Keltaiset kukat näyttävät oudoilta, jopa räikeiltä ja teennäisiltä muuten ruskean sävyistä maisemaa vasten. Kukkapurkki kaipaisi pesua tai pikemminkin raikasta valkoista maalia, se on talven jäljiltä likaisen harmaa eikä sovi ollenkaan puhtaan keltaisten kukkien alustaksi. Siihenkin piti tänään tulla kohennusta.
Kaikenlaisen kotipuuhastelun sijaan olen lukenut kirjoja. Tai tietysti vain yhtä kirjaa tänään, mutta kotitöiden väistely ja kirjojen lukeminen on leimannut koko kevättä. Tänään puolustauduin sillä, että ulos houkuttelevaa lempeää kevätpäivää ei tullutkaan. Ja sillä, että eilen jaettiin Tampereella Vihtorin kirjamessuilla Tulenkantaja-palkinto ja muutenkin keskusteltiin koko päivä kirjallisuudesta, enkä minä ollut paikalla. Olen siis velkaa kirjallisuudelle, ja sitä velkaa olen maksanut tänään.
Ei kirjojen lukemista toki tarvitse puolustella, ei se varmaan loppupeleissä ole hukkaan heitettyä aikaa, vaikka kevätkoti välillä protestoikin.
Paksuja tiiliskiviromaaneja olen lukenut nyt keväällä kaksi: Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedia (2016) ja Hans Falladan Yksin Berliinissä (1946). Painavia kirjoja molemmat, hankalia lukea illalla sängyssä. Siihenpä ne yhtenevyydet loppuvatkin.
Sveitsiläisen Dickerin kirjaa (556 sivua) on kehuttu kepeästi soljuvaksi, kiinnostavaksi, esikoisromaanin Totuus Harry Quebertin tapauksesta veroiseksi menestysteokseksi. Juoni on huima ja tarjoaa yllätyksiä kerta toisensa jälkeen, ainakin Hesarin Jukka Petäjä niin väittää. Esikoisteoksen kohdalla kehuihin oli helppo yhtyä, Baltimoren sukuhaaran tragedia taas oli minusta pitkitetty, välillä suorastaan tylsä ja ennen kaikkea arkisella, köyhällä kielellä kirjoitettu paikoin hyvin naiivilta vaikuttava teos. Välillä tuntui kuin olisi lukenut kahdeksasluokkalaisen ainetta. Ja kirjan päähenkilö on sentään kirjailija! Olisi olettanut hänen havaintojensa maailmasta olevan tarkempia, elävämpiä, vivahteikkaampia. Toistoa kirjassa on niin paljon, että juoni ei helpolla unohdu.
Falladan Yksin Berliinissä (766 sivua) on tositapahtumiin perustuva natsi-Saksan kotirintaman vastarinnasta kertova klassikko. Fallada kirjoitti kirjan 40-luvulla, ja nyt se on oikeastaan löydetty uudelleen. Pääsiäisviikolla keskustelemme kirjasta kirjapiirissä ja menemme vielä katsomaan siitä tehdyn teatteriesityksenkin. Pelkäsin etukäteen kirjan lukemista rankan aiheen ja valtaisan sivumäärän vuoksi, mutta molemmat pelot osoittautuivat aiheettomiksi. Tämä on kirjoja, jonka toivoisi monen lukevan.
Tosielämästä otti aiheensa myös Finlandia-palkitun romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista (2016) kirjoittaja Jukka Viikilä. Hänen teoksensa on Helsingin kaupungin pääarkkitehdin, 1800-luvulla vaikuttaneen Carl Ludvig Engelin yöpäiväkirja, kirja, johon Engel kirjaa ajatuksiaan ennen nukkumaanmenoa. Näitä ajatuksia lukija lukee hitaasti, nautiskellen niin kirjailijan kielellisistä oivalluksista kuin ajankuvasta, joka kirjan sivuille piirtyy. Tämän kirjan lukemisen jälkeen Helsingin Tuomiokirkko on vielä kauniimpi ja hvän arkkitehdin työ entistä arvokkaampaa.
Faktaperäistä fiktiota kirjoittaa uusimmassa teoksessaan myös Riitta Jalonen. Hänen uusin teoksensa Kirkkaus (2016), on minämuodossa kerrottu taiteilijaromaani uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta, joka lienee aika monelle suomalaiselle tuntematon. Hänen tarinansa on koskettava ja Jalonen kertoo sen vaikuttavasti. Lukija uskoo lukevansa Janetin ajatuksia ja myötäelää hänen kokemuksiaan. Luin kirjan e-kirjana, oikeastaan ahmaisin, ja jälkeenpäin olen harmitellut, etten tullut hankkineeksi kirjaa itselleni. Tämä on sellaisia kirjoja, johon voisi palata ja joka olisi ilo omistaa.
Kirjaston uutuushyllystä tarttui mukaan amerikkalaisen Emma Climen esikoisteos Tytöt (2016), joka kiinnosti lähinnä kansikuvansa vuoksi. Kannessa luvataan, että kirja särkee lukijan sydämen ja räjäyttää hänen mielensä. Ja kyllä lupaus ainakin osittain täyttyi. Kirja sijoittuu 1960-luvun lopun Kaliforniaan, jossa hippiliike sai pauloihinsa tuuliajolla olleita nuoria. Tämänkin kirjan tapahtumille löytyy todellisuuspohjaa: nimi Charles Manson tuo silloin eläneille mieleen kammottavia muistoja, joita kirjan tapahtumat mukailevat. Itse olin noihin aikoihin saman ikäinen kuin kirjan päähenkilö Evie, ja minun elämäni oli kyllä ihan erilaista!
Olen siis lukenut paljon, erilaisia, hienoja ja vaikuttavia kirjoja, tässä osa niistä. Jokainen ansaitsisi pitemmän analyysin kuin nämä pari riviä. Mutta hyviä kirjablogeja on paljon; kaikista edellä mainituista löytyy varmasti lukuisia kiinnostavia arvioita.
Yöpöydällä odottaa amerikkalaisen, syntyperältään bengalilaisen Jhumpa Lahirin Tuore maa (2008). Kirjailija on minulle uusi löytö, ja olen todella ihastunut. Ja sitten täytyy muistaa hankkia jostain Hanna Weseliuksen Alma!, joka eilen sen Tulenkantaja-palkinnon sai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti