Elokuun iltana

On ylellistä, jos elokuun viimeisenä lämpimänä lauantaina on kutsuttu nauttimaan grilliherkkuja ilta-aurinkoiseen puutarhaan. Ei muuta kuin viinituliaiset reppuun ja menoksi!

Olemme asuneet yli kaksikymmentä vuotta sen samaisen kadun varrella, jossa grilli antimineen odotti, ja kävelymatkalla tuli väkisinkin palattua muistoissa niihin aikoihin. Toki pantiin myös merkille kasvaneet puut ja pensaat, maalatut talot ja muut muutokset, joita seitsemän nykyisessä kodissa asutun vuoden aikana on tapahtunut tämän ennen niin tutun kadun taloissa ja pihoissa.

Grillikatoksen tunnelmaa elokuisessa illassa.

Grillikutsujen isäntä oli rakentanut uuden tyylikkään grillikatoksen, joka nyt oli ensimmäistä kertaa vieraskäytössä. Herkuteltiin alkupalaleivillä, syötiin täydellisen oikein kypsennettyä naudan sisäfilettä ja grillattuja vihanneksia salaatin kera ja huuhdeltiin ruoka viinilasillisilla. Vanhasta muistista niitä taisi kulua melkoinen määrä...

Ja vanhoja myös muisteltiin, päivitettiin kadunvarren ihmisten kuulumiset ja tietysti omat tuoreimmat uutiset, jotka yllätys, yllätys (tai sitten ei) liittyvät omiin lapsiin.  Siitä ensimmäisestä tapaamisesta meidän hiekkalaatikolla melkein kolmekymmentä vuotta sitten on tultu monenlaisten vaiheiden jälkeen taas yhteisen ruokapöydän ääreen vertailemaan elettyä ja tulevaa. Elämäntilanteet näyttävät alkavan taas lähentyä.

Ulkona kynttilänvalossa tarkeni yllättävän pitkään, kiitos huopien, infrapunalämmittimen, yrttiteen ja punaviinin. Ennen kotiinlähtöä tehtiin vielä pikakierros (taas kerran) remontoidun talon sisätiloissa. Sieltä löytyi mm. sellainen erikoisuus kuin isännän pukeutumishuone!



Infrapunalämmitintä oli tarvittu edellisen kerran viisi vuotta sitten. Nyt se lämmitti ihanasti.

Täysikuun valaisemalla puistotiellä elokuun yössä oli sisältäkin lämmin ja jotenkin nuortunut olo. Tunnelmat kulkivat mukana uneen asti.

Hiljainen puistotie. Kulman takana tuli kyllä vastaan ainakin kolme öistä koiranulkoiluttajaa.

Täysikuu näytti tietä kotiin asti.

Lutra lutra - eihän nyt sentään!

Jotta ei syntyisi sellaista virheellistä käsitystä, että tässä iässä voi vain keskittyä tyhjäpäiseen itsetutkisteluun, niin on paikallaan kertoa muutamalla sanalla viime viikosta. Silloin nimittäin sain olla kolme päivää mummo. Illat ja yöt olivat "omaa aikaa", mutta kyllä mummon rooli hallitsi ajatuksia silloinkin.

Niiden kolmen päivän aikana käytiin useassa leikkipuistoissa, syötiin lounasta eri paikoissa, ostettiin jätskit, matkustettiin bussilla ja laivalla Korkeasaareen, vierailtiin museossa, yritettiin nukkua päiväunia, leikittiin kotona, kerrottiin tarinoita ja juteltiin muuten vain kaikesta mitä mieleen juolahti ja josta oli mahdollista esittää kysymys miksi.

Tässä on laiva, jolla pääsee Korkeasaareen.

Tämä toden ja sadun välillä taitavasti tasapainoileva vielä vähän aikaa kaksivuotias tietää ja osaa hämmästyttävän paljon. Ja koko ajan hän haluaa oppia lisää! Silloin kun ollaan tosielämän kysymyksissä ja aikuinen alkaa höpsötellä, tulee lapsen suusta hymyilevä: "Eihän nyt sentään." Mutta kun ollaan satuilemassa, ihan kaikki on mahdollista. Leijona voi muuttua karhuksi ja sitten lennetään avaruuteen.

Yleensä lapsi kuljettaa aikuista ihan oman tahtonsa mukaan (Pappa kiipeää, kun kaksivuotias pyytää), mutta välillä toki järkevän aikuisen on astuttava johtoon. Se on vain osattava tehdä niin hienovaraisesti, ettei lapsi huomaa. Jotta saataisiin lounasta ennen kuin lounasravintola menee kiinni, tehdään lapsesta kuningas, joka kiipeää kivilinnojensa päälle kuuluttamaan matkan jatkumista.

Lapsen kanssa kulkiessa tulee pysähdyttyä ihmettelemään milloin mitäkin, yleensä sellaista jonka ohi normaalisti pyyhältäisi. Niin kuin vaikka ne nuoret miehet, jotka pitivät taukoa pienen kaivurinsa vieressä. Ensin tutkittiin kaivuri ja sitten tuli tärkeä tieto: "Minustakin tulee isona työmies." Ystävälliset nuoret miehet kehottivat lukemaan vähän pidemmälle, mutta se neuvo taisi mennä kuuroille korville.

Korkeasaari-reissu oli ehkä näiden kolmen päivän kohokohta, ainakin isovanhempien mielestä. Edellisestä kerrasta oli jo aikaa! Laivamatkalla tutkittiin kartat, käytiin kannella ja kurkistettiin kapteenia. Perillä suunnattiin ensimmäiseksi etsimään lutra lutraa. Ei näkynyt, vaikka Pappa teki kyllä parhaansa. Sen sijaan nähtiin tiikereitä, pikkupandoja, lumileopardeja ja jopa leijonia. Suurin osa eläimistä oli päiväunilla. Omat eväät syötiin varjossa puiston siimeksessä. Karhujen ruokinta kiinnosti hetken, sitten jatkettiin matkaa. Leikkipuisto oli täälläkin, ja ihania eläinpatsaita, joita uskalsi ja sai silitellä. Tiikerin suuhunkin voi työntää kätensä ja pohtia samalla tiikerin ruuansulatuskanavaa. Ja laskea hampaita! Ennen paluumatkaa yritettiin vielä etsiä lutra lutraa, mutta se piilotteli edelleen.


Näitä tiikerinpentuja oli ihana silitellä.

"Kerro satu", on pyyntö, joka tulee mummolle (Pappaa taas pyydetään rakentamaan ja tekemään voimaa ja rohkeutta vaativia juttuja). Ja kun odotettiin paluulaivaa, mummo kertoi pienestä leijonanpennusta, joka heräsi aamulla, venytteli ensin toisen, sitten toisen etutassunsa ja sitä rataa. Taka-ajatuksena mummolla oli houkutella pikkumies torkahtamaan edes hetkeksi, mutta ei onnistunut, satu piti kertoa loppuun ja sitten laiva jo tulikin.

Kauppatorilla tämä virkeä lapsukainen huomasi ensimmäiseksi jäätelökioskin, pyrähti sen eteen ja ilmoitti haluavansa jäätelöä. Pikkumies ja iso jäätelötötterö näytti olevan ohikulkijoidenkin mielestä ihastuttava näky. Jätski ja kyyti rattaissa oli niin hyvä yhdistelmä, että sen jälkeen saattoikin nukahtaa noin kokonaiseksi minuutiksi. Oltiin vielä menossa Päivälehden museon Topelius-näyttelyyn, ja koska museon sulkemisaika alkoi lähestyä, oli pakko herätä. Itse hän oli ilmoittanut jaksavansa vielä tämänkin elämyksen, eivätkä isovanhemmat uskaltaneet tuottaa pettymystä. Ja kylläpä kannatti poiketa sisään! Viehättävä toiminnallinen satumaailma olisi kiinnostanut vaikka kuinka pitkään.

Leijonanaaras päiväunilla

Bussissa kotimatkalla lapsi yllätti mummon kertomalla lähes sanasta sanaan sen saman tarinan, jonka mummo oli kertonut laivarannassa. Mitä tästä opimme: lapsen seurassa kannattaa todella olla tarkkana, mitä suustaan päästää.

Ihan mahtavat kolme päivää siis. Kaikki tämän postauksen kuvat ovat tämän alle kolmevuotiaan ottamia ja julkaistu hänen luvallaan. Mihin hän vielä ehtiikään! Työmieheksi avaruuteen?

Alle kolmevuotias osaa napata näin hyvän kuvan ruokailevista karhuista!

Kello viiden kahvi ja muuta mukavaa

Vihdoinkin. Viime kesänä näitä aamuja oli paljon, nyt ne ovat olleet harvinaisia ja siksikin niin arvokkaita.



Kyllä nyt kelpaa lekotella laiturilla.

Taivas yläpuolellani on kirkkaansininen. Laituri allani on vielä aamunkostea, aurinko vasta tavoittelee pääsyä sille männynlatvojen yli. Hyvin hiljainen liplatus kertoo että tuulta ei juurikaan ole, toissa-aamuna laineet vielä löivät niin kovaäänisesti, että oli vaikea kuulla edes omia ajatuksiaan. Nyt erotan yksinäisen moottoriveneen puksutuksen, joka hiljalleen häipyy kaupungin suuntaan. Muuta ei kuulu, äänetön lokki keinuu laineilla. Kauempana niemennokassa kalastajan vene, joka näyttää pysähtyneen samoille sijoilleen, täydentää maiseman sunnuntaisen rauhan.

Suoritan aamuista venyttelyohjelmaani, yhdistelmää vuosien varrella opituista helpoista pilates- ja joogaliikkeistä. Viime kesänä tästä laituriliikunnasta tuli tapa, tänä kesänä näitä aamuja on ollut kovin vähän. Venyttely ei ole mukavaa, jos palelee. Mutta nyt on. Lähetän kiitollisen ajatuksen edelliselle mökkiemännälle, joka jätti perinnöksi jumppa-alustan. Se pitää laiturin kosteuden loitommalla.

Käännyn taas selälleni ja nostan jalat kohti taivasta. Korkealle piirtyy valkoinen viiva. Joku on matkalla jonnekin. Usein tuollainen näky herättää jonkinlaisen kaukokaipuun. Nyt en kaipaa mitään, ketään enkä varsinkaan mihinkään. Tässä on täydellistä.

"Maailma hänen päänsä sisällä oli paljon parempi paikka kuin maailma sen ulkopuolella. Skonsseja, kotitekoista mustaviinimarjahilloa, paksua kermaa. Pääskysiä taivaan sinisessä sinessä kaartelemassa ja sujahtelemassa kuin lentäjät Britannian ilmasodassa. Krikettipallon läjähdys mailaan jossain kaukana. Kuuman, vahvan teen ja vastaleikatun ruohon tuoksu."

Näin ajattelee kirjailija Martin Canning, yksi Kate Atkinsonin romaanin Kaikkein vähäpätöisin asia henkilöistä.  Martin kirjoittaa hyvin myyviä omasta mielestään tyhjänpäiväisiä 1940-luvulle sijoittuvia salapoliisiromaaneja ja haaveilee tavallisesta elämästä, urheasta, sodanjälkeisestä vaimosta, "joka osaa korjata ja selvitä vähällä". "Heidän kotinsa oli kotoisa, kukallisin sintsikankain verhottu, siinä oli kattoparrut ja kaunis puutarha." Martinin todellisuus on jotain muuta: aika lailla yksinäistä, päänsisäistä elämää, vaikka rahasta ei ole puutetta.

Kello viiden tee eli suomalaisittain kahvi skonssien ja karviaishillon kera nautittiin laiturilla.

Olen pahoillani, Martin, mutta aika moni sinun pienistä haaveistasi on minulla tässä tosielämässä toteutuneena (vaikka turha olla pahoillaan, sinä olisit vain iloinen minun puolestani, jos yhtään sinua tunnen). Täydellisiä hetkiä on ollut muitakin kuin aamuvoimistelu laiturilla. Skonsseja leivoin ja kotitekoista hilloa sain omista karviaisista (mielihalu syntyi jo ennen kuin luin Martinin haaveista!). Vastaleikattu ruoho on tuoksunut ja vahvaa, yorkshirelaista teetä juotiin viimeksi tänä aamuna. (Ja minulla on Mies, joka osaa vaikka mitä, muun muassa korjata ja selvitä vähällä. :))

Jos kaipaan jotain lisää, niin Atkinsonin romaanista löydän seikkailua, jännitystä ja monenlaisia ihmiskohtaloita. Kirjan Edinburgiin on helppo sulahtaa: olen kävellyt Royal Mailia minäkin, kuunnellut säkkipillejä ja ostanut skottiruutuisia piknikhuopia tuliaisiksi.

Mutta nyt en kaipaa Edinburgiin enkä edes Englantiin, vaikka se jonkinlainen kestohaave onkin. Laituri Keiteleen rannalla riittää mainiosti.

 

Siitä täydellisestä auringonlaskusta ei valitettavasti ole kuvaa, mutta on tämäkin aika hyvä.

 

Melkein kuin viinitilalla

Yksi nuoremman Leenan vielä toteutumattomia haaveita oli viinitilalla, mieluimmin ranskalaisella, työskentely. Ilman mitään todellista tietoa romantisoin mielessäni kuvan linnamaisesta tilasta, jonka aurinkoisissa viinitarhoissa käyskennellään muutama syksyinen viikko. Iltaisin kokoonnutaan yhteisen ruokapöydän ääreen isolla joukolla ja nautiskellaan ranskalaisista herkuista. Työrupeaman kruunaa tietysti viinin polkeminen, maistelu ja mahtavat juhlat. Raskaasta työnteosta ei tässä kuvassa ole tietoakaan.

Tämä kuva ei ole ranskalaiselta viinitilalta vaan mahnalalaiselta marjatilalta.

Nyt kun näköpiirissä ei ole kuvitelman testaamista todellisuudessa, fiilistelin viinitila-ajatuksella suomalaisella marjatilalla. Viime viikolla kävimme poimimassa vadelmat pakkaseen Yrjölän tilalta Hämeenkyröstä. Kerta ei ollut ensimmäinen, tämä on jo perinne.

Kokemus on aina ollut miellyttävä: marjoja on runsaasti, poimiminen on helppoa, sää kesäinen (toki itse valitaan hyvä päivä) ja maisema avara. Vadelmia poimiessa voi vaipua omiin ajatuksiinsa ja kuvitella vaikka mitä.

Tällä kertaa kuvittelin olevani viinitilalla jossain ulkomailla. Vieraskielistä puhetta kuului jostain pensasrivistöjen takaa ja aurinko lämmitti. Viinitilavertaus tuli kuitenkin mieleen itse vadelmista. Marjat olivat mielettömän isoja, varmaan ainakin viinirypäleen kokoisia (osa melkein mansikoita) ja todella hyviä. Ikinä ennen en ole nähnyt sellaista satoa.

Kypsiä ja kypsyviä marjoja riittää monelle. Edellispäivänä poimijoita oli ollut 90.

Paljonko yksi viinirypäle mahtaa painaa?

Astiat (me poimitaan suoraan pakastusrasioihin) tulivat täyteen ennätysajassa - se oli ainoa asia, joka vähän harmitti. Tätä viinitilakokemusta olisi voinut jatkaa pidempäänkin.

Miljoona, miljoona, miljoona ruusua

Tuoksu- ja väriterapiaa on nyt tarjolla kaikille halukkaille.

 



Jos ei vielä tänä kesänä ole vieraillut Tampereen arboretumissa, niin nyt ainakin sinne on mentävä. Ennen arboretum oli meidän lenkkimaastoa, nyt kun muutettu vähän etäämmälle, sinne pitää lähteä ihan tarkoituksella. Tähän aikaan vuodesta sinne kutsuu ruusutarha.

Ihan kirjaimellisesti se kutsuu ja houkuttelee jo kauempaa. Tuoksu tulee nenään ensin vienompana ja Hatanpään kartanon pihalla koko ajan voimistuen, vaikka tuoksun lähteitä ei vielä näy.

Kun kääntyy kartanon nurkalta, silmät tavoittavat upeana hehkuvan puutarhan. Askeleet hidastuvat kuin itsestään ja on pakko pysähtyä ihailemaan maisemaa. Sitten pikkuhiljaa kukat alkavat kutsua luokseen. Täytyy kumarrella haistelemaan läheltä ja tutkia eri väreissä loistavia kasveja. Voiko näin monenlaisia ruusuja ollakaan? 160 lajiketta, kertoo opastaulu. Värien ja tuoksujen vivahteita voi vertailla ja nimikkeistäkin viehtynyt löytää omat suosikkinsa.



Opastaulusta saa tarkempia tietoja vaikkapa ruusujen hoidosta.

Keltaisia kaunottaria löytyy vaaleampina ja tummempina versioina.

Muu maailma unohtuu, vaikka ruusutarhassa käyskentelijöitä olisi enemmänkin. On vain tämä hetki ja ne muistot, joihin liittyy ruusuja.

"Miljoona, miljoona, miljoona ruusua", laulettiin melkein kolmekymmentä vuotta sitten Pojan kanssa puutarhakeinussa ja laskettiin vasta kodiksi tulleen pihapiirin ruusuja. Äidin vatsassa keinui tuleva tyttölapsi. Nyt se pikkupoika odottaa toisen lapsensa syntymää ja aikuiseksi kasvanut tyttövauva sukeltelee syvyyksissä. Ja elokuu hehkuu lämpimänä ja tuoksuvana niin heille kuin täällä kotona meillekin.

Kirjailija on saanut nimikkoruusun.

Onko tässä ruusutarhan kaunein yksilö?

Ruusutarhakierroksen jälkeen kannattaa mennä sulattelemaan elämystä kesäkahvilan terassille. Parempaa tapaa viettää kesäpäivää kaupungissa on vaikea keksiä.

Miksi minua ei uskota?

Tänään on kuulemma Oman lehden päivä. En tiedä, kuuluuko se kirjoittaa isolla ja onko se mitään muuta kuin tietyn kustantajan epätoivoinen yritys naamioida lehdenmyyntikampanjansa jonkun hienommalta kuulostavan nimen alle. Tuskin.

Mistäkö edes tiedän mokomasta päivästä? No minulle soitettiin ihan Seinäjoelta asti ja kerrottiin tämä tärkeä tieto. Ääni oli miellyttävän kuuloinen ja siksi suostun kuuntelemaan soittajan asian. Alkulöpinöiden ("Leenaa tavoittelin, onpa mukava kun pääsit vastaamaan" jne.) jälkeen mieshenkilö halusi tietää mielipiteeni viime syksyn Avotakka-lehdestä. Kerroin, etten todellakaan muista viime syksyn lehtiä, mutta olen joskus tilannut kyseistä lehtiä vuosia enkä aio nyt tilata yhtään mitään, vaikka hän ilmeisesti olisi lehtitilauksia kauppaamassa.

Se oli tyhmästi tehty. Ei olisi pitänyt lähteä keskustelulinjalle. Piti perustella ja kertoa nykyisestä ajankäytöstä. "Mitä sisustusinnon tilalle on tullut?" rohkeni tämä ventovieras ääni tiedustella. Siitä päästiin erinomaiseen Voi hyvin -lehteen, joka vastaisi nykyisiä tarpeitani täydellisesti. Edelleenkään en aikonut tilata. Sitten tuli tämä tieto Oman lehden päivästä ja ihan mahtavasta tarjouksesta. Tässä vaiheessa aloin olla jo kypsä ja kiukkuinen. Miksi minun kieltoani ei oteta vakavasti! Jos olen sanonut jo ainakin viiteen kertaan, etten aio tilata yhtään lehteä, tarkoitan sitä. Eikä kukaan muuta mieltäni, ei edes miellyttävä-ääninen mies!

Jotenkin siitä päästiin suhteellisen kohteliaasti puhelun loppuun, eikä hän aikonut palata asiaan syksymmällä, niin kuin jotkut lehtikauppiaat tekevät. Siitä nostan hattua, muuten en ymmärrä, miksei hän voinut ottaa minua tosissaan.

Tämä sama kuvio toistuu innokkaiden puhelinmyyjien kanssa lähes aina. Mikään ei tunnu auttavan. Joskus otan heti alussa tylyn linjan, varsinkin jos soittaja puhuu epäselvästi, ja sanon etten tilaa mitään, minulle on turha kaupata. Silti joudun kuuntelemaan takellellen luetun kolmen sivun markkinointitekstin kaikkine tilaajalahjavaihtoehtoineen, kun en kohteliaana ihmisenä voi vain sulkea puhelinta. Annan soittajan pajattaa ja teen sillä aikaa jotain muuta, mutta tyhmältä se tuntuu.

Pahimpia ovat ne myyjät, jotka eivät oikeasti tunnu osaavan edes keskustella. He vain posottavat omaa asiaansa eivätkä kuuntele ollenkaan, mitä toisella on sanottavaa. Ja onpa niitäkin, jotka käyvät surkeana anelemaan, enkö voisi nyt tehdä poikkeusta ja kuitenkin tilata tämän hänen lehtensä.

Harvoin soittaa joku asiallinen ihminen, joka ihan lyhyesti kertoo asiansa eikä jatka ensimmäistä kieltävää vastausta pidemmälle. (Sellaiselta voisin joskus tulevaisuudessa jopa tehdä tilauksen.)

Myönnetään. Vuosien varrella olen sortunut aika moneen tarjoukseen. Minulle on saatu kaupattua Annaa, Kodin kuvalehteä, Avotakkaa, Viiniä, Mondoa, Gloriaa ja varmaan aika montaa muutakin lehteä, jotka ovat jo painuneet unholaan. Mutta nyt ne eivät oikeasti kiinnosta ja olen päättänyt, etten turhaan kerää lukemattomia lehtipinoja olohuoneen nurkkaan. Miksi minua ei uskota? Eikö puhelinmyyjiä voisi valmentaa paremmin kohtaamaan asiakkaat?

Vanhoja lehtiä lähdössä peräkonttikirppikselle keväällä.

Osaanko taipua riemulla?

Aronian marjat kypsyvät ja oma elämä pohdituttaa.

"Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi", lauloin kapinallisessa nuoruudessani Kristiina Halkolan mukana. Ensi säkeen ajatus tuntuu aika tylyltä, mutta pitää malttaa laulaa eteenpäin: "He ovat itsensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia."

Libanonilaissyntyisen kirjailija Kahlil Gibranin teksteistä kenties tunnetuin on kirjoitettu 1920-luvulla - ja miten ajankohtainen se onkaan edelleen. Ainakin minulle, joka taas kamppailen irti päästämisen kivun kanssa.

Luulisi, että kun lapset ovat asuneet ja pärjänneet hyvin omillaan jo pitkään ja lähteneet kotimaasta välillä kauemmaksikin, tähän olisi jo tottunut. Mutta silti tietoisuus tulevasta pitkästä välimatkasta saa tunteet pintaan.

Aika moni vanhempi joutuu kokemaan saman. Eivät kaikkien aikuiset lapset jää kotipaikkakunnalle ja piipahtele vanhempiensa luona päivittäin. Joidenkin mieli palaa maailmalle, ja silloin vanhempien rooli on kannustaa. Näin yritän ajatella. Gibranin sanoin: "Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et heidän sielujaan, sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa, jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta." Ja: "Kun taivut jousimiehen käden voimasta, taivu riemulla." Yritän siis pyyhkiä kyyneleet ja iloitsen uusia huikeita kokemuksia saavan lapseni kanssa.

Niin itsekin tein: lähdin maailmalle omaa elämääni etsimään. Enkä ainakaan muista jääneeni miettimään, miten omat vanhempani lähdöstä selviäisivät. Siihen maailmanaikaan yhteydenpitokin oli ihan toista kuin nyt: hidasta kirjepostia ja lennättimestä ehkä parin viikon välein soitettuja vastapuheluita.

Toki yhteyttä pidettiin ja mitä vanhemmaksi itse kasvoin, sitä paremmin aloin ymmärtää yhteydenpidon tärkeyden vanhempieni kannalta. Onneksi tekniikka tuli avuksi ja säännölliset puhelinsoitot tulivat tavaksi. Vanhempien huolen aikuisestakin lapsesta olen täysin ymmärtänyt vasta nyt omien kokemusten kautta.

Eikä kyse ole pelkästään huolesta. Varmaan jokainen vanhempi haluaa olla edes jollakin tavalla mukana lastensa elämässä, vaikkei heidän kokemuksiaan voikaan jakaa. Kun sen ruumiin on päästänyt maailmalle, tuntuu entistä tärkeämmältä yrittää saada jonkinlaista yhteyttä sieluun, vaikkei se Gibranin mukaan olisi  mahdollistakaan.

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.

He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.

He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,

ja vaikka he ovat sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,

sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et heidän sielujaan,

sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,

jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta. Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,

mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,

sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen. Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.

Kun taivut jousimiehen käden voimasta,

taivu riemulla.

Ilmaista huvia

Kirjastosta löytyy jokaiselle jotakin lukemista.

Erityisesti tällaisena kesänä (helteet ovat vasta tulossa!), kun on väkisinkin viihdyttävä sisätiloissa, ei voi olla hehkuttamatta ihan ilmaista viihdytyslaitosta eli kirjastoa. Toki kirjastosta on iloa vuoden ympäri ja helteilläkin voi kirjastosta hakea laiturilukemista, mutta tosiaan siis tänä kesänä olen käyttänyt kirjaston palveluja enemmän kuin muina kesinä.

Mökkikunnan kirjasto oli noin kuukauden verran suljettuna ja ennen kesätaukoa haettiin sieltä iso pino lukemista. Koko kasa tuli luettua!

Parhaana saavutuksenani mökillä luetuista pidän Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani -tiiliskiviromaania, jossa on peräti 727 sivua (ja jota oli aika hankala lukea sängyssä). Riikka Pulkkisen ohuen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, kevyen chick lit -kokeilun, sen sijaan lukaisi hetkessä. Oatesin ahdistavan ja kerronnallisesti erikoisen perhe- ja yhteiskuntakuvauksen jälkeen oli mukava keventää omaakin oloa Pulkkisen jatkokertomusromaanin parissa. Mutta pysyvämmän jäljen jätti toki Joyce Carol Oates, jonka kaikkia teoksia olen lukenut ihmetyksen ja ihailun vallassa.

Kotiinkin hankittiin kesälukemista kirjastosta. Tampereella on pääkirjaston lisäksi useita kaupunginosakirjastoja. Olen viime aikoina vieraillut monessa niistä ensimmäistä kertaa ja todennut kaikkien palvelut hyviksi.

Yksikään kirjasto ei ole kuitenkaan aikaisemmin lähettänyt sähköpostia, kun laina-aika on loppumassa. Niin teki mökkikunnan kirjasto pari päivää sitten. Tänään palautettiin kirjat juuri oikeana päivänä ja vältyttiin sakoilta.

Paluu kaupunkiin on edessä ja uutuushyllyyn en nyt uskaltanut edes katsoa.

Tässä on tarjolla kesälukemista. Uutuuskirjat saavat odottaa syksyn pimeneviä iltoja.

On meillä hauska täti

Kanadan-täti on taas jokakesäisellä matkallaan Suomessa. Se tietää tiivistä yhteydenpitoa sukulaisten kesken, aikataulujen ja reittisuunnitelmien, majoitusten ja ohjelman miettimistä. Kerran vuodessa me serkut saamme ihmetellä energistä täti-ihmistä, joka tuntuu aina jaksavan enemmän kuin me.

Elokuussa tädin mittari näyttää 89. Kävely on helpompaa rollaattorin avulla, mutta pitkät lentomatkat sujuvat vielä.  Pää on kunnossa ja nauru raikaa entiseen malliin.

Minä sain kunnian kuljettaa täti Tampereelta Oulun sukukokoukseen. Meidän mökki toimii mainiona puolimatkan krouvina. Täällä lepäillään pari yötä, niin ei autossa istuminen käy liian raskaaksi. Samalla on mukava verestää muistoja ja kuulla tädin kertomuksia omista elämänvaiheistaan.

Kun Kanadan-kuume iski vuonna 1961, astui täti Helsingissä laivaan. Yksi sisko oli satamassa vilkuttamassa. Venäläinen alus vei Kööpenhaminaan ja sieltä matka jatkui puolalaisen, entisen sotilasaluksen matkustajana Kanadan Quebeciin, sieltä Montrealiin ja lopulta Torontoon, josta tuli tädin kotikaupunki. Aika pitkän matkan oli Kainuun tyttö kulkenut!

Matkaan hän lähti rohkeasti yksin mutta tutustui matkan aikana suomalaisiin, joista tuli ystäviä koko elämän ajaksi. Eikä hän ollut ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan; vuosi oli mennyt töissä Rotterdamissa Hollannissa ja Englannissakin täti oli jo ehtinyt olla Kuninkaallisen Balettikoulun keittäjänä.



Tämä tyylikäs nuori nainen on meidän täti Lontoossa vuonna -59.

Kuten monet muutkin suomalaiset, täti tuli Kanadaan ilman tietoa työpaikasta, mutta hyvin pian töitä löytyi ravintola-alalta ja elämä alkoi löytää uomansa. Kanadan suomalaiset hankkivat asuntoja, vuokrasivat niitä edelleen ja sopivassa tilanteessa möivätkin ja kartuttivat näin omaisuuttaan. Asuntobisnes oli tädilläkin aluillaan, kun hän tapasi tulevan miehensä ja he perustivat oman ravintolan. Se kuitenkin paloi tädin ollessa käymässä Suomessa ja omaisuus sen mukana. Niitä aikoja täti ei muistele mielellään.

Ensimmäisen kerran omaisuus, silloin toki vähäisempi, jäi tulen saaliiksi sodan jälkeen, kun SPR:n lastensairaala Suomussalmella, jossa Täti nuorena tyttönä oli töissä, paloi kokonaan vuonna 1945. Onneksi henkilövahingoilta vältyttiin silloinkin.

Sota-ajasta on jäänyt paljon mieleen, ja niihin muistoihin täti usein kertomuksissaan palaa. Rajan tuntumassa lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneelle sota tuli todella lähelle.

Lapsuuden maisemiin hän palaa tänäkin kesänä, päässee jopa käymään kotipaikan pihapiirissäkin, jonne vanhempi veli viime kesänä rakensi tien.

Meille nuoremmille nämä sisarukset ovat mallina siitä, kuinka rohkeasti elämässä mennään eteenpäin eikä vanhanakaan luovuteta helpolla. Kaukaisesta asuinpaikastaan huolimatta täti on tärkeä yhdysside sukulaisten välillä ja aina ajan tasalla oleva tietoliikennekeskus.

Helsingin satamassa. Matka Kanadaan on alkamassa.