Onko säällä väliä?

Nykyisin en ärsyynny kovin helposti. Nyt kuitenkin ärsytyskynnystä koetellaan, kun näyttää ja kuulostaa siltä, että Suomessa ei ole tärkeämpää puheenaihetta kuin tulevan juhannuksen sää. Haloo, juhannus tulee (ja menee) nopeasti säässä kuin säässä!

Ainoat ihmiset, joille säällä on oikeasti väliä, ovat erilaisten kesätapahtumien järjestäjät. Sadesäähän pitänee varautua eri tavalla kuin auringonpaisteeseen, ja säällä voi olla taloudellisiakin vaikutuksia. Meille muille sää on vain pukeutumiskysymys.

Näin tyhmästi ajattelin ja kirjoitin viime juhannuksen alla. Se blogipostaus jäi kesken ja palautui mieleen äsken, kun katselin vappuaatonaaton maisemaa Tampereella. Koko kevät on ollut sään puolesta ankea, ja täytyy sanoa, että nyt on nähty kaikki, tämän kurjemmaksi ei kevätsää voi mennä.

Ei mikään terassikeli tänä vappuna! Ja tämä on vasta alkua. Lunta pyryttää koko ajan lisää.

Aurinko on ollut tänä keväänä harvinainen näky, lämmöstä puhumattakaan. Yleensä huhtikuussa on ainakin pari lämmintä päivää, ikään kuin esimakua tulevasta kesästä. Sitten on ollut helppo jaksaa ne koleammatkin päivät. Tänä vuonna sää kääntää ajatukset aina taaksepäin, talvea kohti.

Eli kyllä säällä on Suomessa väliä. Positiivisuutta on aika vaikea pitää yllä, kun kevät ei näytä etenevän yhtään. Ankea sää tuntuu imevän kaiken aktiivisuuden ja vaikuttavan mielialaan.

Toissa vappuna terassilla tarkeni.

Tänään Tampereella olisi ollut tarjolla monenlaista ulkoilmatapahtumaa: Särkänniemi avautui, Tapparaa juhlittiin Keskustorilla ja parhaillaan jyskää Veikkauksen ilotulitus Ratinassa. Toisenlaisessa säässä mekin voismme olla paikalla sen sijaan, että nyhjötämme kotona ja katselemme ikkunasta valkoista maisemaa.

Toppavaatteet on kuitenkin tänään pakattu pois, pakkohan sen kesän - tai edes kevään - on pian tulla!

.

Kevään laulajia

Linnunlaulu ja kuorokonsertit ovat varmimpia kevään merkkejä.

Lintujen konserteista nauttiminen räntäsateessa ei ole ollut kovin nautinnollista. Pipo korvilla on pitänyt painaa reippaasti eteenpäin, eikä lenkillä ole pysähdelty ihastelemaan helkkyviä tai terhakoita sointuja. Koska kevät on pari viikkoa myöhässä, ei laulajiakaan toki ole ollut normaaliin tapaan. Tosin en voi kehuskella huomanneeni tässä suhteessa mitään eroa vuosien välillä.

Sisätiloissa oli huomattavasti lämpimämpää ottaa vastaan kevään ja kesän laulutaiturit. Pirkanmaan lintutieteellisen yhdistyksen linnunlaulukurssi on järjestetty museokeskus Vapriikissa varmaankin jo useampana keväänä. Itse olin mukana tänä keväänä toista kertaa.

Siellä ei oppinut laulamaan kuin lintu (Tyttären toive!) vaan sai varsin kattavan katsauksen Suomen ja erityisesti Pirkanmaan tyypillisimmistä linnuista ja niiden laulusta. Opin, että peippoja ja pajulintuja on täällä eniten. Toinen on pirteä kuin Pirkko Mannola, toinen Molli-Jori. Kuulija valitsee suosikkinsa varmaankin oman temperamenttinsa mukaan.

Ne voisin ainakin opetella tunnistamaan, samoin jonkun rastaan. Mutta helpoimmin tunnistettavia, ainakin minusta, ovat linnut joilla on onomatopoeettinen nimi. Kuikan tunnistan vanhastaan, mutta tiltatti on uusi tuttavuus. Nimenä tiltaltti on hauska, ja lintuhan laulaa omaa nimeään. Taivaanvuohen mäkätys taas tulee tulee pyrstösulista.

Metsäkirvinen on moralisti, joka lopettaa säkeensä "hyi, hyi, hyi". Leppälintu on "särkynyt kannel", punavarpunen laulaa englanniksi "nice to see you".

Ja onpa lintuja, jotka ovat vailla tuntomerkkejä (voi raukat, toivottavasti niillä on muita vahvuuksia!). Tai laulajina jotkut ovat vaatimattomia, jopa tylsiä (siis ihmisten mielestä). Tai sitten kireitä käskijöitä. Kaikkien lintujen laulu ei todellakaan ole korvia hivelevää musiikkia. Ruisrääkkä on näistä jo nimenä kuvaava, vaikka Leino sitä kauniisti ruislinnuksi kutsuukin.

Mökillä kuunnellaan muutakin kuin käen kukuntaa. Siellä on, tai ainakin oli, kaulushaikara, "pulloonpuhaltaja", joka on sen verran erikoinen tuttavuus, että aina kun se äännähtää, pysähdymme ja jätämme kaikki tekemiset. Vieraille sillä vähän ylpeilläänkin, vaikka eihän se mitenkään meidän ansio ole, että se kotiutui johonkin Keiteleen ruovikkoon. Toivottavasti se palaa ensi kesänäkin!

Valoisat kesäkuun yöt voi saunan jälkeen viettää vaikkapa kuunnellen satakielen rauhallista "kastanjettinäppäilyä".

Kurssilla on helppo kuulla ja tunnistaa tyypillisiä piirteitä lukemattomien lintujen laulusta. Mutta menepä tekemään se käytännössä eli luonnossa! Toistoa ja kertausta tarvitaan. Jospa vuoden päästä jäisi mieleen muitakin kuin "puhuvia" ja "kirjallisia" lintuja.

Kun on paikalla viime tipassa, täytyy tyytyä takarivin paikkaan, josta ei kummoisia kuvia saa. Kaulushaikaraa ei pääse näkemään luonnossa, ääni on sen tuntomerkki.

Vappu tulee, vaikka kevät olisikin myöhässä. Ja kuorolaulu kuuluu vappuun. Opin sen tosin vasta viime vappuna, mutta tässä asiassa on mukava todeta, että vanhetessa viisastuu. Tänään otettiin varaslähtö vappuun naiskuoron kahvikonsertissa.

Opettajakollega houkutteli kuoronsa kevätkonserttiin, jossa kuultiin Suomi 100 -teeman mukaisia suomalaisia kansanlauluja ja muita tuttuja suomalaisia sävelmiä. Pari laulua laulettiin yhdessäkin, muuten saattoi hyräillä mielessään.

Osaisinpa laulaa, kuuluisinpa kuoroon, oli huokaistava konsertin päättyessä.

Kahvikonsertissa nautitaan muitakin kuin musiikkiherkkuja.

Miksi en ostanut Rintalalta mekkoa?

Eilen oli tarjolla ihana kotelomekko, ei nyt ihan minua varten suunniteltu, mutta juuri minulle valittu, enkä tarttunut tilaisuuteen! Legendaarinen, karismaattinen Jukka Rintala sen minulle poimi ja sanoi sen sopivan minulle.

Vielä illalla nukkumaan mennessä vähän kirpaisi, kun ajattelin, minkä tilaisuuden menetin. Minulla voisi nyt olla taatusti tyylikäs juhlamekko vuosiksi eteenpäin - edellyttäen tietysti, että kilot pysyvät kurissa - mutta sellaisen mekon omistajana olisi varmaan helppo pysyä hoikkana. Sehän suorastaan velvoittaisi itsensä hoitamiseen. Ehkäpä opettelisin jopa meikkaamaan, kävisin useammin kampaajalla, huolehtisin ulkonäöstäni ihan eri tavalla kuin nyt. Tai siis nythän siihen ei ole mitään syytä, kun se mekko ei ole minun kaapissani.

Mutta vuosia siitä olisi voinut iloita. Se pääällä olisin saanut itsevarmuutta ja todennäköisesti nauttinut elämästä enemmän. Eikä olisi ollut pelkoa siitä, että samanlaista tulisi vastaan. Klassinen malli, tasokkaan tuntuista kangasta ja ihastuttava puna-valkoinen kuosi: taattua Jukka Rintalaa. Juhliiin olisi lähtenyt aina todella mielellään.

Eikä minulla ole siitä edes kuvaa! Sen sijaan, että olisin mennyt sovituskoppiin, kuten Rintala ehdotti, luikin hätäisesti eteenpäin ja höpisin jotain tulevaisuudesta. En kysynyt mekon hintaa, en keskustellut materiaalista, en sovitellut sitä edes peilin edessä, kuten normaalisti teen, kun näen kauniin vaatekappaleen, jota tekee mieli.

Ei ole kuvaa mekosta vaan alpakoista!

Tietoisesti ajattelin vain mekon todennäköistä hintaa, kun kieltäydyin tutustumasta siihen tarkemmin. Yhdessäkään esillä olleessa vaatekappaleessa, kaikki muuten todella kauniita, ei ollut hintalappua, enkä kehdannut edes puhua rahasta. Jukka Rintalan nimen yhdistää automaattisesti luksukseen, ja siihen ei eläkeläisellä ole varaa.

Jälkeenpäin on tullut mieleen toinenkin vaihtoehto, miksi olin heti torjumassa tarjouksen. Altajunnassa saattoi pyöriä ikäviä kysymyksiä:  Entä jos se ei olisi mahtunut päälle? Siro (ja valheellinen) mielikuva itsestä olisi kärsinyt kolauksen, kun olisin huudellut sovituskopista, etten saa vetoketjua kiinni, tuokaa isompi koko. Ja päällä oli tietysti ne kulahtaneimmat (ja mukavimmat) liivit, joista näki heti, että väärä ympärysmitta, väärä kuppikoko. Entä jos mekko olisi näyttänyt rumalta? Tai ei mekko, vaan minä - entä jos minä olisin näyttänyt vanhalta ja rupsahtaneelta (vahvasti tietoisena pitkäään harmittaneesta juurikasvusta) kauniin mekon sisällä? Ja Rintala olisi ollut näkemässä!

Miten jonkun ihmisen maine voi vaikuttaa noin kangistavasti mummoihmiseen, joka ei yleensä auktoriteetteja kumarra?

Nyt ei auta kuin yrittää unohtaa koko mekko (ja Jukka Rintala). Jatkossa menen katselemaan mekkoja vain Kekäleeseen. Siellä on tutut naismyyjät.

Varsinaisesti en ollut eilenkään katselemassa mekkoja vaan uusimpia ideoita puutarha- ja matkamessuilla.

P.S. Mitenkähän punaiset kenkäni olisivat sopineet siihen ihanaan kotelomekkoon?

Uusi kummilapsi

Sain viime viikolla uuden kummilapsen. Edellinen kummilapseni, kiinalainen poika, tuli täysi-ikäiseksi ja nyt halusin käyttää mahdollisuuden valita kummilapseksi lapsi, jonka kohtalosta voisin aidosti kiinnostua. Kummityttöni on 6-vuotias Denise Ruandasta. Posti toi nopeasti Denisen kuvan, tietoa hänen kotimaastaan ja Planin toiminnasta Ruandassa.

Plan on minulle tuttu järjestö vuosien ajalta. Ilmoittauduin kummiksi kymmenkunta vuotta sitten tv-konsertin hellyttämänä. Kummius oli ollut mielessä pitkään, sen käytäntöön panoon tarvittiin vain pieni sysäys. Yhden puhelinsoiton jälkeen kaikki on ollut helppoa: tililtäni veloitetaan kuukausittain 27 euroa ja postissa tulee muutaman kerran vuodessa tietoja siitä, kuinka rahojani käytetään. Joskus mukana on myös henkilökohtaista postia kummilapselta, ainakin valokuvia.

Plan on Suomen suurin kummilapsijärjestö, ja se on osa kansainvälistä Plania. Se työskentelee parantaakseen lasten asemaa yli 50 maassa. Kummilapselle tarkoitetut lahjoitukset käytetään lapsen yhteisön kehittämiseen. Koulutus ja terveys ovat järjestön tärkeimmät toimintakohteet. Erityisesti tyttöjen asemaa pyritään kohentamaan.

Uudeksi kummilapsekseni halusin nimenomaan tytön. Edellinen kummilapseni oli siis poika Kiinasta, ja viime vuosina motivaationi kummitoimintaan laski merkittävästi, vaikka ymmärsin kyllä, että kiinalaiset pojatkin voivat tarvita tukea elinolojensa parantamiseen. Tyttöjen asioissa on maailmalla kuitenkin vielä paljon enemmän tehtävää.

Toivon, ettei Denisen tarvitse koskaan nähdä nälkää. Toivon, että Denise pääsee aikanaan kouluun ja saa käydä koulua niin kauan kuin hän haluaa. Toivon, että hänen koulumatkansa ei ole kohtuuttoman pitkä ja että koulussa on ammattitaitoisia opettajia. Toivon, että kyläläisten vedenhakumatka lyhenee - nyt siihen menee tunti. Toivon, että hygieniaolot paranevat ja terveyspalveluita on saatavilla. Ennen kaikkea toivon, että Denise saa kasvaa rauhanomaisissa, turvallisissa oloissa ja oppia asioita, jotka auttavat häntä kehittämään omaa maataan ja vaikka koko maanosaansa.

Ruanda on köyhä maatalousvaltainen maa keskellä Afrikkaa, ja ensimmäisenä siitä tulee mieleen sana kansanmurha. Siitä on kuitenkin yli kaksikymmentä vuotta. Maailman talousfoorumin mukaan Ruanda on nykyisin yllättäen maailman yhdeksänneksi turvallisin maa listalla, jolla Suomi on ykkösenä. Melkoista kehitystä!

Olen kirjoittanut Deniselle kirjeen ja kertonut vähän itsestäni ja Suomesta. Sähköinen kirjeenvaihto on helppoa. Ruandalaisen pikkutytön elämä on valovuosien päässä omastani, mutta kuitenkin tunnen hänet jo nyt läheisemmäksi kuin kiinalaisen pojan, jonka kanssa kirjeenvaihto kuihtui viralliseksi Plan-postiksi. Denisen kasvua ja kehitystä on kiinnostavaa seurata.

Ei tällä toiminnalla vielä hyvää omaatuntoa osteta, mutta ainakin siitä seuraa tunne, etten ole täysin välinpitämätön maailman tapahtumien suhteen. Teen edes jotakin. Pitkäjänteinen toiminta, josta on vastuussa maailmanlaajuinen luotettava järjestö, tuottaa enemmän tuloksia.

Muiden järjestöjen tukeminen on satunnaisempaa. SPR:n nälkäpäiväkeräykseen täytyy toki osallistua, Unicefilta ostetaan joulukortteja ja aineettomia lahjoja annetaan silloin tällöin vaikkapa Kirkon Ulkomaanavun kautta. Lapsissa on tulevaisuus!

Pääsiäisen värit

Kun pääsiäinen sijoittuu huhtikuun puoleenväliin, kaksi kuukautta kevään odotuksessa elänyt on varma, että saadaan keväisen lämmin pääsiäinen.

Pääsiäisen piti tänä vuonna olla syvän keltainen ja hennon vaaleanvihreä, joukossa orastavaa sinivuokkojoen sinistä ja ehkä vähän valkovuokkojen valkoistakin (aika rohkea odotus!). Kuvitelmissa nurmi jo vihersi, aurinko lämmitti autokatoksen seinustaa, kahvit oli katettu ulos ja laiturilla tiirailtiin muuttolintuja.

Kiirastorstaina Tampereella satoi märkää lunta. Telakan terassin värikkäät tuolit odottivat parempia säitä. Sisällä oli lämmin tunnelma ja täysi katsomo syventymässä Yksin Berliinissä -näytelmän tapahtumiin.

Pieni pettymyksen tunne haihtui nopeasti, kun päästiin pitkäperjantaina mökille. Täällä on aina kaunista, vaikka nurmi ei vielä viherräkään!

Kuvitelmien sijaan saatiin paljon lumenvalkoista, havunvihreää ja auringonkeltaista. Järvi oli paksussa jäässä, pihassa hankikanto tarjosi helppoja reittejä pikkupojille. Ruokia ei suinkaan katettu ulos ja järvellä tähysteltiin jään alle, kalojen maailmaan.

Mutta parempi toki niin kuin loskaisen ruskean ja harmaan sekoitus, jota kaupungissa on ollut tarjolla riittämiiin. Ja onneksi harmaata luvanneet sääennusteet eivät toteutuneet, vaan  kirkkaat, aurinkoiset pakkaspäivät houkuttelivat Keski-Suomessakin ulkoilemaan, ennen kaikkea jäälle.

Pikkupojat saivat ensimmäiset onnistuneet pilkkikokemuksensa, ja kyllä mummonkin sydän hypähti ilosta, kun kaksi pulskaa ahventa tarttui pyydykseen ihan yhtäkkiä, peräperää ne melkein lennähtivät jäälle. Kalansaalis valmistettiin ruoaksi, pelkästä huvikalastuksesta ei suinkaan ollut kyse.

Keiteleen vesi on nyt todella matalalla. Rantaviiva on karannut kauas. Jäällä on helppo liikkua.

Ensimmäisessä ahvenessa riitti hämmästeltävää. Sitä tutkittiin tosi tarkasti ihan läheltä.

Yksi uljas valkea joutsenpariskunta nähtiin matalassa lennossa järven yllä. Vielä niillä ei ollut asiaa pesintäpuuhiin, mutta varmaan ne jo katsastivat parasta paikkaa kodille. Sisällä mökissä mekin rakensimme pesää paremmaksi: ruuanvalmistukselta, syömiseltä ja Uno- ja Fortuna-peleiltä liikenevä aika käytettiin keittiöremontin suunnitteluun.

Puhtaassa havumetsässä on värisävyjä harmaanakin päivänä.

Kuka on turvassa?

Viime viikkojen aikana olen joutunut kohtaamaan monta enemmän tai vähemmän kauhistunutta ilmettä ja äänensävyä, kun olen kertonut, mihin Tytär on vastikään muuttanut. Meksikoon! Ei kai! Siellähän on kamalan vaarallista! Eikö huoleta? Ja niin edelleen. Kukin reagoi tietysti omista lähtökohdistaan ja ajattelee, kuinka itse kokisi vastaavassa tilanteessa, eikä niinkään arvioi meidän lapsen rohkeutta ja kykyä pärjätä uusissa tilanteissa ja erilaisissa kulttuureissa.

Olen yrittänyt parhaani mukaan rauhoitella kauhistuneita ja vakuutella, että jos joku, niin hän kyllä selviää. Ei Baltimorekaan ollut kaupungeista helpoimpia eikä USA maista turvallisimpia, eikä siellä tietääkseni (!?) sattunut mitään. Voihan olla, ettei vanhemmille kerrota kaikkea, mutta luulen kyllä, ettei isoja ongelmia voi peitelläkään, kun kuitenkin pidetään säännöllisesti yhteyttä.

Toki olen välillä huolissani, äitinä sille ei kai voi mitään, mutta luultavasti kokisin samoja tunteita riippumatta siitä, missä päin maailmaa lapsi milloinkin reissaa. Mutta pääsääntöisesti olen oppinut luottamaan.

Melkein missä tahansa voi tapahtua mitä tahansa pelottavaa, ikävää, surullista, sen ovat taas viimeaikaiset tapahtumat todistaneet. Maanantaina Pietarin metro, perjantaina Tukholman ostoskatu ja joulukuussa Berliini - kaikki lähellä, lähempänä kuin Meksiko. Jos koko ajan olisimme huolissamme ja peloissamme, emme uskaltaisi päästää läheisiämme mihinkään. Jotenkin kuitenkin jopa terroritapahtumien uhrien omaisten ja muiden osallisten on selvittävä ja uskallettava elää eteenpäin.

Pitäisikö pysytellä ihastelemassa kevään merkkejä omalla takapihalla ja jättää maailman ihmeet muille?

Ja meidän muiden on edelleen lähdettävä kotoa ulos. Lomamatkalla, työasioissa, kotimatkalla, melkein missä vain voi tapahtua sellaista, johon emme ole varautuneet, jossa emme haluaisi olla mukana, jota emme haluaisi kokea. Valitettavasti kuka tahansa meistä voi olla joskus väärässä paikassa väärään aikaan, kaikkeen ei voi varautua.

Muistan, kun keskustelimme Tyttären kanssa vuonna 2015 Pariisin terrori-iskuista, jotka järkyttivät minua kovasti, ja hän totesi, ettei pelolle saa antaa valtaa, siihenhän terroristit pyrkivätkin, että ihmiset lamaantuisivat. Elämän on jatkuttava normaalisti.

Tytär itse joutui opiskeluaikanaan Helsingissä pelottavaan tilanteeseen, jota ei toki voi verrata viimeaikaisiin tapahtumiin maailmalla, mutta pelottava se todellakin oli, meistä vanhemmistakin. Hänen ollessaan myöhään illalla yksin asiakaspalvelutehtävissä liike ryöstettiin. Sen jälkeen olimme kotonakin pitkään varpaillamme. Toivottavasti kokemus ei ole jättänyt Tyttäreen jälkiä, vaan luottamus itseen ja muihin ihmisiin on säilynyt - siltä se ainakin vaikuttaa.

Yhden käden sormilla on laskettavissa ne, jotka ovat olleet spontaanisti ihastuneita Tyttären uuteen mahdollisuuteen. Kiitos heille! Omakin mieli saa uutta intoa toisten intoilua kuunnellessa.

Meksikosta on ainakin toistaiseksi kantautunut vain positiivisia uutisia. Siellä kuulemma pidetään ulkomaalaisista ja näytetään se.

Turvallisin mielin valmistaudutaan pääsiäiseen. Eikä se tarkoita, että unohtaisimme Tukholman tapahtumat.

Turhia tavaroita

"Satatuhatta esinettä käytettävänä, huollettavana ja paikoilleen laitettavana. Keskimääräisen kodin tavaranpaljous tekee arjesta helposti loppumattoman esteradan."

Ilana Aalto, ammattijärjestäjä, Paikka kaikelle -blogin ja samannimisen tuoreen kirjan (2017) kirjoittaja, esittää uskomattomia lukuja tavallisten ihmisten tavaramäärästä. Satatuhatta! En tiedä, kuinka monta tavaraa kahden eläkeläisen kodista löytyy, ehkä ei ihan yhtä monta kuin vaikkapa kolmilapsiselta perheeltä, mutta paljon niitä kuitenkin on. Ihan liikaa.

Viimeiset vuodet omakotitalossa palautuvat mieleen juuri sellaisena aikana, jolloin turhia tavaroita tuntui olevan joka paikassa, erityisesti tietysti vintillä, johon kaikki ylimääräinen vietiin "säilöön" ja unohdettiin sinne. Muuton myötä tavaroista karsiutuivat ne, joilla ei enää ollut tai joille ei edes osattu kuvitella välitöntä käyttöä. 

Aluksi uuden kodin kaapeissa olikin hyvin tilaa. Mutta ei ole enää. En ole oppinut periaatetta kun ostat jotain, luovu jostain vanhasta, ja niinpä kaapeissa alkaa taas olla kenkiä, vaatteita ja astioita, joita ei ole käytetty vuosiin. Ei meillä jatkuvasti hankita uutta, tosiasiassa hyvin harvoin, mutta yhdeksässä vuodessa ehtii kuitenkin näköjään väkisinkin tapahtua tavaroiden lisääntymistä. 

En ole yksin, tämähän on länsimaisen ihmisen suurimpia ongelmia tällä hetkellä (voi meitä!). Yltäkylläisyys ja tavaratulva lisääntyvät ja jotain täytyy tehdä, ettei ihminen koe hukkuvansa. Minulla ei ole varaa palkata ammattijärjestäjää poistamaan turhia tavaroita, siitäkin ikävästä hommasta täytyy selvitä itse. 

Melkein 300 turhaa tavaraa?

En ole hankkinut avuksi KonMari-opaskirjaa, joka taisi olla viime vuoden myydyimpiä kirjoja, mutta sen periaatteisiin olen kyllä tutustunut. Ideana on käydä tavaransa yksitellen läpi ja luopua kaikista, jotka eivät tunnu tuottavan iloa. Jäljelle jääneet onkin sitten helppo järjestää siististi ja kauniisti. Voin kyllä kuvitella sen seesteisen, energisen tunteen, joka näin järjestetyssä kodissa voisi olla, mutta voin myös kuvitella sen järjettömän työn, jota se vaatii. Minusta ei ole sellaiseen. 

En todellakaan jaksaisi käydä läpi kaikkia meidän tavaroita enkä osaisi vastata läheskään kaikkien tavaroiden kohdalla tuohon ensimmäiseen, tärkeimpään kysymykseen: tuottaako esine iloa. Luultavasti tunteet ja tunnelmat vaihtuisivat päivän ja jopa kellonajan mukaan. Ja osaanko ennustaa, mikä on oikeasti turha tavara? Lasten vanhat lelut eivät ainakaan, jopa vanhoille nuoteille löytyi muutama viikko sitten kysyntää. Onneksi en ollut luopunut niistä! 

Kirjahyllyissä on varmaankin lukuisia teoksia, joita kukaan ei enää lue, mutta niistä luopuminen tuntuu kaikkein vaikemmalta. Liinavaatekaapin sisällölle kyllä voisi tehdä jotain. Ennen vanhoista lakanoista olisi tehty matonkuteita - mitä nyt?

Hankalaa olisi siis myös päättää ja ottaa selvää, mitä niille pois heitettäville tavaroille pitäisi tehdä. Roskiin heittäminen ei tietenkään tule kysymykseen, mutta kirpputorit pullistelevat jo muutenkin. Mitä hyödyllistä käyttöä meidän turhille tavaroille voi keksiä? 

Kaiken vanhan säilöminen ja museokodissa asuminen ei ole minun juttuni, mutta ei myöskään minimalismi. Joku kultainen keskitie pitää löytää ja ihan ehdottomasti turhat tavarat tunnistaa. Kevätsiivous on hyvä mahdollisuus karsia edes jotain, jotta pölyttyneiden ajatustenkin tilalle voi versoa uutta. 

Kyllä kai kirjahyllykin kaipaisi tuulettamista!

P.S. Toissapäivänä heitin vihdoin pois kahdet vanhat, todellakin käytetyt kengät, joita olin jostain syystä säilyttänyt kenkähyllyssä vuosia. Niistä ei olisi ollut iloa kenellekään. Miksiköhän en ollut kyennyt tekemään sitä aiemmin?

Viimeisellä rannalla

" tää on kymmenen tikkua laudalla
  me ollaan piilossa viimeisellä rannalla
  eikä kukaan meitä enää etsi, tää on tyhjä ja loputon leikki "

lauloi Sir Elwoodin hiljaiset värit 1990-luvulla. Kappaleen nimi on Viimeisellä rannalla ja kertosäkeestä löytyy tamperelaisen Teatteri Siperian tämän kevään uutuusnäytelmän nimi, Eikä kukaan meitä enää etsi.

Laulussa on maailmanlopun tunnelma, siinä kerrotaan ison katastrofin odotuksesta seitsemänvuotiaan lapsen näkökulmasta ("ne puhuu jostain pilvestä joka matkalla on vielä tännepäin"). Naapurit ovat jo luovuttaneet, verhot ovat olleet kiinni viikon ("tehneet mitä tehneet se niiden asia on"), televisio on mykkä, taivas punertaa oudosti ja isä seisoo rannalla ase kädessä.

Teatteri Siperian näytelmässä on kyse ilmastonmuutoksesta, isosta, globaalista ongelmasta, joka voi myös johtaa katastrofiin. Näytelmässä ei kuitenkaan ole toivoton tunnelma, vaan ongelmaan yritetään etsiä ratkaisuakin. Kyse on tavallisten ihmisten valinnoista, arjen ratkaisuista, elämäntapamuutoksista, joita käsitellään myös huumorin keinoin.

Kolme näyttelijää muuntautuu silmänräpäyksessä uskottavasti uusiin rooleihin, jokainen esittää ainakin viittä-kuutta eri henkilöä. Tietoisuus ilmastonmuutoksesta ahdistaa tai siihen suhtaudutaan vältellen tai kerrassaan välinpitämättömästi. Aidoin on lapsen huoli: hän näkee dokumentin jääkarhuista eikä hänen maailmansa eikä perheen elämä ole sen jälkeen ennallaan. Hersyvimmät naurut saa nami-nami-eläkeläisporukka, joka on matkalla aurinkorannikolle poikennut katsomaan pullamössösukupolven ihan liian vakavaa esitystä.

Näytelmä herättelee ja saa aikaan keskustelua, ainakin meidän neljän hengen testiryhmässä. Olimme vaikuttuneita siitä, miten monipuolisesti ja taitavasti vaikeaa ajankohtaista aihetta käsitellaan teatterin keinoin.

Vaikuttava ja pysäyttävä on myös Sara Hildénin museossa esillä oleva Jarmo Mäkilän retrospektiivinen näyttely. Siellä on kaksi teosta, jotka esittävät aihetta Viimeisellä rannalla. Kännykkäkameran kuvat eivät tee oikeutta aiheiden omaperäiselle tulkinnalle tai Mäkilän värimaailmalle ja teosten yksityiskohtien runsaudelle.

Viimeisellä rannalla 1990

Viimeisellä rannalla 1994

Kannattaa siis ottaa museokäynti kevään ohjelmaan. Itse olen käynyt siellä jo kaksi kertaa (kiitos Museokortin!) pysähtelemässä teosten ääreen omin päin. Nyt haluaisin vielä opastetulle kierrokselle, jotta ymmärtäisin enemmän.

Hylätyt 2016-2107

Jokainen Mäkilän teos on omalla tavallaan vaikuttava ja käynnistää melkoisen ajatusten ja tunteiden vyöryn. Aulassa on museokävijöitä vastassa pahvilaatikkopoikien kokoelma eli teos Hylätyt. Sitäkin jokainen tietysti tulkitsee omalla tavallaan; minusta sekin liittyy viimeisellä rannalla -tematiikkaan.

Mutta jotta ei synkisteltäisi liikaa ja jotta Sir Elwoodin kertosäe ei jäisi soimaan päähän, on paikallaan palauttaa mieleen saman yhtyeen ihana ja toivottavasti pian ajankohtainen Neiti kevät:

"hän on täällä taas, kuinka sua kaipasin
  täällä taas, talven yli odotin
  ja täällä taas, neiti kevät on tullut kaupunkiin "

Tänään on satanut, aluksi lunta, sitten räntää ja lopuksi silkkaa vettä. Kyllä se kevät on tulossa, vaikka välillä on usko loppua. Pienin askelin kevääseen, pienin askelin valoa kohti.