Tarinoita tästä maailmasta

Lisää kuvateksti

 

"Kuusivuotias Khadija oli tottunut istumaan kerran kuussa akasiapuun alle ja tuntemaan kylmän terän päänahassaan." 

 

"Satujen sijasta hän oli saanut kuulla balladeja; omalla tavallaan hän oli ollut onnekas lapsi."

 

"Ihmisiä oli kertynyt jonoksi asti kertomaan tarinoitaan. Järjestyspoliisin oli pakko tulla ottamaan tilanne haltuun, ja radiotalon editse kulkeva tie suljettiin liikenteeltä."

 

Sitaatit ovat kolmen eri kirjan aloituksia, ja jo ensimmäisistä lauseista voi päätellä, että ne eivät kerro Suomesta. Suomessa ei  istuta akasiapuun alla, tuskin kuunnellaan balladeja lapsena, eikä Suomesta löydy julkisia tarinankertojia jonoiksi asti, korkeintaan laulukilpailuun pyrkiviä nuoria.

 

Khadija on Nura Farahin kirjoittaman Aavikon tyttäret -kirjan (Otava 2014) päähenkilö. Kirjan alussa hän on pieni tyttö, jonka isä on kuollut, ja äiti hooyo arvostaa enemmän hänen veljeään. "Olet minun sydämeni", hooyo  sanoo veli Abdille. Khadija saa kuulla olevansa vain hooyon kädet. Kaikessa hän saa kilpailla veljen kanssa hooyon huomiosta ja rakkaudesta. "Kunpa Allah olisi tehnyt sinut pojaksi",  hooyo huokaa. Veljen kuoltuakaan ei tilanne tunnu muuttuvan, mutta ilman Khadijaa hooyo ei selviäisi. He kuuluvat paimentolaisheimoon, jonka elämä on kiinni vuohista, lampaista ja kameleista. Ahkera, taitava ja monella tapaa lahjakas Khadija kasvaa työnteon ohessa kauniiksi nuoreksi naiseksi, jonka kunniaa ja siveyttä on varjeltava. Hooyo on neuvoineen ja rajoituksineen opastamassa vielä kun hän menee naimisiin, saa lapsia ja opettelee olemaan vaimo.

 

Kirja kertoo 1900-luvun puolivälin Somaliasta ja somalikulttuurista. Toisten klaanien ja valkoihoisten asemiesten hyökkäykset ovat jatkuva uhka villieläinten lisäksi. Uskonto ja perinteet ohjaavat käyttäytymistä. Muutokset tapahtuvat hitaasti niin yhteiskunnassa kuin ihmisten mielissä ja käytöksessäkin.

 

Anilda Ibrahimin romaani Ajan riekaleita (Tammi, suom, 2013) tulee lähemmäksi nykypäivää. Se on kertomus Kosovon sodan erottamista rakastavaisista.

 

Ajkuna on albaanityttö, jonka kohtalona on rakastua lapsuutensa leikkitoveriin, Zlataniin, joka on serbi. Heidän rakkautensa aika on lyhyt, mutta kumpikaan ei pysty sitä unohtamaan. Rankkojen sotakokemusten jälkeen he päätyvät poliittisiksi pakolaisiksi eri puolille Eurooppaa, Zlatan Roomaan, Ajkuna Sveitsin Bieliin. He yrittävät jatkaa elämäänsä ja silti odottavat koko ajan löytävänsä vielä toisensa.

 

Erikoisin näistä kolmesta kirjasta on Hassan Blasimin novellikokoelma Irakin Purkkajeesus (WSOY 2013). Se on kirjapiirini seuraava kirja, ja koska kokoontumiseen on vielä aikaa, olen vähän säästellyt sen lukemista. Siksi voin kertoa vain ensimmäisestä novellista nimeltä Pukinlaulu. Se on hulvaton kertomus "Muistiradion" ohjelmasta "Oma tarina omalla äänellä", johon pääsystä ihmiset kilpailevat.

 

Yksi tarinoista alkaa sanoilla: "Kävi ilmi, että äiti oli syöttänyt minulle paskaa. Hän oli jo viikon ajan ujuttanut sitä riisin, perunamuusin ja keiton sekaan. Minä olin kalpea kaksivuotias." Äidin käytökseen on syy: kaksivuotias on aiheuttanut pikkuveljensä kuoleman. "Minä olen ehkä maailman nuorin murhaaja. Murhaaja, joka ei muista rikoksestaan mitään -".

 

Blasimin mielikuvitus tai vaihtoehtoisesti tosielämän kokemukset tuntuvat ylittävän kaikki lukijan kuvitelmat. Hän osaa yllättää jokaisella lauseellaan.

 

Hassan Blasimin taituruus on huomattu maailmallakin. Tampereen Pispalassa asuva arabiaksi kirjoittava kirjailija on palkittu mm. Britanniassa. Nura Farahkin asuu Suomessa. 13-vuotiaana Suomeen muuttanut kirjailija on ihailtavasti oppinut kirjoittamaan suomen kielellä. 

 

Nämä kolme kirjaa ovat näyttäneet minulle maailmasta uuden puolen. Nimet Somalia, Kosovo, Irak ovat alkaneet elää toisella tavalla. Uutiskuvien ihmisille on nyt helpompi kuvitella elämä.