Rangella

Kotikenttäni range oli tänään ensimmäistä päivää tänä keväänä auki. Sinne teki mieli, vaikka olo onkin vielä vatsataudin jäljiltä vähän hutera. Muuten rangella käyminen ei todellakaan kuulu lempiharrastuksiini, mieluummin menen suoraan pelaamaan, mutta kun arvelin että olisi turha yrittää tässä kunnossa kokonaista kierrosta, niin jotain kuitenkin golfkunnon herättelemiseksi täytyy tehdä. Varsinkin kun aurinko suorastaan hehkui jo innosta!

Kentällä oli rauhallinen, leppoisa sunnuntaitunnelma, vaikka oikeasti oli lauantaiaamu. Ilmeisesti vasta muutama innokas oli tietoinen rangen avautumisesta tai sitten muut odottivat iltapäiväksi luvattua kevään lämpöennätystä. Väylät avataan varmaan vasta toukokuun puolella eikä rangekaan ollut kokonaisuudessaan käytettävissä. Sitten kentällä kuhisee väkeä jo aamusta, kun nurmikot vihertävät. Nyt päästiin lyömään vain matoilta, pitseriharjoitukset ja puttaaminen jäivät tuonnemmaksi. Ennen kaikkea puttaamista pitäisikin harjoitella, sieltä ne turhat lyönnit helpoimmin tulevat ja eniten harmittavat.

Korit täyteen palloja!

 Vielä muutama vuotta sitten ajattelin, että kierroksen lyöntien määrällä tai edes tasoituksella ei ole niin väliä, pääasia silloin oli että jotenkin häpäisemättä itseään totaalisesti kykeni viemään pelikierroksen läpi.  Siis että osui palloon, sai pallon lentämään edes muutaman metrin, ei hukannut palloaan, tiesi millä mailalla piti milloinkin lyödä, osasi ottaa huomioon muut kentällä pelaavat jne. Tuntui että yhteen lyöntiin liittyi niin paljon muistettavaakin, että pelikierroksen jälkeen oli aina täysin poikki. Kamalinta oli, jos joutui pelaamaan outojen ihmisten kanssa. Silloin sortui helposti selittelemään pelitaitojaan sen sijaan, että olisi vain keskittynyt omaan peliinsä. Ei ketään kiinnosta sinun pelisi, yritti Mies turhaan vakuuttaa.

Mutta vuodet ovat yllättäenkin opettaneet monenmoista. Olen oppinut arvostamaan lajia, jossa voi koko ajan haastaa itsensä ja kehittyä monella tavalla. Nyt kun kentän ja oman pelinsä hahmottaa jo paremmin, on tuloksillakin alkanut olla merkitystä. Yksittäisten onnistumisien tuoma hetkellinen itsevarmuus ja hyvä olo alkaa kasvaa vaatimukseksi tulosten paranemisesta.

Harjoittelu ei ole ollenkaan niin hauskaa kuin pelaaminen. Alkuun se oli tietysti välttämätöntä, eihän kentälle ollut menemistä ennen kuin tiesi osuvansa palloon edes joka toisella yrittämällä ja saavansa lyönteihin sen verran pituutta, että peli eteni. Vaikka tiedänkin, että toistot tuovat varmuutta (kuulen siitä kotona jatkuvasti esitelmiä),  vielä ei ole löytynyt sellaista itsekuria, että jaksaisin ottaa harjoittelun oikein tosissani. En ymmärrä, kuinka jotkut jaksavat hioa lyöntejään loputtomiin, pohtia syitä pieniinkin virheisiin, mittailla ja kokeilla.

Nykyinen lempimaila

Tänään sain kuitenkin opetusta niin korkealta tasolta, että ei ole varaa jättää ottamatta sitä huomioon. Kentän omistajalla oli kaikkien muiden puuhiensa ohella hetki aikaa opettaa minulle parempaa mailaotetta. Siis range kutsuu jatkossakin!

Eläkkeellä pitäisi ottaa uusia haasteita, opetella jotakin uutta, jotta aivoille olisi riittävästi haastetta, totesi yksi ystävä taannoin. Ristikkojen ja sudokujen tekeminen ei riitä, jos on tehnyt niitä tähänkin asti. Ennen kuin siirryn arabian kielen opiskeluun (!) aloitan uuden opiskelun opettelemalla pois vanhasta gripistä. Palkintona ovat kirkkaammat aivot, suorat ja piiiiiitkät lyönnit.



Aina voi haaveilla paremmista mailoista - näillä vuokramailoilla sain pelata Australiassa.