Toisten kotona

Olen päässyt tällä viikolla kyläilemään peräti kolmessa erilaisessa kodissa. Siinä yksi selitys blogipäivitysten puuttumiselle: olen istunut kylässä, en koneen ääressä kotona.

Jonkun kotiin pääseminen on nykyisin Suomessa harvinaistuva ilmiö, mieluummin tavataan ystäviä ja tuttavia jossain julkisessa tilassa kuin kotona. Ja kyllähän sen ymmärtää: lounastapaamiset kahvilassa on helpompi järjestää kuin kokkailla kotona. Kahvillekaan ei nykyään juuri kutsuta kotiin, vaikka silloin toki selviäisi vähemmällä vaivalla. Ihmiset tuntuvat varjelevan yksityisyyttään. Kun kirjoitan näin, huomaan kyllä kirjoittavani vain omasta vaillinaisesta näkökulmastani. Saattaahan hyvinkin olla, että muut kutsuvat ja muita kutsutaan kylään useinkin, minulle kutsuja vain satelee harvemmin.

Nyt menevät jo omatkin ajatukset solmuun, kun yritän miettiä, mitä tarkoitan sanoilla harvoin ja usein. Joulun jälkeen meillä on ollut kutsuttuja vieraita (sukulaisia ei lasketa) muistaakseni vasta kolme kertaa. Onkohan se keskimäärin vähän vai paljon?

Lapsuuden kodista muistan, että vieraita poikkeili kutsumatta melkein päivittäin. Yleensä keitettiin kahvit ja aina löytyi jotain kastettavaakin. Syömään kutsuttuja vieraita tuli harvemmin, yleensä jonkun juhlapyhän aikaan, ja vieraat olivat usein jollakin tavalla sukua. Mutta nykyään ei poikkeilla, ei ainakaan meillä. Paitsi yksi sukulaispariskunta kyllä väittää tekevänsä niin ja sanoo, että meillä ei olla koskaan kotona. Tästä olen ihan eri mieltä!

Poikkeuksellisesti siis tällä viikolla en ole ollut kotona vaan kylässä, olen päässyt katsastamaan kolme keskenään ihan erilaista kotia ja ehkä elämäntyyliäkin. Yksi on yksineläjän koti, kahdessa asuu pitkään naimisissa ollut pariskunta. Kaikkien kodeissa näkyy eletty elämä. Vierailut ovat pohdituttaneet ja haastaneet miettimään omaa elämäntapaa - ja toki omaa kotiakin.

Olen ihmetellyt, miten viisaita ja toisaalta miten itsepäisiä ja oman arvonsa tuntevia kissat, jotka ovat tämän yksineläjän perheenjäseniä, saattavat olla. Itse olen enemmän koiraihmisiä enkä todellakaan osaisi elää ja asua yhdessä kahden kissan kanssa.

Olen ihastellut, mitä kaikkea käsistään taitava ihminen on neljän eläkevuoden aikana saanut aikaan. Oikeutetusti ylpeänä hän esitteli kolme isoa ryijyä, joiden mallit ovat eri vuosikymmmeniltä, ja nelikerroksisen nukkekodin, joka kalusteita myöten on omaa tekoa. Kalustan nukkekoteja mielelläni, mutta talon ja tavarat saa joku muu tehdä. Ihailen vilpittömästi ihmisiä, joilla on se taito!

Olen ehkä vähän kadehtinutkin kaunista vasta remontoitua kaupunkikotia, jossa näkyy asukkaidensa tyylitaju. Vanhat arvokkaat kalusteet ja uudet hankinnat sopivat hyvin yhteen, tilaa on runsaasti ja ylimmästä kerroksesta avautuu hieno näköala.

Näköala on meilläkin, lopetan siis kadehtimisen (paitsi sen tv-huoneen voisin ottaa meillekin). Meille ei näy kerrostaloja vaan vuodenaikojen mukana vaihtuva puistomaisema. Nyt se on taas valkoinen mutta ihan pian tulee se aika, jolloin se on parhaimmillaan, vaaleanvihreä. Meillä ei ole ryijyjä enkä niitä haluaisikaan, meillä on erilainen sisustustyyli. Ei kyllä mitenkään loppuun asti hiottu, mutta meistä kotoisa.

Omissa kehyksissään ihmisistä tulee kokonaisia. Siksikin on niin mukava päästä joskus kurkistamaan toisten koteihin.

Aika pian meidän maisema näyttää tältä. Ensi viikolle on luvassa lämpöaalto!