Ikävä yllättää

Koko kuluneen viikon olen yrittänyt käyttäytyä tavallisesti, ihan kuin olisi kyse mistä tahansa viikosta. Olen käynyt kylässä, opettamassa, kuntosalilla, lenkillä, jopa pilkillä. Olen leikkinyt pikkupoikien kanssa, olen lukenut hyviä kirjoja. Ja kirjoitellut näistä tavallisista tapahtumista.

Tänään en enää pysty esittämään, että on tavallinen maanantai. Nyt kirjoitan siksi, että ehkä ikävä näin vähän helpottaa. Ehkä.

Luulin jo, että Tyttären lähtöihin on totuttu, ettei niitä enää tarvitse itkeä tai pelonsekaisella ahdistuksella miettiä, miten yksin kulkeva nainen maailmalla selviää. Varsinkin kun on tullut todistettua, että selviää hyvin. Luulin, että nyt vain iloisesti odotetaan toukokuuta ja seuraavaa tapaamista.

Tunteet kuitenkin yllättävät. Yhtäkkiä kuntosalilla alkavat kyyneleet tipahdella. Poljen kuntopyörää ja pyyhin vaivihkaa kosteita poskiani. Raskas olo helpottaa vain hetkeksi, kun oikein pakotan itseni keskittymään vauhdinpitoon. Hikipisarat sekoittuvat kyyneliin.

Nyt ei tavallisesta harjoittelusta tule mitään. Väkisin käyn muutaman laitteen läpi, ajatukset pyörivät muualla, lentokentällä, koneessa, määränpäässä. Miksi toiset jäävät ja toisten on lähdettävä?

Olemme aina yrittäneet kannustaa lapsia luottamaan itseensä, kokeilemaan siipiään ja tekemään asioita, joita he haluavat tehdä. Olisiko sittenkin pitänyt toimia toisin? Mitä niin ihmeellistä siellä "maailmalla" on tarjottavana, mitä ei täällä voisi saada ja kokea? Tiedän olevani ajatuksineni väärässä ja tunteellinen hölmö, mutta kyynelille en mahda mitään.

Jokaisesta yhdessä vietetystä hetkestä tulee kallisarvoisia helmiä, kun ne ovat niin harvinaisia. Silti tälläkin kertaa yritettiin tehdä arkisia asioita, tavallisia kotijuttuja, olla rauhassa yhdessä. Nämä meidän kuviot ovat pieniä maailman mittakaavassa, mutta näin perheissä tehdään. Jotenkin osaan nyt paremmin samastua omiin vanhempiini, jotka varmaan kokivat samoin ainakin jossain vaiheessa: lasten elämä on muualla eikä sille asialle voi mitään.

Tyttären tuoksu on huoneista jo haihtunut, mutta nuottivihot ovat vielä levällään, niitä en ole halunnut vielä siivota kaappeihin. Ikäväni taitaa olla kaipuuta menneeseen, siihen ydinperheeseen, jossa lapset olivat aina läsnä. Nyt äidin ja tyttären suhde on toisenlaista huolenpitoa.

Ja aika monesta asiasta on itse kunkin selvittävä yksinkin. Hyvä on kuitenkin tietää, että jossain on ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään kaikkensa, jos sellainen tarve tulee.

Yritän palata arkeen minäkin. Kyyneleet saavat kuitenkin valua, niille en nyt mahda mitään. Ikävää en voi enkä halua kieltää.