Kello viiden kahvi ja muuta mukavaa

Vihdoinkin. Viime kesänä näitä aamuja oli paljon, nyt ne ovat olleet harvinaisia ja siksikin niin arvokkaita.



Kyllä nyt kelpaa lekotella laiturilla.

Taivas yläpuolellani on kirkkaansininen. Laituri allani on vielä aamunkostea, aurinko vasta tavoittelee pääsyä sille männynlatvojen yli. Hyvin hiljainen liplatus kertoo että tuulta ei juurikaan ole, toissa-aamuna laineet vielä löivät niin kovaäänisesti, että oli vaikea kuulla edes omia ajatuksiaan. Nyt erotan yksinäisen moottoriveneen puksutuksen, joka hiljalleen häipyy kaupungin suuntaan. Muuta ei kuulu, äänetön lokki keinuu laineilla. Kauempana niemennokassa kalastajan vene, joka näyttää pysähtyneen samoille sijoilleen, täydentää maiseman sunnuntaisen rauhan.

Suoritan aamuista venyttelyohjelmaani, yhdistelmää vuosien varrella opituista helpoista pilates- ja joogaliikkeistä. Viime kesänä tästä laituriliikunnasta tuli tapa, tänä kesänä näitä aamuja on ollut kovin vähän. Venyttely ei ole mukavaa, jos palelee. Mutta nyt on. Lähetän kiitollisen ajatuksen edelliselle mökkiemännälle, joka jätti perinnöksi jumppa-alustan. Se pitää laiturin kosteuden loitommalla.

Käännyn taas selälleni ja nostan jalat kohti taivasta. Korkealle piirtyy valkoinen viiva. Joku on matkalla jonnekin. Usein tuollainen näky herättää jonkinlaisen kaukokaipuun. Nyt en kaipaa mitään, ketään enkä varsinkaan mihinkään. Tässä on täydellistä.

"Maailma hänen päänsä sisällä oli paljon parempi paikka kuin maailma sen ulkopuolella. Skonsseja, kotitekoista mustaviinimarjahilloa, paksua kermaa. Pääskysiä taivaan sinisessä sinessä kaartelemassa ja sujahtelemassa kuin lentäjät Britannian ilmasodassa. Krikettipallon läjähdys mailaan jossain kaukana. Kuuman, vahvan teen ja vastaleikatun ruohon tuoksu."

Näin ajattelee kirjailija Martin Canning, yksi Kate Atkinsonin romaanin Kaikkein vähäpätöisin asia henkilöistä.  Martin kirjoittaa hyvin myyviä omasta mielestään tyhjänpäiväisiä 1940-luvulle sijoittuvia salapoliisiromaaneja ja haaveilee tavallisesta elämästä, urheasta, sodanjälkeisestä vaimosta, "joka osaa korjata ja selvitä vähällä". "Heidän kotinsa oli kotoisa, kukallisin sintsikankain verhottu, siinä oli kattoparrut ja kaunis puutarha." Martinin todellisuus on jotain muuta: aika lailla yksinäistä, päänsisäistä elämää, vaikka rahasta ei ole puutetta.

Kello viiden tee eli suomalaisittain kahvi skonssien ja karviaishillon kera nautittiin laiturilla.

Olen pahoillani, Martin, mutta aika moni sinun pienistä haaveistasi on minulla tässä tosielämässä toteutuneena (vaikka turha olla pahoillaan, sinä olisit vain iloinen minun puolestani, jos yhtään sinua tunnen). Täydellisiä hetkiä on ollut muitakin kuin aamuvoimistelu laiturilla. Skonsseja leivoin ja kotitekoista hilloa sain omista karviaisista (mielihalu syntyi jo ennen kuin luin Martinin haaveista!). Vastaleikattu ruoho on tuoksunut ja vahvaa, yorkshirelaista teetä juotiin viimeksi tänä aamuna. (Ja minulla on Mies, joka osaa vaikka mitä, muun muassa korjata ja selvitä vähällä. :))

Jos kaipaan jotain lisää, niin Atkinsonin romaanista löydän seikkailua, jännitystä ja monenlaisia ihmiskohtaloita. Kirjan Edinburgiin on helppo sulahtaa: olen kävellyt Royal Mailia minäkin, kuunnellut säkkipillejä ja ostanut skottiruutuisia piknikhuopia tuliaisiksi.

Mutta nyt en kaipaa Edinburgiin enkä edes Englantiin, vaikka se jonkinlainen kestohaave onkin. Laituri Keiteleen rannalla riittää mainiosti.

 

Siitä täydellisestä auringonlaskusta ei valitettavasti ole kuvaa, mutta on tämäkin aika hyvä.