 |
| Aronian marjat kypsyvät ja oma elämä pohdituttaa. |
"Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi", lauloin kapinallisessa nuoruudessani Kristiina Halkolan mukana. Ensi säkeen ajatus tuntuu aika tylyltä, mutta pitää malttaa laulaa eteenpäin: "He ovat itsensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia."
Libanonilaissyntyisen kirjailija Kahlil Gibranin teksteistä kenties tunnetuin on kirjoitettu 1920-luvulla - ja miten ajankohtainen se onkaan edelleen. Ainakin minulle, joka taas kamppailen irti päästämisen kivun kanssa.
Luulisi, että kun lapset ovat asuneet ja pärjänneet hyvin omillaan jo pitkään ja lähteneet kotimaasta välillä kauemmaksikin, tähän olisi jo tottunut. Mutta silti tietoisuus tulevasta pitkästä välimatkasta saa tunteet pintaan.
Aika moni vanhempi joutuu kokemaan saman. Eivät kaikkien aikuiset lapset jää kotipaikkakunnalle ja piipahtele vanhempiensa luona päivittäin. Joidenkin mieli palaa maailmalle, ja silloin vanhempien rooli on kannustaa. Näin yritän ajatella. Gibranin sanoin: "Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et heidän sielujaan, sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa, jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta." Ja: "Kun taivut jousimiehen käden voimasta, taivu riemulla." Yritän siis pyyhkiä kyyneleet ja iloitsen uusia huikeita kokemuksia saavan lapseni kanssa.
Niin itsekin tein: lähdin maailmalle omaa elämääni etsimään. Enkä ainakaan muista jääneeni miettimään, miten omat vanhempani lähdöstä selviäisivät. Siihen maailmanaikaan yhteydenpitokin oli ihan toista kuin nyt: hidasta kirjepostia ja lennättimestä ehkä parin viikon välein soitettuja vastapuheluita.
Toki yhteyttä pidettiin ja mitä vanhemmaksi itse kasvoin, sitä paremmin aloin ymmärtää yhteydenpidon tärkeyden vanhempieni kannalta. Onneksi tekniikka tuli avuksi ja säännölliset puhelinsoitot tulivat tavaksi. Vanhempien huolen aikuisestakin lapsesta olen täysin ymmärtänyt vasta nyt omien kokemusten kautta.
Eikä kyse ole pelkästään huolesta. Varmaan jokainen vanhempi haluaa olla edes jollakin tavalla mukana lastensa elämässä, vaikkei heidän kokemuksiaan voikaan jakaa. Kun sen ruumiin on päästänyt maailmalle, tuntuu entistä tärkeämmältä yrittää saada jonkinlaista yhteyttä sieluun, vaikkei se Gibranin mukaan olisi mahdollistakaan.
Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle.
Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et heidän sielujaan,
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta. Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen. Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta,
taivu riemulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti