina päivinä, kun olen jo tehnyt jotakin "järkevää", eli tänään olin aamupäivän opetustöissä ja iltapäivällä ikkunanpesu sujui kuin tanssi - uskokoon ken haluaa. Hikinen parituntinen se oli, mutta nyt voi todella ihailla kättensä jälkiä.

Vaikka ikkunanpesu ei vaadi minkäänlaista ajatustoimintaa, se, niin kuin suuremmat siivousoperaatiot yleensäkin, herättää muistot. Ikkunanpesu on ollut niin lapsuudenkodissa kuin omassanikin yleensä kesäänsiirtymisriitti. Kun koulutyö oli ohi ja kesäloma alkoi, aloitettiin suursiivous pesemällä ensimmäiseksi ikkunat.

Vanhassa omakotitalossamme riitti pestäviä ikkunoita, ja useampi päivä kului, ennen kuin olin saanut ne kaikki kesäkuntoon. Ennen talon peruskorjausta ikkunat olivat saranatonta mallia, ja ne piti nostella lattialle, jotta ne pääsi pesemään joka puolelta. Ikkunanpuitteiden maali hilseili ja tarttui sormiin.

Kun lapset olivat pieniä ja siivouksen ohella oli paljon muutakin tekemistä, tuli äiti joskus meille viikoksi ja silloin oli mukava tehdä töitä yhdessä oikein urakalla. Aurinko paistoi ja kesä muutti sisälle.

Nyt eläkkeellä voidaan aloittaa kesä jo huhtikuussa.

Kyllä, kukkii! Suurin osa omenankukista näyttää kuivuvan, mutta nämä kaunottaret avautuvat ja tuoksuvatkin.

Messumaistiaisia

Viikonlopun supermessut houkuttelivat lauantaina, paikalla oli silmämääräisesti arvioituna paljon ihmisiä ja välillä jopa jonotettiin. Minua sinne veti puutarhaosasto, jossa viime vuonna koin monta wau-elämystä.

Näin viime vuonna. Tällaisessa puutarhassa ainakin minun silmäni lepää.

Tällaiset tikkaat on meilläkin, kiitos viime vuoden puutarhamessujen ja Miehen.

 

Viherseinä oli viime vuoden ihastus.

En tiedä, oliko vika minussa vai messuissa, mutta tänä vuonna ei samankaltaisia innostuksen herättäjiä löytynyt. Rakennettujen esimerkkipihojen värimaailma ei oikein miellyttänyt, ja sisustusratkaisut olivat minun makuuni liian boheemeja ja suttuisia. Mies yritti etsiä viimeisintä tietoa komposteista, semmoinen kun on tarkoitus mökille rakentaa, mutta yhtään kompostiesittelijää ei tainnut olla paikalla.

Puutarhaideoita vuosimallia 2015.

Tällaista pihaa en ainakaan haluaisi. Olen varmaan vanhanaikainen.

Sen sijaan lukuisat vaatekauppiaat, korukauppiaat ja ennen kaikkea erilaisten ruokaelämysten tarjoajat olivat messuilla hyvin esillä. Hetkittäin heräsi ihmetys, että ovatko nämä puutarhamessut ollenkaan. Maistelin ruissipsejä, ainakin kolmenlaisia juustoja, mehuja, hilloja, erilaisia leipiä, Pyynikin näkötornin munkkeja, luomumysliä, ohrapuuroa, kahden eri valmistajan suklaata, saariston kalakeittoa ja pannacottaa tomaattihillon kera. Ihan hävettää, kun näkee tuon kaiken mässäilyn kirjoitettuna, messuilla se vain tuntui kuuluvan asiaan.

Kalakeittoa ja pannacottaa, molemmat muuten ihan loistavia, tarjottiin matkailumessujen puolella, ja siellä sen ymmärrän, muut maistiaiset olivat puutarhaosastolla. Yhtään ideaa en saanut kotiin tuotavaksi, turvonneen vatsan ja turtuneen mielen vain. Ensi vuonna harkitsen kaksi kertaa ennen kuin päätän haluta puutarhamessuille.

Väriterapiaa kympillä on toki tarjolla joka vuosi.

 



Joko omenapuu kukkii?

Viikossa voi tapahtua ihmeitä. Leikkasimme pääsiäismaanantaina mökillä omenapuuta vähän siistimpään kuntoon ja toimme muutaman oksan kotiin maljakkoon. Pulleat silmut lupasivat, että jossain vaiheessa voisimme ehkä ihastella keväistä vihreyttä.

 

Vasemmanpuoleinen kuva on viime torstailta, toinen lauantailta. Miten nopeasti kevät eteneekään, kun on sopivasti vettä ja lämpöä!

Tänään näyttää jo siltä, että kukkiakin voisi olla luvassa. Innostuvatkohan keskisuomalaiset omenapuun oksat todellakin kukkimaan Pirkanmaalla huhtikuussa? Onkohan "keinotekoisesti" henkiin herätettyjen kukkien tuoksu yhtä huumaava kuin ulkona touko-kesäkuun vaihteessa?

Tätä pientä ihmettä ja viikonlopun puutarhamessuja on mukava odottaa.

 

Naisen paikka

Astun ulos elokuvateatterista. Olo on epätodellinen, enkä heti osaa päättää mihin suuntaan lähden. Aurinko paistaa, kosken ylittävällä sillalla kulkee ihmisiä molempiin suuntiin. Kaksi nuorta miestä jakaa vaalimainoksia sillan puolivälissä. Minulle ei paperilappua anneta, sen sijaan edelläni kulkeva nainen sellaisen saa.

Kuljen naisen perässä. Hän on pukeutunut värikkäästi, keltaista, oranssia. Tampereella hänet tunnetaan, muutenkin kuin pukeutumisestaan. Itsekin olen istunut hänen taidehistorian luennollaan, hetkinen, melkein neljäkymmentä vuotta sitten, lasken. Kuinka vanhoja me oikein olemme? Takaapäin hän ei näytä vanhentuneen yhtään, askel nousee vielä reippaasti.

Ravintoloiden terassit ovat täynnä naisia ja miehiä, huomaan. Vastaan kävelee iloisen näköisiä, kauniita, meikattuja tummaihoisia naisia, tyttöjä oikeastaan. He puhuvat keskenään jotain, eivät suomea.

Nousen värikkään naisen perässä pientä ylämäkeä. Saavutan häntä tahtomattani. Ehkä vuodet näkyvät näin.

Vaikka olenkin utelias, en lähde naisen perässä pidemmälle, ja risteyksessä liikennevalojen jälkeen tiemme eroavat.

Alkaa tulla kuuma. Avaan takin vetoketjun.

Rivakasti kävellen tuttu matka taittuu nopeasti. Välillä korvat täyttyvät lokkien huudoista. Ohitan lintubongareita, valokuvaajia, maiseman ihailijoita. Pyöräilijät suhahtavat vierestä, naiset reppu selässä, monella lastenistuin mukana.

Pelkuri minussa panee vaihtamaan tien toiselle puolelle, kun huomaan kauempana epävarmasti askeltavan harmittoman miehen. Harmittelen tyhmää käytöstäni. Avonaisesta ikkunasta kuuluu kiroilua, miesääni on vihainen. Ehkä vain itselleen.

Omakotialueen pihalla isä on tuonut lapsensa hiekkalaatikolle ja katsoo, kun lapsi kauhoo lapiollaan, näkee minutkin. Noin meilläkin joskus, vuorotellen, toinen keittiössä, toinen ulkona.

Palvelutalon mummot ovat lähteneet porukalla ulos. Kaksi työntää rollaattoria, huulet on punattu, kampaukset kunnossa kaikilla. Noinko minäkin joskus?

Meidän pihassa on hiljaista. Lintujen laulu kuuluu kirkkaasti. Avaan kotioven, keitän kahvit. Olo on vieläkin outo.

Mitä mahtaa kuulua afganistanilaiselle Marzialle, johon Kirsi Mattilan elokuva on minut tänään tutustuttanut? Räjähtelevätkö pommit, lentävätkö kivet, heitetäänkö naisten kasvoille happoa? Onko Marzia tänään onnellinen, peloton, toiveikas? Mitä tulevaisuus hänelle tuo?

Hän ei kulje Kabulin kaduilla ilman miehen lupaa, ei tee työtä, jota ympäristössä ei hyväksytä, vaikka itse sitä haluaisikin. Voiko hän tulla Hillary Clintonin kaltaiseksi vaikuttajaksi, kuten hän vielä muutama vuosi sitten haaveili? Onko hänen alistuttava vain lakaisemaan kotinsa lattioita, hoitamaan pientä tyttöään, synnyttämään lisää lapsia vai saako hän joskus jatkaa opintojaan?

Meillä Marzian kaltainen nuori, älykäs, kunnianhimoinen ja kaunis nainen pääsisi varmasti pitkälle.

"Älä unohda minua", pyytää Marzia elokuvan lopussa Mattilalta. Minä en unohda Marziaa.

Mitä Marzia tekee, kun minä istun teatterissa virkkaamassa?

Rangella

Kotikenttäni range oli tänään ensimmäistä päivää tänä keväänä auki. Sinne teki mieli, vaikka olo onkin vielä vatsataudin jäljiltä vähän hutera. Muuten rangella käyminen ei todellakaan kuulu lempiharrastuksiini, mieluummin menen suoraan pelaamaan, mutta kun arvelin että olisi turha yrittää tässä kunnossa kokonaista kierrosta, niin jotain kuitenkin golfkunnon herättelemiseksi täytyy tehdä. Varsinkin kun aurinko suorastaan hehkui jo innosta!

Kentällä oli rauhallinen, leppoisa sunnuntaitunnelma, vaikka oikeasti oli lauantaiaamu. Ilmeisesti vasta muutama innokas oli tietoinen rangen avautumisesta tai sitten muut odottivat iltapäiväksi luvattua kevään lämpöennätystä. Väylät avataan varmaan vasta toukokuun puolella eikä rangekaan ollut kokonaisuudessaan käytettävissä. Sitten kentällä kuhisee väkeä jo aamusta, kun nurmikot vihertävät. Nyt päästiin lyömään vain matoilta, pitseriharjoitukset ja puttaaminen jäivät tuonnemmaksi. Ennen kaikkea puttaamista pitäisikin harjoitella, sieltä ne turhat lyönnit helpoimmin tulevat ja eniten harmittavat.

Korit täyteen palloja!

 Vielä muutama vuotta sitten ajattelin, että kierroksen lyöntien määrällä tai edes tasoituksella ei ole niin väliä, pääasia silloin oli että jotenkin häpäisemättä itseään totaalisesti kykeni viemään pelikierroksen läpi.  Siis että osui palloon, sai pallon lentämään edes muutaman metrin, ei hukannut palloaan, tiesi millä mailalla piti milloinkin lyödä, osasi ottaa huomioon muut kentällä pelaavat jne. Tuntui että yhteen lyöntiin liittyi niin paljon muistettavaakin, että pelikierroksen jälkeen oli aina täysin poikki. Kamalinta oli, jos joutui pelaamaan outojen ihmisten kanssa. Silloin sortui helposti selittelemään pelitaitojaan sen sijaan, että olisi vain keskittynyt omaan peliinsä. Ei ketään kiinnosta sinun pelisi, yritti Mies turhaan vakuuttaa.

Mutta vuodet ovat yllättäenkin opettaneet monenmoista. Olen oppinut arvostamaan lajia, jossa voi koko ajan haastaa itsensä ja kehittyä monella tavalla. Nyt kun kentän ja oman pelinsä hahmottaa jo paremmin, on tuloksillakin alkanut olla merkitystä. Yksittäisten onnistumisien tuoma hetkellinen itsevarmuus ja hyvä olo alkaa kasvaa vaatimukseksi tulosten paranemisesta.

Harjoittelu ei ole ollenkaan niin hauskaa kuin pelaaminen. Alkuun se oli tietysti välttämätöntä, eihän kentälle ollut menemistä ennen kuin tiesi osuvansa palloon edes joka toisella yrittämällä ja saavansa lyönteihin sen verran pituutta, että peli eteni. Vaikka tiedänkin, että toistot tuovat varmuutta (kuulen siitä kotona jatkuvasti esitelmiä),  vielä ei ole löytynyt sellaista itsekuria, että jaksaisin ottaa harjoittelun oikein tosissani. En ymmärrä, kuinka jotkut jaksavat hioa lyöntejään loputtomiin, pohtia syitä pieniinkin virheisiin, mittailla ja kokeilla.

Nykyinen lempimaila

Tänään sain kuitenkin opetusta niin korkealta tasolta, että ei ole varaa jättää ottamatta sitä huomioon. Kentän omistajalla oli kaikkien muiden puuhiensa ohella hetki aikaa opettaa minulle parempaa mailaotetta. Siis range kutsuu jatkossakin!

Eläkkeellä pitäisi ottaa uusia haasteita, opetella jotakin uutta, jotta aivoille olisi riittävästi haastetta, totesi yksi ystävä taannoin. Ristikkojen ja sudokujen tekeminen ei riitä, jos on tehnyt niitä tähänkin asti. Ennen kuin siirryn arabian kielen opiskeluun (!) aloitan uuden opiskelun opettelemalla pois vanhasta gripistä. Palkintona ovat kirkkaammat aivot, suorat ja piiiiiitkät lyönnit.



Aina voi haaveilla paremmista mailoista - näillä vuokramailoilla sain pelata Australiassa.

Nopeasti eroon pääsiäiskiloista

Onko nopeampaa tapaa päästä eroon pääsiäisenä kertyneistä lisäkiloista kuin sairastua vatsatautiin? Kovin mukava tapa se ei ole, en suosittele, mutta kieltämättä tehokas.

Sunnuntai-iltana ajoimme mökiltä takaisin kotiin ja kaikki oli vielä hyvin. Kolmen aikaan yöllä heräsin inhottavaan etovaan tunteeseen.  Koska luullakseni kaikki ovat joskus elämässään sairastaneet jonkun sortin vatsataudin, ei ole varmaankaan tarpeen mennä tarkempiin yksityiskohtiin, mitä sitten tapahtui. Joka tapauksessa nyt, kun tuosta yöstä on kulunut kohta kaksi vuorokautta, olen vasta selvinnyt hetkeksi pystyasentoon ja jaksan muutakin kuin torkkua voipuneena sängyssä tai sohvalla.

Onko tämä norovirusta, vatsaflunssaa vai mitä, yritin harvoina selväpäisinä hetkinä selvittää googlettamalla oireitani. Norovirus ainakin on pois suljettu, sen sijaan tartunnan lähde jää varmaan ikuisesti epäselväksi. Netistä löytyi tosi omituisia sivuja vatsataudista, käännöskoneilla tuotettuja varmaankin, mutta oli siellä asiallistakin tietoa esimerkiksi vatsataudin hoidosta.

Raju vatsatauti pakottaa kuuntelemaan kehoaan. Kun väsyttää, on nukuttava. Jos ei ruoka maistu, ei voi syödä. Mutta sitten kun kaikki aiemmin nautittu ravinto on poistunut, pitäisi saada jotain tilalle, että suolistonkin toipuminen alkaisi. Mutta kun mikään ei tunnu houkuttelevalta! Aluksi piti melkein pakottaa itsensä maistamaan parin lusikallisen verran vettä, muutaman tunnin päästä muistui mieleen äidin mustikkasoppaa mahataudissa -ohje. Pakkasesta löytyi vielä mökkimarjoja ja keittiöstä Mies, joka oli valmis palvelemaan. Eilen  meni vain muutama lusikallinen, tänään söin jo loputkin.

Yllättävän vähällä ravinnolla ihminen selviää, ainakin kun ei tee mitään. Teetä ja paahtoleivän pala, mustikkasoppaa, vähän lohta ja perunaa, siinä tämän päivän syömiseni. Aamulla yritin normaalia puuroannosta, mutta kesken piti jättää. Saa nähdä, milloin ruokahalu herää taas ja mitä ensimmäiseksi tekee mieli. Lapsena halusin aina nakkeja ja perunamuusia, kun aloin toipua jostain sairaudesta; ehkä lapsuuden makumuistot tulevat aikuisenakin mieleen ääritilanteissa.

Pääsiäisherkkuja ei tee nyt mieli edes ajatella. Mutta niitä siis oli ja ne nautittiin sitten kuitenkin mökillä, jossa meitä oli pääsiäispäivänä seitsemän henkeä ihastelemassa keväistä auringonpaistetta.

Olinkohan jo silloin tulossa kipeäksi, kun kaikki hienot hetket jäivät ikuistamatta kameralla. Nyt täytyy vain tyytyä muistoihin.



Tällaisia tuomisia oli pääsiäiskukolla tänä vuonna.

Värikästä, muistoista rikasta pääsiäistä!

Suunnitelmat muuttuvat. Mökkipääsiäinen vaihtuu kaupunkiviikonlopuksi. Onneksi viime sunnuntain virpojat huolehtivat siitä, että kotona on väriä. Ruohokin on tänä vuonna ehtinyt kasvaa yllättävän pitkäksi, yleensä muistan kylvää sen vasta pitkäperjantaina.



Tänä vuonna virpojat olivat nähneet vaivaa.

Kaupunki on koristeltu keltaisin narsissein. Ja erikoisissa paikoissa kaupungilla voi törmätä vaikka pääsiäispupuihin!

Yritin tänään selittää maahanmuuttajanaisille, mitä on mämmi. Suklaamunat he ymmärsivät helpommin. Meidän perheen perinteeseen silloin joskus kuului, että kukko muni suklaamunat pääsiäisaamuna. Lapset sitten kaivoivat ne isän karvahatusta tai etsivät jostain hyvästä piilosta.

Tällainen pääsiäispupu istui Luetaan yhdessä -ryhmän opetustilan porraskäytävässä.

Yli kahdenkymmenen vuoden takaisia asioita palautui elävästi mieleen, kun istuimme Miehen kanssa pari tuntia kirjastossa siirtämässä VHS:lle kuvattua materiaalia cd-levylle (niin, nyt vasta, kaikki muut ovat tehneet sen jo vuosia sitten). Siellä katselimme, kun lapset opettelivat pyöräilemään, kiipeilemään puissa ja leikkimään koiran kanssa. Omenapuita leikattiin, pihakalusteita kannettiin. Saatiin monet hyvät naurut, lähinnä itsellemme, lapsethan olivat tietysti ihania. Eniten huvittivat ne kerrassaan kamalat kahdeksankymmentäluvun vaatteet.

Viime aikoina on katseltu läjäpäin vanhoja valokuvia, kun on haettu kuvia tietyistä ihmisistä. Elävä kuva on kuitenkin niin paljon monipuolisempi ja rikkaampi muistuttaja. Koiraa tuli itkettävän ikävä, ja ehkä vähän omaa nuoruuttakin.

Vaikka ulkona sataisi räntää, sisällä kasvaa ruoho.