Ihan lapsellista touhua

Mummolassa on opetettu tai opeteltu, näkökulmasta riippuen, "kohta"-elämää. Sillä mitä aikuiset ehdottavat, ei ole kamala kiire, se tehdään kohta, sitten kun on sen aika, sitten kun on tehty ainakin kolme kertaa jotain muuta.

Ulosmenoharjoitus kesti ainakin tunnin. Ensin piti tehdä aika monta asiaa. Oli kuljettava paljain varpain eteisen karhean maton päällä edestakaisin, tehtävä muutama punnerrus nojatuolin ja jalkapallin avulla, nostettava haarukkanosturina sohvan tyynykivet lattialle moneen kertaan ja kaikkea muuta yhtä tärkeää. Vessaan päästiin vasta yhdessä monon kanssa, se kun ei ollut koskaan käynyt mummolan vessassa.

Vihdoin kun pappa oli saanut ulkovaatteet päälle ja mummo kaikki lumileikeissä tarvittavat välineet haalittua kasaan, päästiin ulos toteamaan, miten mukavaa siellä oli ja miten paljon lunta. Kiivettiin vuorelle, laskettiin mummon kanssa pulkalla, kokeiltiin hiihtämistä ja pyllähdeltiin ja pysyttiin pystyssä. Pappa aloitti lumilinnan tekemisenkin, eikä syöty lunta kuin leikisti. Mukavinta oli kuitenkin ihan vaan möyriä lumessa ja puhella hassuja, tehdä vaikka liukurista kuivuri. Eikä ulkoa ollut taas kiire mihinkään, vaikka oli oikeastaan jo ruoka-aika.

Keiton ja ruisleivän jälkeen nukuttiin päiväunet linnunpesässä tähtipeiton alla. Uni ei kyllä tullut ihan itsestään sekään, vaan ensin luettiin kirja, sitten vähän peuhattiin, nosteltiin jalkoja ja käsiä ja peppuakin pystyyn, tutkittiin mummon sormia ja kaulaa, kuiskittiin salaisuuksia ("nyt on talvi"), hyristiin jotain, mentiin pesään ja synnyttiin ja vaikka mitä. Vasta kun mummo otti käyttöön salaisen taika-aseen, tuli uni sekunnissa. Mikäkö se taika oli? Noin kaksi pientä hipaisua korvanlehteen.

Ihanan lapsellista touhua, sanovat mummo ja pappa.

Tähtipeiton alla on pikkulinnun pesä.

Possessiivisuffiksi puhisi mennessään

Olen havahtunut tähän possessiivisuffiksiasiaan ihan lähiaikoina monta kertaa. Toki olen ollut siitä tietoinen jo vuosia, mutta omassa kielenkäytössä tapahtuneet muutokset pistivät miettimään.

Viimeksi eilen aamulla jouduin ajatusteni pakottamana korjaamaan edellisen blogipostauksen kuvatekstiä. Voinko todella kirjoittaa "Meidän luottojalkineet", vaikka blogeissa kielenkäyttö onkin vapaampaa? Enkä siis voinut.


Meidän luottojalkineet ovat nyt vain luottojalkineet. Mutta kyllä ne silti meidän ovat, eivät kenenkään muun.








Possessiivisuffiksi on suomen kielelle tyypillinen tapa ilmaista omistamista, suomenkielinen termi on omistusliite. Muissa kielissä käytetään omistajan ilmaisemiseen pronomineja (your house, my husband), suomessa tarvitaan sekä pronomini että omistusliite (teidän talonne, minun aviomieheni).  

Suurimmalle osalle suomalaisista possessiivisuffiksi on käsitteenäkin ihan outo eikä sitä juuri puheessa viljellä vaan noudatetaan muiden kielten käytäntöä (teidän talo, minun mies). Puhekielen vaikutuksesta se on alkanut hävitä myös kirjoitetusta arkikielestä. Mutta edelleen se on siis väärin.




Kuten kuvasta näkyy, tässä ei ole minun mieheni eikä lapseni vaan minun nalleni.

Viime vuonna Suomen kielen lautakunta, joka näitä kieliasioita Suomessa sääntelee, kuohutti tunteita hyväksymällä alkaa tehdä -muodon rinnalla yhtä oikeaksi yleiskieliseksi muodoksi ilmaisun alkaa tekemään. Minun kieleeni tuo ensin mainittu sopii paremmin, mutta en todellakaan halua intoilla sen puolesta; suotakoon länsisuomalaisille tämä helpotus. Siinä yhteydessä käytiin keskustelua myös possessiivisuffiksista. Nythän meitä vaaditaan ilmaisemaan omistamista kahteen kertaan. Säännönmukaiset ilmaukset sisältävät turhaa informaatioita ja toistoa: talonne, mieheni tai teidän talo, minun mies olisivat tämän logiikan mukaan ihan kelvollisia ilmauksia myös kirjoitettuun kieleen. Mutta eivät siis vielä ole.

Itse ensin vähän kauhistuin mutta sitten hyväksyin menettelyni, kun opetin opetusryhmäni maahanmuuttajanaisille puhekielisen ilmauksen minun nimi, joka siis myös kirjoitettiin. Tuntui kerrassaan kamalalta nähdä puheessa niin helposti ohitettava ilmaisu paperilla. Sitten tulin siihen tulokseen, että ihmisille, jotka hädin tuskin osaavat kirjoittaa ja lukea ja joille suomen kieleen ja kulttuuriin tutustuminen on vasta alussa, on ihan turhaa yrittää selittää puhe- ja kirjakielen eroja. Nyt he osaavat lukea Kela-kortistaan sanat sukunimi ja etunimet, ja tässä vaiheessa se ainakin minun mielestäni riittää (en ole kysynyt kielipoliisilta).

Näitä kielellisiä vapauksia aion sallia itselleni jatkossakin, vaikka olenkin sitä mieltä, että kieltä täytyy pyrkiä käyttämään oikein ja hyvin. Maailma kuitenkin muuttuu ja kieli saa muuttua mukana. Eli kaikki blogissa esiintyvät kielivirheet ovat harkinnan tulosta (uskoo ken tahtoo!). Kun esimerkiksi kirjoitan Mies-, Tytär- ja Poika-sanat isolla, oletan lukijoiden ymmärtävän, että tarkoitan minun miestäni, minun poikaani ja minun tytärtäni (vaikken minä heitä omistakaan).

Ps. Miehen-päivän kunniaksi Mies pääsi tänään näin paljon esille. Onnea kaikille Miehille!

Jääkengät jalassa, Onnibussilla Helsinkiin

Tämä ei ole mainos, kuten ei ollut Mori-tekstikään marraskuussa. Tuotemerkkejä tekstissä kuitenkin vilisee, kun kiertoilmauksia olisi niin työläs kehittää. Tarkoitus on kertoa muutamasta arkielämää ilahduttaneesta uudesta löydöstä, jotka ovat tulleet elämääni muutamien fiksujen ihmisten vihjeiden avulla. Yritän siis laittaa hyvän kiertämään.

Helsingin Sanomien kolumnisti Kemppinen ennätti jo eilen kehumaan jääkenkiä eli Icebugeja. Kemppisen jutusta voi lukea seikkaperäisemmän ja syvälle luotaavan selostuksen, minä tyydyn vain raapaisemaan pintaa. Pikkuisen harmittaa, kun Kemppinen ehti ensin, itse olin hautonut aihetta koko syksyn. Mitä tästä opimme: älä jää hautomaan vaan toimi, ellet halua jäädä kakkoseksi. No, Kemppiselle en kyllä pärjäisi millään, tohtorismies ja monella alalla ansioitunut, blogikin äänestetty Hesarin vai oliko se peräti koko Suomen parhaaksi. Hämmästyttävää on Kemppisen tuotteliaisuus: joka päivä ilmestyy uusi perusteellinen kirjoitus milloin mistäkin.

Icebugeista piti siis kirjoittaa mutta eksyin sivuraiteelle. Niin tekee muuten Kemppinenkin jatkuvasti. Ja niin teki jo edesmennyt arvostettu akateemikko Paavo Haavikkokin ainakin yo-aineessaan, joka käsitteli Kuuta. Tai niin olisi otsikosta voinut päätellä, mutta yllättäen siitä tulikin mahtavaa tajunnanvirtaa. Opettaja ei moista ymmärtänyt vaan lähetti tekstin hylättynä eli i:nä, onneksi ylioppilastutkintolautakunta näki yli 70 teoksen, Neustadt-palkinnon ja akateemikon arvonimen häämöttävän tulevaisuudessa ja antoikin yo-kokelaalle aineesta laudaturin.

Jos talvikengille jaettaisiin kouluarvosanoja, niin Icebugit ansaitsisivat ehdottomasti kiitettävän. Olen itse kävellyt kyseisillä nastakengillä jo useamman talven enkä vaihtaisi kuin korkeintaan uusiin Icebugeihin. Kun kelit ovat niin vaihtelevat kuin Suomen talvessa nykyisin, jäisi aika monta iltalenkkiä tekemättä, jos pitäisi joka askeleella pelätä pyllähdystä. Nyt voin kävellä yhtä rennosti kuin kesäkeleillä ja luottaa siihen, että askel pitää. Ennen Icebugien hankkimista kävelylenkillä kipeytyivät hartiat ja selkäkin, kun koko kroppa oli jännittyneessä tilassa. Tuhannet kiitokset siis sille ex-kollegalle, joka kengistä kertoi! Lähetän hänelle joka lenkiltä lämpimän ajatuksen.

 Luottokengät valmiina lenkille

Uudempi seuralainen lenkillä on nykyisin nimeltään Sports Tracker. Kaikki muut varmaan ovat tienneet iät ja ajat, mistä on kyse, minä mattimyöhäisenä tutustuin siihen vasta syksyllä, kun eräs minua vanhempi (!) henkilö esitteli innoissaan puhelintaan, joka raportoi hänelle varsin monipuolisesti kyseisen henkilön liikkumisesta. Olen aina ollut vähän hidas (suorastaan vastahankaan, sanoisi ehkä joku), kun on kyse uudesta tekniikasta. Oltiin jo hyvän matkaa 80-luvulla, kun meille tuli väritelevisio, mikroaaltouunikin hankittiin vasta jälkijunassa, ja henkilökohtaisesta matkapuhelimesta en ollut alkuun ollenkaan innostunut. Mutta nyt olen jo lämmennyt ja innostun heti, kun joku osoittaa, mitä kaikkea hyödyllistä ja kivaa tekniikka mahdollistaa.

Sports Tracker siis älypuhelimeen, puhelin taskuun ja matkaan. Tänään kävelin puhelimen mukaan 6,62 kilometriä ja kulutin 281 kilokaloria. Keskimääräistä kävelynopeutta en nyt viitsi julkistaa, koska se oli selvästi hitaampi kuin normaalisti. Syynä ei ollut tietenkään kunto eikä se että eilen oli vieraita ja juotiin viiniä, vaan keli. Satoi lunta ja tiet olivat paikoin auraamatta. Yleensä Sports Tracker kyllä innostaa parantamaan suoritusta. Se pistää vauhtia jalkoihin ja houkuttelee kiertämään vähän pidemmän lenkin kuin edellispäivänä.

Jos pitää päästä vielä kauemmaksi, sitten tarvitaan jo alle kumipyörät. Vielä kauemmaksi tarkoittaa minun tapauksessani joko mökille tai Helsinkiin. Olin kuvitellut, että kun jään eläkkeelle, pääsen puoli-ilmaiseksi julkisilla joka paikkaan. Merete Mazzarellakin sai teoksellaan Matkalla puoleen hintaan uskomaan sen suuntaisesti. Mutta esimerkiksi VR tarjoaa alennuksia vain joihinkin juniin ja minun pitäisi siis sovittaa omat menoni VR:n mukaan - eivätkä alennuksetkaan aina ole puolta normaalin lipun hinnasta.

Tähän ikävään tilanteeseen löytyi kuitenkin ratkaisu, jolle taas tapani mukaan ensin vähän naureskelin, mutta kokeiltuani kerran olin ihan myyty. Nimittäin Onnibus. Jostain syystä oli kuvitellut, että vain opiskelijat tai muuten nuoret kulkevat Onnibussilla, mutta se luulo on todellakin osoittautunut vääräksi. Muutaman Helsingin-matkan kokemuksella voin kertoa, että busseissa on kaikenikäisiä ja kaikista sosiaaliryhmistä olevia ihmisiä. Bussit ovat siistejä ja hiljaisia, niissä saa olla yleensä omassa rauhassa eikä tarvitse kuunnella kanssamatkustajien hölötystä tai herätä kuulutuksiin kesken matkaa. Kiasman edestä on Helsingissä helppo suunnistaa määränpäähänsä, Tampereella vaatii vähän enemmän vaivannäköä mennä Kalevaan tai Hervantaan, josta bussit lähtevät. Bussit ovat aina aikataulussa, ja parasta on tietysti hinta: syksyllä tein edestakaisen Helsingin-matkan 9 eurolla, ja siihen ei kyllä VR pysty - ainakaan vielä.

Onnibussiakaan en keksinyt itse, vaikka olin siitä kyllä tietoinen monien lehtijuttujen ansiosta. Tarvittiin taas henkilökohtainen suosittelija ennen kuin itse uskaltauduin kokeilemaan.

Henkilökohtaiset suosittelijat ovat saaneet minut myös kokeilemaan Noutoparkkia ja Seniorikinoa. Seniorikinoon palaan tuonnempana, mutta tämä liikkumisaiheisen jutun lopuksi on mukava pistää kulkuväline parkkiin. Hämpin parkista on pieni osa tarkoitettu autoilijoille, jotka tuovat tai hakevat junista matkalaisia eli siis lyhytaikaiseen pysäköintiin. Ensimmäinen tunti on ilmainen ja toinenkin maksaa vain euron. Ensimmäisiä kertoja kun kokeiltiin Noutoparkkia, minulla oli jotenkin syyllinen olo: mehän oltiin menossa Hämeenkadulle kauppaan eikä suinkaan rautatieasemalle vieraita vastaan. Nyt kun luin P-Hämpin sivuja netistä, sain synninpäästön. Noutoparkki on oiva paikka "vain lyhyesti piipahtaa asioilla" lukee siellä. Toivottavasti hinnoittelu pysyy jatkossakin näin asiakasystävällisenä!

Eläkkeellä aion

"Eläkkeellä aion tehdä isoja projekteja. Ostan varmaan jättilainalla kerrostalon remontoitavaksi tai jotain vastaavaa." Näin suunnittelee ihana näyttelijä Tiina Lymi tämän päivän Hesarissa. Tiina Lymillä on eläkeaikaan matkaa noin suunnilleen arvioituna 25 vuotta. Siinä iässä onkin mukavaa tehdä mahtisuunnitelmia tulevaisuuden varalle.

Nelikymppisenä minäkin haaveilin ja suunnittelin aika paljon. Yksi kestohaave oli muuttaa eläkkeellä ulkomaille, mieluimmin Ranskaan, ei välttämättä Provenceen mutta johonkin viehättävään pikkukaupunkiin maaseudulle kumminkin. Tein sen haaveen eteen töitäkin eli kävin ranskan tunneilla vuosia ja luin kaiken mahdollisen aiheeseen liittyvän kirjallisuuden (Peter Mayle oli silloin suosittu). Rakkaus Ranskaan oli syttynyt 80-luvun alussa, kun sain asua Pariisissa yhden syksyn, ja sen jälkeen Pariisi oli minulle Se Kaupunki, johon piti silloin tällöin päästä kyynelehtimään onnesta. Suurissa kaupungeissa kuitenkin vain piipahdetaan, maalla asutaan ja tullaan tutuiksi. Siksi siis mieluummin maalle.

Tämä kestohaave oli yksi syy siihen, että me ei koskaan hankittu Suomesta vakituista lomapaikkaa. Aika pitkään kuvittelin eläkeasunnokseni pienen vanhan kivitalon, jonka naapurissa on kahvila ja siellä joka aamu tuoreet patongit ja croissantit ja jonka takapihalta aukeaa näkymä viinitarhoille tai laventelipelloille ja sitä kliseistä rataa.

Jotenkin sitten kuitenkin pääsi käymään niin, että haave alkoi haalistua. Tajusin 57 vuoden iässä kuukauden reissulla Välimeren maissa (asuttiin mm. viikko Saint-Remy-des-Provencessa), että ulkomailla asuessani tulisin aina olemaan jotenkin ulkopuolinen. Ikinä en oppisi kieltä niin hyvin, että ymmärtäisin ihmisten puheen tai lehtien ja kirjojen kielen vivahteet niin täysin kuin haluaisin. Voisin toki rakastua maisemaan ja tulla toimeen kaupassa ja ravintolassa, mutta aina olisin puolikielinen ja siis vajaa.

Kun eläkeikä alkoi lähestyä ja ihmiset kysellä suunnitelmista, en enää osannutkaan vastata. Mitä aion tehdä eläkkeellä? Ja ajatus siitä, että istun päivästä toiseen (lomamatkoja ei lasketa) samassa olohuoneessa saman pöydän ääressä naputtelemassa tietokonetta ja käyn lenkillä samassa puistossa, alkoi ahdistaa. Väljemmille vesille! Vaihtelua!

Ja pikku hiljaa mielen pohjalle alkoi syntyä kuva ihan itsestään. Siinä oli puutalo, mäntymetsä, iso järvi ja vene järven rannassa. Metsä oli niin lähellä, että sinne päästäkseen ei tarvinnut autoa. Metsä oli antelias ja järvi ehkä kesytettävissä.  

Tällainen paikka löytyi pari kuukautta ennen eläkkeelle jäämistä - siis se, josta joulukuun Mökkiastiat kertoo ja josta löytyy kuvia melkein joka tekstistä -, ja eläkejuhlissa oli jo helppo kertoa tulevista tekemisistä. Eläkkeellä aion istua laiturilla ja ihailla auringonlaskua, lämmittää rantasaunan, pyytää ahvenia ja kuhia, poimia mustikoita ja puolukoita, etsiä sieniä, lukea kirjoja ja nostaa välillä katseen järven yli vastarannalle. Ja ehkä vähän kirjoitella (sitä ei kerrottu julkisesti). Niin kauan kuin jaksan, aion nauttia pienistä tavallisista arkisista asioista ja isoista elämyksistä, joita luonto ja kirjat melkein ilmaiseksi jakavat. 

Nelikymppisen minun oli vaikea lähteä mustikkaan ja se kalareissukin olisi jäänyt tekemättä. Mutta menestystä Tiina Lymin suunnitelmille! Ehkä hän ystävällisesti remontoi taloonsa minullekin pikkuruisen huoneen, jossa dementoitunut vanhus saa tarvitsemansa hoivan - Sykkeen empaattisen sairaanhoitajan kokemuksella Tiinalta luontuu sekin - ja voi turvallisin mielin katsella ikkunasta näkyvää mäntymetsää, jonka takaa siintää järvi.

Pahoin kuitenkin pelkään, että Tiina viittaa kintaalla kerrostalosuunnitelmilleen eläkeiän lähestyessä ja näyttelijöiden tapaan jatkaa uraansa jossain Kvartetissa loppuun myydyille katsomoille. Kuka meistä vanhuksista sitten huolehtii?

Eläkelahjarahoilla juhannusaattona ostetulle veneelle keksitään varmaan nimi ensi kesänä, tai sitten ei.

Miehet mukaan kirjapiiriin

Yksissä juhlissa sattui pöytäseuraksi kirjoista innostunut porukka, ja siltä istumalta päätettiin perustaa kirjapiiri. Olen itse ollut useamman vuoden mukana ammattinsa puolesta homogeenisen naisporukan kirjapiirissä, mutta kun mukana on ihmisiä eri ammateista ja ennen kaikkea miehiä, valikoituu luettavaksi jotain aivan muuta. Silloin voidaan päätyä tanssimaan.

Ensimmäisessä kirjapiirin kokoontumisessa käsiteltiin ruotsalaisen Jonas Gardnerin trilogiaa Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Se valittiin minun ehdotuksestani, kun ajattelin, että miehille pitää tarjota jotain miehistä kertovaa (!). Kirjaa oli suositellut eräs erittäin luotettava kirjallisuudenharrastaja, ja olihan se ajankohtainenkin. Tv:ssä oli vastikään esitetty siihen perustuva sarja, Tampereella sen voi katsoa teatteriversiona ja juuri meidän keskustelumme aikoihin olivat homojen oikeudet esillä myös Suomen eduskunnassa.

Kirja oli lukukokemuksena rankka, paljon rankempi kuin etukäteen olin kuvitellut, ja vain yksi porukasta sai luettua kaikki kolme osaa. Mutta mahtava kolmetuntinen keskustelu siitä syntyi! Siinä käytiin läpi omaakin historiaa, kun palattiin ajassa taaksepäin ja muisteltiin, millaista Suomessa oli 80-luvulla. Joku oli käynyt Ruotsissa kirjan tapahtuma-aikoihin ja nähnyt jotain omin silminkin ymmärtämättä täysin näkemäänsä. Maailma on onneksi muuttunut, ainakin Pohjoismaissa, siitä oltiin yksimielisiä, ja todettiin kirjan avartaneen omaakin näkemystä, vaikka monesta asiasta oltiin erimielisiäkin.

Lauri Järvilehdon kirjaa Monenkirjavia kuvitelmia olisin tuskin tullut lukeneeksi ilman kirjapiiriä, vaikka sitä meillekin tulevassa Tiede-lehdessä kehuttiinkin. (Tiede-lehteäkin luen harvakseltaan, sen on tilannut Mies, ja lehdet talletetaan silloin tällöin vanhempien luona poikkeavaa Poikaa varten). Kirja valittiin luettavaksi - yllätys, yllätys - yhden kirjapiirin miesjäsenen ehdotuksesta. Mutta Järvilehto kirjoittaa filosofiksi aika helppotajuisesti ja oli mukava, kun lukiessa palautuivat mieleen jopa opiskeluaikaiset intoilut. Joskus olen ollut nuori ja kuvitellut tietäväni ja ymmärtäväni! Järvilehto vakuuttaa useaan kertaan, että viisas on se, joka tietää, ettei tiedä. Sitä kohti siis!

Olemme tähtipölyä, sattuman tulosta ja kuitenkin jokainen oma maailmankaikkeutensa. Ei mitään uusia ajatuksia, mutta kauniisti ne nousevat kirjassa esiin. Lukuisat kaunokirjallisuusviittaukset ilahduttavat erityisesti: Järvilehto siteeraa mm. C. S. Lewisia, H. P. Lovecraftia, jopa Eino Leinoa.

Järvilehdon mukaan tarina on kaikessa oleellista ja filosofit ja tiedemiehetkin ovat pohjimmiltaan tarinankertojia, jotka yrittävät selittää maailmaa, jossa elämme. "Se, millaisessa maailmassa elämme, riippuu paljon siitä, millä tavalla sanoja käytämme. Sanat muuttavat maailmaa." Näin Järvilehto uskoo ja pyrkii todistamaan.

Tästähän kirjapiirissäkin on kyse. Yritämme tulkita kokemuksemme sanoiksi, jotka toiset voisivat ymmärtää, ja maailma muuttuu ainakin pikkuisen jokaisen osalta. Ja se tanssi on mielten liikettä!

Tarjoilu on aiheen mukainen.

Lumivyöry

On hallittuja ja hallitsemattomia lumivyöryjä, opettaa isä lapsilleen alppiravintolan ruokapöydässä ennen kuin tapahtuu jotain täysin odottamatonta.

Ruotsalaisen Ruben Östlundin Cannesissa 2014 palkittu elokuva Force Majeure on saanut suomalaiseksi nimekseen Turisti. Nimen ei kannata antaa johtaa harhaan; elokuva on paljon enemmän kuin matkailuelokuva lumisille Alpeille, vaikka mahtavia maisemia saadaankin ihailla.
 
Laskettelulomalle lähtenyt nelihenkinen perhe poseeraa alussa valokuvaajan käskystä onnellisena ja odottaa tulevalta yhteiseltä ajaltaan paljon. Lomasta tulee kuitenkin matka ihmisten vaistojen ja moraalin lähteille, eikä se ole kenestäkään kovin mukavaa. Perheenisän romahdus on sekin lumivyöry, hallitsematon sellainen.

Katsojaa hemmotellaan maisemien lisäksi rauhallisella kerronnalla, joka antaa tilaa omille ajatuksille ja tuntemuksille. Välillä valkokangas on todellakin valkokangas. Sumun keskeltä kuuluu vain ääni, jota kohti suunnistaa.

Näyttelijät ovat uskottavia ja dialogi kiinnostavaa. Paikoin elokuvan keskustelut tuovat mieleen ranskalaiselokuville tyypillisen kerronnan, vaikka puheen rytmi onkin hitaampi ja välillä jäädään ihan sanattomiksi.

****

Ensi-ilta Tampereella 23.1.1015

***************************************************

Sain tilaisuuden leikkiä tiivissanaista elokuvakriitikkoa, kun pääsin kyseisen elokuvan lehdistötilaisuuteen. Kannatti panna kello herättämään ja istua aamulla puoli kymmeneltä teatterin penkissä.

Harhailevia ajatuksia

Onko ikääntyminen parempi sana kuin vanheneminen? Tällainen ongelma pomppasi esille, kun pikkuisen päivitin blogin ulkoasua eli laitoin tunnisteet pilveen ja se lihavoi sanan vanheneminen. Olen tietämättäni ja ainakin tarkoittamatta käsitellyt eniten vanhenemisen aihetta. Tuleeko vanhenemisesta välittömästi mieleen vanhus? Sitä sanaahan olen pyrkinyt välttämään enkä kyllä suostu vielä itseäni vanhukseksi kutsumaan. Ikääntyminen on taas niitä tämän ajan ilmauksia, joka pyrkii hämärtämään sen mistä on kyse. Eli yleensä kun puhutaan ikääntymisestä, tarkoitetaan nimenomaan niitä vanhuksia, jotka ovat jotenkin ongelmallisia yhteiskunnalle.

Onneksi Mies pelasti tästä semanttisesta pulmasta ja totesi älykkäästi, että kaikki ikääntyvät, mutta vanhenemiseen sisältyy jonkinlainen ajatus viisaammaksi tulemisesta. Siispä en käynyt muuttamaan blogitunnisteita ainakaan vielä.

Olin tänään tilaisuudessa, jossa oli salillinen meitä ikääntyviä ja/tai vanhenevia ihmisiä, eli hautajaisissa. Koska ei ollut kyse lähiomaisestani, oli aikaa tehdä monenlaisia havaintoja ja saattoi antaa ajatusten harhailla. Pappikin, joka puhui poikkeuksellisen hyvin, käytti ilmaisua "ajatusten harhailu", ja sen jälkeen oikeastaan sallinkin aivojeni tehdä sitä oikein luvan kanssa. Aika useinhan sitä yrittää ikään kuin pakottaa aivonsa tilaisuuden vaatimaan ruotuun ja ajatella vain sellaista, joka olisi kelvollista vaikka esitettäväksi julkisesti. Mutta aina aivot eivät tottele!

Kun Albinonin Adagio alkoi soida tilaisuuden alussa, kapinalliset aivoni esittivät, että minun hautajaisissani voisi soida Leinon Nocturne. Hassua, että puhutaan Leinon Nocturnesta myös pelkkänä instrumentaaliversionakin, ja piti ihan tarkistaa, kuka sen on säveltänyt. Kyllä sanatkin voisivat hautajaisiin sopia - "en mä enää aja virvatulta" - ja olisi toki aika ihanaa, jos joku näkisi vainajan "neiti kesäheinänä", mutta sävellys on niin kaunis ja luultavasti sanat Loirin ansiosta niin tutut, että sitä voisi kukin vaikka hyräillä mielessään ja antaa urkujen pauhata.

Tässä vaiheessa onneksi muistin, että sovimme Miehen kanssa joku aika sitten käymässämme keskustelussa, että hautajaisten järjestäminen on niiden tehtävä, jotka ovat niitä järjestämässä. Me emme oikein ymmärtäneet ihmisiä, jotka sanelevat kaiken valmiiksi etukäteen. Tottahan se tekee asian muille helpommaksi, kun ei tarvitse miettiä vainajan lempilauluja tai käydä läpi ihmisiä, jotka olisi  syytä kutsua paikalle, mutta se on juuri sitä surutyötä, joka ehkä helpottaa. Hautajaisjärjestelyt ovat toisaalta arkista, toisaalta hyvin henkistä ja hengellistäkin työtä, ja niiden aikana on tilaisuus omistautua sille tunteelle, jonka menetys aiheuttaa, mutta toisaalta ymmärtää myös, että elämä omalta osalta kaikesta huolimatta jatkuu. Surutyökin on muuten sellainen sana, jota kaikki eivät ollenkaan hyväksy. Suru ei ole työtä, se on tunne.

No, joka tapauksessa toisen ihmisen poismenoa täytyy jokaisen käsitellä jotenkin. Arto Köykkä, pappi, kuten hän aina esittelee itsensä, (selvyyden vuoksi: Arto ei ollut tämän päivän pappi), muisteli joskus entisiä aikoja käsittääkseni jonkinlaisella kaiholla, kun hän puhui siitä, kuinka hautajaisvalmistelut olivat ennen talkootyötä: leivottiin, paistettiin, siivottiin porukalla ja lopuksi puettiin ylle hautajaisvaatteet ja koko kylä kokoontui juhlaan.

Nykyisin ei enää juurikaan järjestetä tuollaisia hautajaisia. Pitopalvelu hoitaa tarjoilut, ja paikalla ovat vain läheisimmät. Siksi mekin tulimme hautaustilaisuuden jälkeen kotiin. Aamupäivä oli kokattu, ja saatoimme tarjota lounaan sukulaispariskunnalle, joka taas oli tarjonnut meille kyydin kirkkoon. Pöytäkeskustelussa kuljettiin välillä Tampereelta Amerikkaan asti - ja ajassa niin taakse- kuin eteenpäinkin.

Iltapäivän hämärässä ajatukset lähtevät helposti harhailemaan.

Kirpputorilöytöjä

Tammikuun alennusmyyntikierros vaihtui tänä vuonna kirpparikerrokseksi. Kyseessä on minulle aika outo maailma; vain pari kertaa olen vienyt tavaraa myyntiin yhteiseen pöytään. Itselleni en ole koskaan mitään ostanut, vain Pojanpojan syöttötuoli ja muutama pihalelu on haettu kirpputorilta. Se tavarapaljous on vain hämmentänyt ja on tuntunut ihan käsittämättömältä, että joku voi tehdä sieltä käyttökelpoisia löytöjä päälle pantavaksi.
 
Tarvitsin siis oppaan, muuten en olisi osannut suunnistaa mihinkään. Ystävätär on kokenut kirpparikävijä, tietää mihin kannattaa mennä ja mitä maksaa. Hän suunnitteli meille pakkaspäivän iltapäiväkierroksen Tampereen keskustassa. Tarkoituksena oli nimenomaan metsästää mukavia vaatekappaleita. Omassa mielessäni olin kyllä löytöjen suhteen aika skeptinen, odotin enemmänkin mukavaa yhteistä iltapäivää.
 
Kävimme neljässä paikassa: Bonus Kirppiksellä Tammelassa, Hämeenkadun UFFissa ja Radiokirppiksellä ja Tarinassa Laukontorilla.

Ensikertalaista viehätti eniten Tarinan miljöö. Oven avatessaan tuntee astuvansa ajassa taaksepäin johonkin viehättävien ja ehdottomasti kauniiden ihmisten ja tavaroiden aikaan. Yläkerrassa on tarjolla astioita ja koriste-esineitä, vaatteet löytyvät pääasiassa alhaalta. Kaikki vaikuttaa laadukkaalta ja tavaraa on juuri sopivasti niin, että itseä kiinnostava on helppo huomata. Parasta on wieniläistyyppinen kahvila!

Kahvitauko Tarinassa.

Uffissa oli neljän euron päivä ja liike täynnä asiakkaita. Oli hämmentävää astua sisään paikkaan, jonka keltaisiin laatikoihin on vuosien varrella aika monta muovikassillista omista vaatekaapeista päätynyt. Löydänkö täältä jonkun tutun vaatekappaleen? Siitä ei kyllä ollut pelkoa: tavaraa oli valtavasti, se oli hienosti järjestetty tavaratalojen tapaan ja kierto taitaa olla nopeaa, ainakaan mitään kovin vanhanaikaista ei silmiin sattunut. Kun kysyin kuvauslupaa, myyjille oli tuntui olevan kunnia-asia, että liikkeestä välittyisi siisti kuva.

UFFissa on villapaidat järjestetty väreittäin.

UFFin saapasvalikoima oli hienosti esillä!

Bonus Kirppis ja Radiokirppis vastasivat enemmän alkuperäistä kuvaani kirppiksestä: paljon sekalaista tavaraa, ja todella paljon sellaista, jonka päätymistä myyntiin voi vain ihmetellä. Mutta onhan meitä moneksi ja ehkä joku oikeasti tarvitsee niitä huonosti kohdeltuja laukkuja ja hikisiksi pidettyjä t-paitoja. Tällaisilta kirppareilta voi kuitenkin yllättäen tehdä niitä löytöjä, kun osaa ja jaksaa. Yhtäkkiä löytyy myyntipöytä, jossa kaikki vaatteet ovat merkkituotteita! Voisin ostaa vaikkapa Louis Vuittonin huivin.

Ystävättären mukaan ennen oli helpompi löytää parempaa tavaraa, nyt voi vain todeta, että 99 prosenttia ei ole meille. Mutta kaikenikäisiä asiakkaita kaikkiin paikkoihin näytti maanantai-iltapäivänä riittävän.

Mitäkö ostimme? Ystävätär löysi ihanan punaisen neulotun tuubihuvin eurolla ja minä sorruin ostamaan harmaan silkkimekon yhdeksällä eurolla. Se on Tara Jarmonin mekko ja toi mieleen sen tietyn ihanan kevään, kun Pariisissa haettiin Tyttärelle lakkiaisvaatetta ja monen hikisen päivän jälkeen löytyi Tara Jarmonia, jota ei silloin vielä Suomesta saanut. Vaikka parasta olikin ehkä löytämisen ilo, niin kyllä sillä silkkimekolla varmaan muutakin käyttöä tulee olemaan, kunhan tuuletan siitä edellisen omistajan hienoisen hajuveden häivähdyksen.  

Tara Jarmonin silkki laskeutuu kauniisti.

Kaikki kaipaavat kehuja

Kyllä mieli on sitten kummallinen. Yhtäkkiä ja varoittamatta tavallisen iltalenkin puolivälissä suorastaan ryöpsähti tajuntaan muistikuva vuosien takaisesta hiihtolenkistä. Ihan samoin kuin tänään nautin silloinkin kauniista talvisesta maisemasta, toki huomattavasti reippaampaan tahtiin vain. Nousin pientä ylämäkeä miettien niitä näitä, kun yhtäkkiä vanhempi mieshenkilö pyyhkäisi ohitseni ja huusi kuuluvalla äänellä: "Opettele hiihtämään!"

Olen kelannut tuota kokemusta ees ja taas vuosien varrella, ja kuitenkin siitä tulee vieläkin paha olo. Siis oikeasti fyysisesti paha. Vaikka kyseisen miehen käytöstä on porukalla ääneen ihmetelty ja olen siitä joskus kirjoittanutkin, se ei näköjään unohdu. Ehkä pitäisi mennä psykoterapiaan. No, ei se nyt oikeasti niin tärkeä asia ole ollut, mutta todistaa kyllä sen, että muisti on pitkä ja keho osallistuu muistamiseen myös.

En ole pystynyt ymmärtämään kyseisen miehen motiiveja, mikä olisi ehkä helpottanut asian unohtamista. On ollut mahdoton tajuta, kuinka joku aikuinen voi kokea oikeudekseen huudella toisille, mitä ikävää mieleen juolahtaa. "Kaunis päivä tänään", olisi ollut siihen tilanteeseen sopivampi kommentti kuin toisen hiihtotyylin arvioiminen. Luulisi sen ikäisen hiihtämistä ilmeisesti harrastavan ihmisen tottuneen siihen, että ladulla näkee ja sinne mahtuu monenlaista menijää. Huuteleeko hän kaikille vai vain minulle? Olenko todella niin huono? Ensimmäisen kerran elämässäni kuulin omaa hiihtotyyliäni arvosteltavan, niin että en ihan usko. Sitä paitsi, vaikka olisinkin, niin mitä se kenellekään muulle kuuluu. Joka tapauksessa koko sen talven hiihtolenkit olivat pilalla, kun aina uudelleen palasin miettimään miehen käytöstä ja omaa taitoani. Ja keksin tietysti monia hyviä vastahuutoja, joita olisi ollut mukava testata tositilanteessa, jos olisivat tulleet silloin mieleen.

Miksi on helpompi moittia kuin kehua? "Anna myönteistä palautetta", opetetaan nykyisin opettajia, niin että ehkä negatiiviset suomalaiset muutaman sukupolven päästä osaavat jo toistensa kehumisen taidon.

Miksi edes pitäisi kehua? Jokainen - toivottavasti jokainen - on saanut tallentaa muistiinsa muutaman sellaisen kohtaamisen, joka vielä vuosienkin päästä palautuu mieleen hyvänä muistona. Tarpeen tullen sen voi vaikka kaivaa esille viemään eteenpäin, tuomaan rohkeutta, lämmittämään kohmeista mieltä. Muistuttamaan, että ainakin jonkun mielestä olet ihan hyvä tyyppi.

Lapsuudessa myönteinen palaute vahvistaa itsetuntoa ja luottamusta omiin kykyihin. Mutta kyllä aikuinenkin kehuja kaipaa. Mistä hän muuten varmasti tietäisi, toimiko oikein siinä vaikeassa tilanteessa, vastasiko odotuksia. Ja kyllä askel muuttuu kepeämmäksi, jos joku huomaa, että olet osannut pukeutua kivasti ja löytänyt itsellesi sopivan tyylin.

Kehumisessa on pitkälti kyse näkemisestä. Siitä, että unohtaa hetkeksi itsensä ja katsoo toista, tai vaikka toisen tekoja tai tavaroita. Näkee muutoksen, pienet yksityiskohdat, jotain oleellista. Oikea kehuminen ei ole nuoleskelua eikä tyhjän puhumista, vaikka kyllä sekin paremmalta tuntuu kuin moittiminen.

Jokainen varmaan haluaisi tulla muistetuksi mieluummin hyvän mielen tuojana kuin sinä ikävänä kriitikkona, joka ei osannut nähdä lähellään mitään kiittämisen arvoista (paitsi ehkä omat tekonsa).

Entä jos hiihtäjämies halusikin kehua? Ajatteli ehkä, että minussa on ainesta. Vaikka kilpaladuille, jos vähän treenaisin. Sekö olikin miehen päällimmäinen viesti, ja minä onneton tulkitsin häntä väärin?

Miksi maiseman kauneutta on helpompi kehua kuin toista ihmistä?

Elämännälkä

En ole vielä täysin saanut vatsaani totutettua joulun jälkeiseen kevennettyyn ruokavalioon (tänään syötiin lounaaksi pinaatti-parsakeittoa) ja vähän nälissäni yritin suunnata ajatukseni ruuan sijaan johonkin muuhun. Selasin tv:n tarjontaa ja ihan sattumalta törmäsin Teeman ohjelmaan Tinkimättömät tyylitaiturit. Suosittelen lämpimästi kaikille ikääntymistään pohtiville!

http://areena.yle.fi/tv/2159654

Ohjelman jälkeen vatsa oli unohtunut ja tilalla olikin isompi nälkä.

Ihan hullua, että joskus nelikymppisenä kuvittelin, että minun täytyy pitää itsestäni ja kunnostani huolta viisikymppiseksi eli niin kauan, kuin lapset vielä tarvitsevat äitiä. Sen jälkeen voisi sitten jo vähän löysäillä.

Ohjelman naiset todistivat, että ikinä ei voi eikä kannatakaan antaa periksi. Juoksulenkillä voi käydä kolme kertaa viikossa, vaikka ikää on 75 ja polvissa tekonivelet. Rakastamaansa työtä voi tehdä vielä 87-vuotiaana. Ja ulkonäöstään kannattaa pitää huolta; kauniit vaatteet ja kampaukset ovat näille naisille itsestäänselvyys.

Pinnallisia kanojako? Ei, vaan viehättäviä, itsetietoisia ja kokeneita englantilaisia ladyja, jotka rakastavat elämää eivätkä suostu vanhenemaan kaavamaisesti.

Kohtuudella

Ulkona sataa vettä niin että ropina kuuluu sisälle asti. Päivä ei tunnu valkenevan ollenkaan, vaikka kello näyttää jo kahtatoista. Yksi koiran ulkoiluttaja näkyy kävelevän puistossa, toisessa kädessä koiranhihna, toisessa sateenvarjo. Illaksi on ennustettu vielä surkeampaa keliä, jopa myrskyä. En taida lähteä kastumaan.
 
Kaivan kaapista muutaman vuoden takaisen joululahjan, piikkimaton, joka on taas päässyt suosioon, ja makailen lattialla kohtuullisen pitkän tovin. Keskiviikkoinen kuntosalikäynti ja vähän liian pitkä iltalenkki tuntuvat vielä.


Piikkimatolle!


Joulun kauneudesta ei ole jäljellä muuta kuin jouluvalot ja muutama kukka. Satumaasta on tultava arkeen ja lopetettava tunnelmointi.


Lämmitän lounaaksi lautasellisen eilistä thaimaalaista porkkanakeittoa ja levitän leivälle itse tehtyä hummusta. Piimäpurkista saan vielä lasin puolilleen. Olo on sopivasti kylläinen. Jälkiruokaa en tänään kaipaa. Sitten yritän etsiä radiosta Ylen klassista, mutta luovutan ja löydän tilalle Krakovasta ostettua Adam Jarzebskinin musiikkia, joka vie 1600-luvulle. Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illasta on onneksi vielä jäljellä sata sivua.

Kuljen englantilaisen hovimestarin mukana hänen muutaman päivän automatkallaan eteläisessä Englannissa. Näen maisemat, jotka pystyn hyvin kuvittelemaan omien matkojeni ansiosta. 1900-luvun alkupuolen yläluokan elämä taas on tullut tutuksi lukuisista loistavista tv-sarjoista, mutta niitä katsoessani en ole pysähtynyt samalla tavalla ajattelemaan ihmisten tapoja, työntekoa, kulttuurieroja ja maailman muuttumista kuin nyt lukiessani. Hovimestari Stevens muistelee yksinäisen matkansa aikana elämäänsä, pohtii perusarvojaan, velvollisuudentuntoa ja arvokkuutta, ja pyrkii koko ajan käyttäytymään niiden mukaisesti. Vaikka hänen kyvyttömyytensä tunteiden ilmaisuun välillä harmittaakin lukijaa, silti kirjan lopettaa hymy huulilla.

"Ilta on päivän parasta aikaa", opettaa satunnainen tuttava Stevensiä, joka ymmärtää että miehen neuvossa on järkeä. "- ehkä minun pitäisi lakata katsomasta niin usein taakseni, omaksua myönteinen asenne ja yrittää nauttia siitä mitä päivästäni on jäljellä." Ja niin hän päättää luonteelleen uskollisesti ryhtyä palvelemaan uutta amerikkalaista isäntäänsä opettelemalla itselleen niin vieraan leikinlaskun taidon. 

Ja nyt minunkin täytyy päästä liikkeelle, ulos. Varustaudun kaiken varalta sateenvarjolla, mutta puhelimen (ja Sports Trackerin) jätän kotiin. Sateenvarjo on turha kapistus, oikeastaan nautin niistä jäisistä piikeistä, joita kasvoille alkumatkasta sataa, ja lopun matkaa sade onkin vain kevyitä pieniä pisaroita. Vaikka yritän hillitä itseäni, teen pikkuisen pidemmän lenkin kuin olin aikonut; eilinen oli niin laiska päivä. Kello on puoli kolme, mutta tuntuu kuin kävelisin maaliskuun iltahämärässä.

Kotona on kahvin ja taatelikakun vuoro. Lapset eivät suostuneet maistamaan sitä jouluna, ja niinpä meillä on vielä millä herkutella. Taatelikakku on joululeivonnaisista äitini perua: muistan leiponeeni äidille hänen toivomuksestaan monet kakut. Ehkä lapsetkin vanhetessaan oppivat vielä nauttimaan sen mausta. Yksi kakkupala on ihan kohtuullinen palkinto kävelylenkin jälkeen.

Iltapäiväkahvin aika

Sitten soitan vielä Morille ja varaan ajan ensi viikolle.

Aika onnistunut paluu arkeen, ainakin omasta mielestäni, säällehän en mitään voi. Osaankohan tehdä huomisesta yhtä hyvän? Kurinalaiseen elämään minusta ei ole - tiedän kokemuksesta, mutta kohtuullisuus maistuu taas niin hyvältä.  Riehakkaan ilon ja innostuksen täytyy antaa kypsyä rauhassa.

Samppanjan aikakin tulee taas joskus!