Sudokusuunnistusta ja salakieltä - matka jatkuu

Matkalla voi suunnistaa monella tavalla. Yleensä on käytetty karttoja, lahjamatkalla saatiin käyttää myös hoksottimia ja monenlaisia elämän varrella hankittuja tietoja ja taitoja. Salaperäinen toinen kirjekuori, joka avattiin tunnelmallisessa kahvilassa Tammisaaressa, kätki sisälleen lisää haastavia tehtäviä. Niiden avulla selvittiin eteläisen Suomen kaupunkiin ja siellä oikeaan hotelliin.


Näillä vihjeillä löytyi kaupunki ja hotelli. Sudokun ratkaisu oli kai varausnumero. Vähän oltiin ylpeitä taidoistamme!

Kuohuviinilasilliset nostivat tunnelmaa entisestään. Kaupunkikiertokävelyn jälkeen maistui ruoka ravintolassa, jossa odotti meille varattu pöytä. Ravintolankin löytäminen edellytti jonkinlaista yleissivistystä. 

 



Aperitiivit hotellissa.

Näistä ovista sisälle ja kynttilätunnelmaan!

 

Hotelliyön ja -aamiaisen jälkeen matka jatkui. Salakielinen viesti, jonka olimme osanneet kääntää suomeksi tulkkausohjelman avulla, kertoi että meille oli varattu golfkierros Suomen eteläisimmällä kentällä. Sää oli täydellinen, peliseurana oli mukava pariskunta ja muutama lyöntikin onnistui erinomaisesti. Ikinä ennen tuntemattomien ihmisten kanssa pelaaminen ei ole ollut näin hauskaa!

 

 

Pelin jälkeen oli aika kääntää auto kotia kohti. Kotona tuntui siltä, että matkalla oli viivytty paljon pidempään kuin pari päivää, niin paljon elämyksiä ja oivaltamisen hauskuutta se sisälsi. Kiitos mahtavasta lahjasta!







Nauttikaa jännityksestä :-)

Tällä kortilla pyydettiin valitsemaan pienen kesämatkan ajankohta.

Olemme lähdössä Miehen kanssa pienelle kesämatkalle. Mihin ja mitä tekemään, se selviää vasta paikan päällä. Paikasta on tiedossa vasta ensimmäinen etappi, kahvila Tammisaaressa. Siellä saamme lisäohjeita.

Selvitimme ensimmäisen kohteen ristisanatehtäviä ratkomalla. Ristikot tulivat isossa kirjekuoressa, jonka sisällä oli toinen kuori, jossa luki: "Ei saa avata ennakkoon." Jatko-ohjelma lienee tuossa kuoressa, ja vaikka mieli tekisi edes pikkuisen kurkistaa sisälle, olemme noudattaneet ohjetta nauttia jännityksestä.

Mukaan pakataan ristikoiden vihjeiden mukaisia tavaroita, ehkä niitä tarvitaan, ehkä ei.

Onpa hauskaa lähteä toteuttamaan jonkun toisen meille suunnittelemaa ohjelmaa! Matka on lahja lapsilta, ja saimme ennakkovaroituksen jo toukokuun lopussa. Siitä asti olemme arvuutelleet, mitä tuleman pitää. Huomenna se selviää.



Yllätysmatkan ohjelman vihjeitä oli hauska ratkoa. Toteutus taitaa olla taitavan Miniän käsialaa.

Miss Fisher pelastaa sadepäivänkin

Tämä kuva ei ole sateisesta Suomesta vaan australialaisesta sademetsästä.

Tänäänkin sataa. Ei hätää, neiti Fisher vie minunkin ajatukseni yli 400 000 muun suomalaisen kanssa (luin juuri kunnioitettavan luvun IS:n nettilehdestä) ihan muihin maisemiin viitenä päivänä viikossa.

Aloin alun perin seurata TV1:n Neiti Fisherin etsivätoimistoa tosiaankin sateen innoittamana paremman tekemisen puutteessa. Sen verran olin lukaissut ohjelmatietoja etukäteen, että tiesin sarjan sijoittuvan Australiaan. Kahden vuoden takainen Australian-matka on vielä niin hyvin mielessä, että kaikki sinne sijoittuva kiinnostaa kovasti.

Yllättäen pääsin sarjan mukana 1920-luvulle, joka on menneistä vuosikymmenistä kiehtovimpia. Sarjassa on taidokkaasti pienimpiä yksityiskohtia myöten tavoitettu aikakauden henki. Ja ah ja ooh - ne puvut, ne puvut! Upea Phryne Fisher (Essie Davis) osaa totisesti pukeutua!

Elokuvastudiolla, viinitilalla, muotihuoneella, sirkuksessa, satamassa, oikeastaan missä vain voi tapahtua murha. Sattumalta paikalle osuvana tai jostain syystä kutsuttuna neiti Fisher ryhtyy selvittämään rikosta. Hän uhmaa naisetsivänä ennakkoluuloja ja erittäin monitaitoisena uskaltaa ja osaa toimia joko yhdessä poliisin kanssa tai yksin, korkeintaan oman henkilökuntansa avustamana. Usein törmätään isoihin asioihin: salakuljetukseen, ihmiskauppaan tai sota-ajan traumoihin.

Kaunis, varakas, peloton, älykäs, sanavalmis ja tarvittaessa röyhkeä Phryne Fisher selvittää murhamysteerin toisensa jälkeen. Usein hän joutuu itsekin pahaan kiipeliin, josta selviää kuitenkin omin voimin ennen kuin uljas komisario Jack Robinson joukkoineen ehtii hätiin. Naisellisuus on Phryne Fisherin valtti, jota hän osaa ja haluaa käyttää. Hän osaa käsitellä miehiä ja flirttailee avoimesti kaikkien kanssa. Aina hän kuitenkin ajaa oikeuden asiaa ja on heikkojen puolella. Ja ennakkoluulottoman modernin naisen mallina hän toimii monelle.

Jokainen sarjan jakso etenee kepeän tyylikkäästi. Rikoksen ratkaisu ei ole yksiselitteinen eikä katsoja liian aikaisin arvaa syyllistä.

Raakojen rikosten rinnalla täytyy tietysti olla rakkautta. Jos romantiikannälkää ei tyydytä neiti Fisherin apulaisen Dotin ja konstaapeli Collinsin raikkaan nuoren suhteen seuraaminen, niin taatusti sen tekee Phryne Fisherin ja Jack Robinsonin monimutkaisemman lähentymisen jännittäminen. Kenen ehdoilla edetään? Milloin vaihdetaan ensisuudelma?

Neiti Fisherin etsivätoimisto -sarjassa ollaan Melbournessa, mutta tämä kuva on Sydneyn yöstä.

Surviaisten sunnuntai

Surviaiset siinä tanssivat, vaikkei kamera niitä tavoitakaan.

Sateisena sunnuntaiaamuna luontohavainnot on paras tehdä sisältä. Ikkunan läpikin voi seurata mielenkiintoista näytelmää. Kymmenet, jollei sadat pienet hyönteiset ovat kerääntyneet ilahduttamaan meitä hauskalla ylös-alas-tanssilla. Kepeästi ne hypähtelevät kuin jonkun salaperäisen voiman liikuttelemina. Veteleekö joku naruista?

Aaro Hellaakoski, runoilija ja maantieteilijä, Oulun poika, joka asusti jonkin aikaa myös Tampereen Pispalassa, ikuisti surviaisten tanssin syvälliseen runoonsa.  

Armias oli päivä meille,

aallon alla syntyneille,

jotka toukan-tunnostaan

ilmaan nous iloitsemaan.

Surviaisten tanssin tahti

kesti kyllin, läikkyi lahti

kaunis, mutta kätkien

luiset leuat ahvenen.

Ahvenen lisäksi päivänkorennolla on muitakin vihollisia. Niitä saalistavat myös pääskyset ja västäräkit. Aikuisen päivänkorennon elämä kestäisi muutenkin vain päivän, mutta aina sekään ei täyty. Silti ne tanssivat!

Surviaista olla ei saa.

Silti tanssillansa veisaa

hänkin, kunnes riemustaan

aivan ilman aikojaan

kuolemalle korjataan.



Muutkin pikkuruiset eläjät innoittivat Hellakoskea. Muurahaisten laulu on tarkkanäköinen, humoristinenkin kuvaus noista ikuisista raatajista.

Sääret väärinä aivan

pinnistettiin työtä,

taipumatonna vaivan

millaisenkaan myötä.

Tässäkin runossa on vahvasti läsnä tietoisuus kaiken katoavai-suudesta, mutta silti puurretaan.

Olemme häviävää.

Muurahaisien teitä

silti on ollut. Ja jää.

Kuorsaamme. Huomenna esiin

kiskoen korsia pesiin.

Kaunein Hellakosken runoista on ehdottomasti Satakielen laulu, jonka alkukin jo pysäyttää, mutta ennen kaikkea lopetus saa lukijankin nöyräksi.

 Olen kupla, muuta en.

Olen tyhjä, muuta en.

Vain kuvastajana

olen, kuuntelijana.

Vain kupla pysyi, kesti,

ja ylisti ikuisesti.

Itselleni Hellakosken runot ovat tulleet tutuiksi ja rakkaiksi Pekka Sarmannon sävellyksinä ja Maija Hapuojan kirkkaan kuulaina tulkintoina. Satakielen laulussa Maija Hapuoja helisee kuin runon puro ja kuunnellessaan on helppo yhtyä laulajan tunnelmaan:

Olen onnellinen.

Sadepäivänä mökillä voi vaikka sivistää itseään lukemalla Suomen eläimet -kirjaa. Surviaistanssi on tietysti parittelutapahtuma, varsin erikoinen sellainen.







Raportti työleiriltä

Jottei syntyisi sellaista väärinkäsitystä, että meidän mökkielämä on pelkkää kahvinjuontia ja kukkakimppujen keräilyä, niin tässä tulee totuus. Työleirillä täälläkin ollaan niin kuin lähes kaikilla mökeillä ympäri Suomenniemen.

Eilen oli pyykkipäivä ja maalauspäivä. Pyykkipäivän osuus on helppo: kone hoitaa pesun ja tuuli kuivauksen, minulle jää vain (?) koneen täyttämisen, narulle ripustamisen ja silittämisen (kuka hullu mökillä silittää!) vaiva. Ei siitä enempää.

Pyykki kuivuu ja pyykkäri laiskottelee.

Maalauspäivä tarkoitti ulkoportaiden ja terassin maalaamista. Ensin piti rapsutella vanhat maalit pois ja pestä terassi kunnolla, eikä se urakka ollut pienimmästä päästä. Jotenkin erehdyin etukäteen kuvittelemaan vanhan maalin rapsuttamisen jotenkin samanlaiseksi kuin lakaisemisen eli parin minuutin hommaksi. Iso erehdys. Maalia lähti aina vain, ja loppujen lopuksi ainakin kolme tuntia siinä taisi vierähtää ennen kuin päästiin aloittamaan portaiden maalaaminen. Pesty terassi saa kuivua seuraavaan päivään.

Urakka ei ole vielä puolivälissäkään. Tästä on vielä matkaa täydelliseen!

Maali oli ostettu jo aikaisemmin ja sekoitus tehty varastossa olleen maalipurkin mallin mukaisesti. Niin luultiin. Totuus paljastui, kun maalipurkin kansi avattiin. Huomattavasti vaaleammalla sävyllä maalattiin portaat kertaalleen, mutta sitten oli ajettava maalikauppaan. Tekivät uuden sekoituksen, joka toivottavasti vastaa paremmin alkuperäistä, niin ettei jouduta maalaamaan koko mökkiä uudelleen.

Kauppareissulta tarttui mukaan myös terassikalusteiden käsittelyyn tarvittavaa öljyä, huoltoasemalta bensaa ruohonleikkuriin ja rautakaupasta trimmeriin siimaa. Puutarhanhoitoakin on aina välillä yritetty tehdä. Ja joka paikassa silmä näyttää jotakin, jolle tarvitsisi tai ainakin voisi tehdä jotain.

Tietysti jossain välissä piti kokata ja käydä ruokaostoksilla (hoitui samalla kun muutkin ostokset, ei sentään erillistä reissua tehty). Rantasaunakin lämmitettiin, onneksi joku (= minä) oli ymmärtänyt kärrätä saunapuut valmiiksi edellisellä kerralla.

Enkö jo kaipaa kaupunkilomalle? En. Ruumiillinen työ tekee ihmiselle hyvää. Eikä aina tarvitse niin tosissaan painaa. Ehdin minä välillä laiturille tekemään muutaman joogaliikkeenkin! Ja totuuden nimissä on kerrottava, ettei meidän päivä ihan kukonlaulun aikaan ala.

Illalla saunan lauteilla vihdotaan päivän rasitukset pois. Huuhdotaan hiet kylmässä (peräti 17 astetta!) järvivedessä, syödään laiturilla iltapalaa ja kuunnellaan laineiden liplatusta.

Ensimmäiset mustikat ja metsämansikat tuliaisina pikku lenkiltä ahkeralle Miehelle.

Ensimmäiseksi mökillä täytyy tehdä...

Ensimmäiseksi mökillä täytyy tehdä kukkakimppu tai kaksi. Jos on pilvinen päivä, niin kuin tänä kesänä aika usein on ollut, kukat tuovat väriä ja iloa, kodikkuutta ja luontoa sisälle, kun siellä nyt ollaan enemmän kuin hellekesänä.

No, jos rehellisiä ollaan, niin kun tullaan kaupungista mökille, siirretään tietysti ensin ruuat kylmälaukusta jääkaappiin. Ja ehkä juodaan tulokahvitkin. Mielellään Nestorista haetun pullan kera. Mutta sitten heti täytyy vaihtaa päälle mökkivaatteet ja lähteä katsastamaan paikat. Paikkojen katsastuksen oheistuotteena silmiin osuu kukkasia, jotka näyttäisivät kauniilta maljakossa.



Tulokahvit terassilla. Ensimmäinen kimppu on jo valmiina. Huomaa meidän "ihana" mökkiastiasto!

Alkukesän kimput olivat erilaisia kuin nyt sydänkesällä. Juhannuskimppuun oli helppo kerätä ainakin ne seitsemän sorttia, nyt teki vähän tiukkaa löytää kolme-neljä maljakossa kestävää lajia, kun olisin halunnut poimia nimenomaan luonnonkukkia. Pihan antimiin piti siis osittain turvautua.

 

Tässä maljakossa on vain luonnosta löytyneitä kukkia.

Nuoruutta jäljittämässä

Mitä tekisin lauantai-iltana, jos olisin kaksikymmentä vuotta nuorempi? Jatkoin aikaisemmin (katso Nuorennusleikkaus) aloittamaani ajatusleikkiä, kun viikonlopuksi ei ollut tiedossa ennalta suunniteltua ohjelmaa.

Vastaus oli helppo: söisin pizzaa (käytän Wikipedian äänestystuloksen mukaista kirjoitusasua!) ja pelaisin lautapelejä. Niin meillä oikeasti tavattiin tehdä lauantaisin saunan jälkeen lasten kanssa. Ne lapset elävät nyt omaa elämäänsä, eli seuraa täytyy etsiä muualta.

Suunnattiin keskustan Napoliin entisten naapureiden kanssa. Napoli on Tampereen vanhin pizzeria ja sinne on aina jono. Varauduttiin kyllä menemään muuallekin, jos jonotus kestäisi liian kauan, mutta päästiin sisälle vartissa.

Napolin listalla on sata pizzaa!

 

Täydet pöydät, puheensorina ja mahtava tuoksu veivät välimerellisiin tunnelmiin. Muisteltiin ensimmäisiä kertoja Napolissa; itse olin siellä ensimmäisen kerran jo silloin 35 vuotta sitten, kun Napoli oli vasta rantautunut Tampereelle. Tentin jälkeen lauantai-iltapäivänä syötiin porukalla pizzaa ja juotiin olutta - ja oltiin niin nuoria. Pizzakin oli vielä aika uusi tuttavuus.

Nuorempana Napolista mentiin todennäköisesti jatkamaan iltaa Tillikkaan. Nyt käveltiin kulman taakse Gastropub Nordiciin, josta saa hyviä kotimaisia pienpanimo-oluita. Ja yllättäen sieltä löytyi myös ne pelit! Naapuripöydän nuorten insinöörien kanssa syntyi kisa korkeimmasta tornista ja tietysti meidän kokenut pöytä voitti.

Voittoisaan torniin on vielä tulossa kerroksia.

Mukava, erilainen lauantai-ilta kaupungissa. Ei tullut yhtään ikävä telkkaria ja tangomarkkinoita.

Pieniä isoja iloja

Pienetkin iloiset asiat voivat nostaa mielen arjen yläpuolelle. Koleampanakaan kesänä ilon aiheuttajia ei tarvitse kauan miettiä.

Aamu golfkentällä, mitä aikaisempi (siis vaikka ennen seitsemää!), sitä parempi. Vaikka se edellyttää nousemista vähän liian aikaisin, jopa herätyskellon pirinään (ihan käsittämättömän hullua!), on se kyllä sen väärtiä. Ensimmäisellä väylällä kroppa on vielä kankea, mutta pikkuhiljaa peli alkaa kulkea. Ja jos ei kuljekaan, ei se niin kamalasti haittaa, kun aamun ihanuus haihduttaa hiipivän pettymyksen.

Pitkään nukkuminen, varsinkin jos yöllä on ollut hereillä. Seitsemän maissa voi kurkistaa kelloa ja todeta, ettei tänään ole kiirettä mihinkään, ja rento raukea olotila jatkuu ja syvenee uneksi. Siitä sitten herää ja virkistyy vasta yhdeksän, puoli kymmenen maissa, kun alkaa tehdä mieli aamiaista.

Puhtaat, silitetyt lakanat. Silitetyt, koska meillä ei ole mankelia. Äiti olisi ostanut sellaisen nuoren perheen talouteen joskus kauan sitten, mutta silloin sille ei tuntunut löytyvän paikkaa ja minä hölmö kieltäydyin. Muistan sen melkein joka kerran, kun seison tuntikausia silityslaudan ääressä. Mutta silti haluan lakanani silittää; ryppyiset lakanat eivät tunnu samalla tavalla puhtailtakaan kuin sileät.

Aamiainen terassilla. Tänä kesänä on oltu kaupungissa enemmän kuin talvella suunniteltiin ja vain muutaman kerran on päästy kattamaan aamiainen terassille. Useimpina aamuina on ollut liian koleaa tai sateista, mutta onneksi aina kun on ollut tärkeitä vieraita, aurinko on tullut esiin. Terassiaamiaisesta tulee kesäolo, ruoka maistuu paremmalta ja sitä tulee nautittua enemmän ja pitempään kuin sisällä. Kaksin ollessa luetaan samalla aamulehti, vieraiden kanssa seurustellaan ja suunnitellaan päivän tekemiset. Ja välillä juostaan nurmikolla!

Torikahvit. Torilla käynti kuuluu kaupunkikesään ehdottomasti. Ainakin lauantaina on selvää, missä kahvit juodaan. Samalla voi katsastaa kesäpukeutumista ja kuunnella ihmisten jutustelua. Torikahvilan pöydät ovat täynnä ja joskus pääsee seuraamaan vaikka kiihkeää maailmanparannuskeskustelua, kuten meille kävi viime lauantaina Tammelantorilla. 

Tammelantorilla syödään mustaamakkaraa ja sitten mennään kahville. Tänään käytiin vähän fiinimmin hiljaisella Laukontorilla: vuohenjuustosämpylä oli herkullista, mutta kahviloiden pöydät lähes tyhjät.

Marjatilalla käynti. Sitä vasta suunnitellaan, kun marjat kypsyvät tänä vuonna hitaasti. Vuosia olemme poimineet vadelmat ja joskus mansikatkin Yrjölän tilalta Hämeenkyröstä. Viime kesä jäi väliin, kun oman metsän mustikat ja oman pihan vadelmat veivät kaiken huomiomme. Omasta sadosta riippuu, päästäänkö tänä kesänä nauttimaan huikaisevista maisemista ja nopeasti täyttyvistä marja-astioista Mahnalaan.

Torilta lähtee mukaan ainakin mansikoita.

 

Viestit. Kuva- ja muut viestit milloin mistäkin päin maailmaa ilahduttavat aina. Viime päivinä olen odottanut erityisesti kuvia Suomussalmelta, josta ihana ystävä lähettää ensikertalaisen turistin silmin kuvaamiaan otoksia ja saa minut palaamaan ajassa taaksepäin.



Amy liikuttaa

Amy on dokumenttielokuva englantilaisesta laulajasta ja lauluntekijästä Amy Winehousesta. Näin elokuvan maanantaiaamuna eikä se päästä irti vieläkään. Amyn laulut, joista toki osaan korkeintaan muutaman kertosäkeen, soivat päässä, silmien takana vilahtelee kuvia nuoresta persoonallisen näköisestä naisesta, mielessä pyörii ajatuksia Amyn kohtalosta.

Ennakolta tiesin jotain, lähinnä laulajan viimeisten vuosien lööppijulkisuudesta. Siitäkin elokuva kertoo, mutta elokuvan katsomisen jälkeen tietää paljon enemmän siitä, kuka lööppien takana oli.

Amy syntyi samana vuonna kuin meidän esikoinen, eli 1983. Äiti kertoo hänen olleen lapsena voimakastahtoinen ja itsepäinen. Amy kertoo kaivanneensa tiukempia rajoja, kasvatusta, hänen mielestään äiti oli liian löysä ja isä ei ollut koskaan kotona. Vanhemmat erosivat Amyn ollessa 9-vuotias, ja isä on elokuvassa sitä mieltä, että Amy selvisi erosta hyvin.

Murrosikäisen kapinoinnin, kaikenlaiset kokeilut ja koulusta lintsaamiset Amy aloittaa varhain eikä kukaan näytä niihin puuttuvan. Hän sairastaa bulimiaa, ja sekin menee vanhemmilta ohi.

Musiikki on Amyn pelastus. Hän kirjoittaa koko lyhyen elämänsä ajan omia kokemuksiaan laulujensa sanoiksi ja sieltä voi rivien välistä (ja suoraankin) kuulla kertomuksia elämän kipeistä hetkistä.

Alun perin Amysta piti tulla jazzlaulaja. Hän halusi esiintyä pienissä klubeissa ja vain tehdä omaa musiikkia. Siksi erityisen kamalaa on katsoa Amyn sekoiluja viimeisissä isoissa konserteissa, joihin hänet puolipakolla raahataan. Markkinakoneisto pyörii eikä se välitä, missä kunnossa tähti on.

Ja äkkiä median ja yleisön hellimästä laulajasta tulee yleinen pilkan ja juorujen aihe. Muutamat tosiystävät ovat kadottaneet Amyn johonkin huumeiden, alkoholin, kiertueiden ja paparazzien alle. Eikä laulaja jaksa itsekään sieltä enää ponnistaa.

"Olet liian tärkeä. Hidasta tahtia. Elämä opettaa elämään, kun elää tarpeeksi kauan", olisi Amyn ihailema Tony Bennet halunnut Amylle sanoa. He tekevät yhdessä dueton, ja se on Amyn viimeisiä toiveikkaita tulevaisuuteen suuntaavia hetkiä.

Amy Winehouse kuoli vain 27-vuotiaana. Maailma menetti lahjakkaan, persoonallisen muusikon ihan liian varhain.

Asif Kapadianin ohjaama uunituore dokumentti on perjantaina elokuvateattereissa. Helteitä ei ole tiedossa, yhden kesäillan voi siis viettää elokuvateatterin hämärässä!

Mansikkakakkua, kiitos!

Mansikkakakkua Eino Leinon ja runon ja suven päivän kunniaksi, olkaa hyvät!







Tämä on "Mansikkainen britakakku anopin ohjein" ja ohje on peräisin yhdestä Miniän suosikkiblogista.

Pojan ja Miniän loihtimasta kakusta jaksettiin syödä puolet, toinen puolisko jäi seuraaville vieraille.

Herkkujen lisäksi vähän hengenravintoakin à la Leino: "Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta. / Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta. / Turhaan, oi turhaan, tartun ma hetkehen kiinni. / Lohtua ei suo rattoisa seura, ei viini."

 

 

Hei haloo! Kehtasiko Leino jo kolmekymppisenä valittaa harmaista hiuksista ja tuntea tuollaista elämäntuskaa. Kaikki muka turhaa! Runoilijalle se suotakoon, mutta meidän tavallisten pulliaisten on kyllä pyristeltävä positiivisten ajatusten voimalla, vaikka vuodet vierivät.

 

 

Emme siis ota esimerkkiä Leinosta, vaikka hänen elämäntyötään arvostammekin. Malja sille, ja niille rattoisassa seurassa vieriville vuosille!

 



Mattopyykillä

Paras tapa viettää aurinkoista kesäpäivää on käydä mattopyykillä. Siinä yhdistyvät ideaalilla tavalla puhdas nautiskelu ja hyödyllinen työ.

Meillä on nykyään enää harmittavan vähän mattoja pestäväksi. Toista oli omakotitaloaikoina, kun kaikkien huoneiden puulattioita pehmensivät äidin kutomat räsymatot. Silloin tehtiin alkukesällä useampiakin matonpesuretkiä. Nyt riittää tunnin keikka, kun on vielä neljä toimivaa kättä ja harjattavana vain pari-kolme makuuhuoneen mattoa. Ei tarvita edes eväitä!

Mutta nautiskelusta sekin käy. Aurinko lämmittää, vesi roiskuu ja viilentää sopivasti, mäntysuopa tuoksuu ja ajatukset harhailevat. Mattopyykillä ei keskustella, siellä meditoidaan, tai ollaan ajattelematta mitään, keskitytään aistimaan. Tai keskitytään harjan liikkeisiin, jotka käyvät pikkuhiljaa automaattisiksi, ja mieleen alkaa pulpahdella kaikenlaista, enimmäkseen asioita, joita ei muista muulloin kuin mattopyykillä.

Vuosien aikana hioutunutta matonpesutekniikkaa kelpaa ihailla.

Aika monta Tampereen matonpesupaikkaa on vuosien varrella kokeiltu. Tänään etsittiin ihan mielenkiinnosta uusi, ja etsimistä siinä olikin. Matonpesupaikoille ei näköjään opasteta kylteillä, ne pitää tietää. Pienen harhailun jälkeen löydettiin oikea reitti ja erinomaisen hyvä pesupaikka. Tyhjiä altaitakin oli riittävästi ja kaikki oli siistiä ja toimivaa. Pesunautinnon kruunasi vielä mahtava mankeli.



Nykyiset mankelit laskostavat matot näin kauniisti.

Nyt matot kuivuvat mattotelineessä, josta ne varmaan siirretään yöksi parvekkeen kaiteelle. Mäntysuovan tuoksun häivähdys vie levolliset ajatukset menneisiinkin kesiin.

Huh hellettä!

Kaksi hellepäivää riittää tekemään ihmisestä saamattoman, velton ja tyhjäpäisen. On tosi vaikea löytää mitään kirjoittamisen aihetta. Eikä oikein jaksaisi kirjoittaa edes sitä. Huh, hellettä!

Ja tätähän on odotettu. Monta kuukautta on valitettu koleita säitä ja jatkuvaa vesisadetta. Ja toivottu edes muutamaa lämmintä päivää. Näin ne sitten ihmiseen vaikuttavat.

Tottumiskysymyshän lämpötila tietysti on. Viime kesänä kolmen viikon helleputken aikaan tehtiin ihan normaaleja asioita, ja joskus on jopa pelattu viikko golfia kolmenkymmenen asteen helteessä, kun oli ensin totuteltu sellaiseen lämpötilaan.

Itse olen kyllä enemmän viileän ilmaston ihminen. En olenkaan kadehdi espanjalaisia, jotka saavat nauttia hellepäivistä kuukausikaupalla. Yöunet kärsivät vielä enemmän kuin normaalisti, kun lämpötila pysyttelee parissa kymmenessä yölläkin, eikä väsyneenä päivän toimiin tunnu tulevan mitään ryhtiä. Lenkit ja muu liikunta ei houkuttele. Kuntosalille - ei ikinä!

Pieni ihminen sen sijaan jaksavaa touhuta energisenä ja innokkaana aamusta iltaan helteestä huolimatta. Filosofointiin ja leikinlaskuunkin pieni mieli taipuu. Leikkipuiston pensaikosta tulee hetkessä koti kattoikkunoineen ja takkoineen, ja sitten saunotaan ja kiuas sihisee, kun löylyä heitetään. Yhtäkkiä siinä onkin meri, josta kalastetaan ahvenia. Salamat ja jyrinä tulevat ukkosen suusta, mutta onneksi nyt paistaa aurinko.

Yllättäen isommatkin lapset innostuvat leikkimään. Lapsuuden legojen parissa kuluu pari helteistä iltaa: legolinnan rakentaminen koukuttaa kuin roolipelit pari vuosikymmentä sitten. Isä taitaa rakentaa sitä enemmän itselleen kuin pojalle, mutta molempia lopputulos yhtä lailla ilahduttaa. Miniä tunnustaakin rakentavansa Ristorantea vain siitä syystä, että on aina haaveillut sellaisesta.

Tällä erää hellepäivät taitavat olla ohi. Ensi viikolla lupaan olla reippaampi. Löytyisiköhän legolaatikosta vielä tekemistä minullekin vai tyydynkö perinteisiin mummon hommiin, siivoukseen ja pyykinpesuun?



Kun kolmekymppinenkin jo nuortuu kuin lapsi leikkimään, voi lopputulos olla näin hieno.