Naisen paikka

Astun ulos elokuvateatterista. Olo on epätodellinen, enkä heti osaa päättää mihin suuntaan lähden. Aurinko paistaa, kosken ylittävällä sillalla kulkee ihmisiä molempiin suuntiin. Kaksi nuorta miestä jakaa vaalimainoksia sillan puolivälissä. Minulle ei paperilappua anneta, sen sijaan edelläni kulkeva nainen sellaisen saa.

Kuljen naisen perässä. Hän on pukeutunut värikkäästi, keltaista, oranssia. Tampereella hänet tunnetaan, muutenkin kuin pukeutumisestaan. Itsekin olen istunut hänen taidehistorian luennollaan, hetkinen, melkein neljäkymmentä vuotta sitten, lasken. Kuinka vanhoja me oikein olemme? Takaapäin hän ei näytä vanhentuneen yhtään, askel nousee vielä reippaasti.

Ravintoloiden terassit ovat täynnä naisia ja miehiä, huomaan. Vastaan kävelee iloisen näköisiä, kauniita, meikattuja tummaihoisia naisia, tyttöjä oikeastaan. He puhuvat keskenään jotain, eivät suomea.

Nousen värikkään naisen perässä pientä ylämäkeä. Saavutan häntä tahtomattani. Ehkä vuodet näkyvät näin.

Vaikka olenkin utelias, en lähde naisen perässä pidemmälle, ja risteyksessä liikennevalojen jälkeen tiemme eroavat.

Alkaa tulla kuuma. Avaan takin vetoketjun.

Rivakasti kävellen tuttu matka taittuu nopeasti. Välillä korvat täyttyvät lokkien huudoista. Ohitan lintubongareita, valokuvaajia, maiseman ihailijoita. Pyöräilijät suhahtavat vierestä, naiset reppu selässä, monella lastenistuin mukana.

Pelkuri minussa panee vaihtamaan tien toiselle puolelle, kun huomaan kauempana epävarmasti askeltavan harmittoman miehen. Harmittelen tyhmää käytöstäni. Avonaisesta ikkunasta kuuluu kiroilua, miesääni on vihainen. Ehkä vain itselleen.

Omakotialueen pihalla isä on tuonut lapsensa hiekkalaatikolle ja katsoo, kun lapsi kauhoo lapiollaan, näkee minutkin. Noin meilläkin joskus, vuorotellen, toinen keittiössä, toinen ulkona.

Palvelutalon mummot ovat lähteneet porukalla ulos. Kaksi työntää rollaattoria, huulet on punattu, kampaukset kunnossa kaikilla. Noinko minäkin joskus?

Meidän pihassa on hiljaista. Lintujen laulu kuuluu kirkkaasti. Avaan kotioven, keitän kahvit. Olo on vieläkin outo.

Mitä mahtaa kuulua afganistanilaiselle Marzialle, johon Kirsi Mattilan elokuva on minut tänään tutustuttanut? Räjähtelevätkö pommit, lentävätkö kivet, heitetäänkö naisten kasvoille happoa? Onko Marzia tänään onnellinen, peloton, toiveikas? Mitä tulevaisuus hänelle tuo?

Hän ei kulje Kabulin kaduilla ilman miehen lupaa, ei tee työtä, jota ympäristössä ei hyväksytä, vaikka itse sitä haluaisikin. Voiko hän tulla Hillary Clintonin kaltaiseksi vaikuttajaksi, kuten hän vielä muutama vuosi sitten haaveili? Onko hänen alistuttava vain lakaisemaan kotinsa lattioita, hoitamaan pientä tyttöään, synnyttämään lisää lapsia vai saako hän joskus jatkaa opintojaan?

Meillä Marzian kaltainen nuori, älykäs, kunnianhimoinen ja kaunis nainen pääsisi varmasti pitkälle.

"Älä unohda minua", pyytää Marzia elokuvan lopussa Mattilalta. Minä en unohda Marziaa.

Mitä Marzia tekee, kun minä istun teatterissa virkkaamassa?