Hei, me juhlitaan!

Kesä ei tule ilman kevätjuhlia. Sellaiset on järjestettävä, jos ei pääse mukaan jonkun muun järjestämiin. Mietin sitäkin, tuleeko kesä ilman Suvivirttä. Kun suurin osa tähänastisista kesistä on alkanut yhteisesti lauletulla Suvivirrellä, se on jonkinlainen siirtymäriitti.

Onneksi ei tarvitse pähkäillä enempää sitä asiaa. Soitettiin Suvivirsi keskiviikon päättäjäisissä maahanmuuttajanaisille ja selitettiin sen kuuluvan suomalaiseen perinteeseen. Tunnelma oli oikein juhlallinen.



Suvivirren jälkeen talkoiltiin kaupunkipihassa. Kaksi vuotta sitten istutetut marjapensaat saivat naapurin tytöiltä nimilaput.

Nyt valmistellaan mökillä huomista. Kakkupohja ja kasvispihvit on paistettu, kylmävarastot täytetty vihanneksilla, leivillä ja juomilla. 

Pienellä paikkakunnalla on mukava asioida: yhden oven takaa löytyy kangaskauppa, vierestä paikallisia herkkuja myyvä liike, josta perjantaisin saa lihaa suoraan tuottajalta ja joka arkipäivä Raijan ja muiden nimeltä mainittujen emäntien leipomuksia. Ja melkein vieressä ovat kaikki isommat marketit.

Juhlavalmisteluja

Helsingistä on yksi auto jo matkalla, Tampereen suunnalta tulee huomenna toinen. Sitten juhlitaan! Nostetaan lippu, lauletaan muutama maakuntalaulu, syödään hyvin, lämmitetään rantasauna, paistetaan rosvopaisti. Pihaolympialaisiakin on suunniteltu.

Viimeiset viikot on jännitetty säätä ja nyt sekin näyttää lupaavalta. Käet kukkuvat onnen vuosia kahdelle päivänsankarille: Miehelle ja vuoden vanhalle omalle mökille.

Kesälaitumille

Määrätietoisesti askeltaen lähdemme maistelemaan tuoreita kesäelämyksiä.

Kannattaa poiketa pikkutielle. Sieltä voi löytyä idylli, jollaista et tiennyt Suomessa olevankaan.

 

Vihreää, keltaista, valkoista, sinistä, punaistakin on yhtäkkiä puhjennut joka puolelle. Ja ne tuoksut!

 



Näin kauniisti voi kukkia vain punatuomi.

 

Nyt nautitaan!





Myrskyn armoilla

Lyyli-myrsky iski meihinkin. Tultiin mökille siivoilemaan viikonloppuna, mutta lauantai meni kyllä luonnonvoimia ihmetellessä.

Aamulla aurinko vielä paistoi, tuuli oli kyllä jo kova, mutta ihan siedettävä. Sitten tuuli yltyi ja sähköt menivät. Keitele kuohui vaahtopäisenä kuin isompikin meri, korkeat männyt huojuivat uhkaavasti. Rannassa ei kuullut omaa ääntään, kun tuuli vinkui ja ujelsi. Laiturimme, joka koki kovia jo jäidenlähdön aikaan, näytti hetkittäin jäävän aaltojen alle.

Pelastauduimme sisälle ja tajusin, että puhelimen akku tyhjeni. Hyvästi yhteys ulkomaailmaan! Oltiin kuitenkin toiveikkaita: eiköhän se sähkövika hoidu nopeasti näin päiväsaikaan. Nälkä kurni jo vatsassa ennen kuin tajuttiin (siis mökki on ollut meidän vasta vajaan vuoden, kaikkea ei vielä osata!), että meillähän on kaasugrilli ja siinä liesi. Vettä saatiin vielä sen verran, että sain perunat kiehumaan, sitten veden tulo loppui.

Koko iltapäivä ja ilta kuluivat odotellessa. Käytiin pienellä lenkillä, kun sade lakkasi, muuten oli pysyttävä sisällä. Hiljaisuuden vallitessa lueskeltiin, tehtiin sudokuja, katseltiin ikkunasta ulos. Onneksi kevätillat ovat valoisia, lukeakin näki kymmeneen asti hyvin. Ulkohuussiin oli mentävä, ihan ensimmäistä kertaa täällä. Ei se muutenkaan kovin ahkerassa käytössä liene ollut; huussilukemiset ovat vuodelta 1997.

Jääkaappi tyhjennettiin kylmälaukkuun ulos, jossa oli jääkaappilämpötila. Sisälläkin lämpötila alkoi laskea, ja päivän viimeiset tunnit istuttiin takkatulen ääressä joulukonjakkia siemaillen. Nukkumaan ei tehnyt mieli, halusin kokea sen hetken, kun sähkö tulee.

Pakko oli antaa periksi. Aamulla Mies luki sähköyhtiön viestin, että vika oli saatu korjattua kahden maissa yöllä.

Eihän meillä mitään hätää ollut. Vähän tyhmän toiveikkaita toki oltiin eikä tajuttu esimerkiksi ottaa vettä varastoon silloin, kun sitä vielä tuli. Euroviisut jäi katsomatta, mutta se ei kyllä harmittanut. Itse hämmästyin omaa kännykkäriippuvuuttani. Oli tuskaista, kun ei päässyt lähettämään viestejä meidän jännittävästä kokemuksestamme eikä tarkistamaan netistä, miten maailmalla menee.  Blogipostauskin jäi harmittavasti kesken. Eikä voinut ottaa edes kuvia!



Tämä on viimeinen kuva ennen kuin puhelin sanoi "näkemiin".

Englanti-ikävä

Taas se iski, Englanti-ikävä, vaikka viime kesänä olin varma, että nyt ei pitkään aikaan ole tarvetta matkustaa siihen suuntaan, maailmassa on niin paljon näkemättömiäkin paikkoja.

Kirjaston uutuushyllyssä oli tarjolla Agatha Christien aiemmin julkaisematon pienoisromaani, joka houkutteli helppona kesälukemisena. Olen lukenut kirjasta pidemmän version aikaisemmin ja nähnyt varmaan parikin kertaa siitä tehdyn elokuvan. Christien kirjoja voi kuitenkin lukea useaan kertaan, koska juonikuviot ovat niin monimutkaisia, ettei niitä yleensä muista, ja itse keskityn nykyisin juonen sijasta henkilöihin, jotka osoittautuvat usein mielenkiintoisemmiksi persooniksi kuin alkuun osaa odottaakaan.

Tämä kirja on ohut ja nopeasti luettu. Juonikuvioiden ja henkilökuvauksen sijaan se veikin mukaan maisemaan ja teki sen niin vahvasti, että halusin olla siellä taas itsekin. Kirja sijoittuu oikeasti olemassa olevaan paikkaan, Agatha Christien kesäasuntoon Dart-joen varrelle Devoniin. Nykyisin paikka on museona ja olen käynyt siellä muutama vuosi sitten. Olen kulkenut kirjan kannessa kuvatuissa rakennuksissa ja vaellellut puiston poluilla kuten kirjan henkilöt. Olen soittanut jokilaivan kelloa ja odottanut kuljetusta. Olen hengittänyt englantilaista ilmaa ja ilmapiiriä. Ja nauttinut suunnattomasti.

Jane Austenin ihailijat käyvät Winchesterin katedraalissa.

Eteläisessä Englannissa on muitakin matkakohteita kirjallisuudesta kiinnostuneelle. Jane Austenin kotimuseoon Chawtonissa tehtiin ensimmäinen pyhiinvaellusmatka lasten kanssa parikymmentä vuotta sitten, viime kesänä kävin vain museokaupassa ja vastapäisessä kahvilassa. Sen sijaan seisoin pitkään Jane Austenin haudalla Winchesterin katedraalissa, jonne hänet on haudattu vuonna 1817 vain 41-vuotiaana. Kuinka pitkään hän onkaan elänyt sen jälkeen!

Ensimmäistä kertaa tutustuttiin viime heinäkuun alun automatkalla Sir Arthur Conan Doylen maisemaan, Dartmooriin. Kansallispuisto villihevosineen oli vaikuttava näky, vankilan sisäänkäynti kolkko ja pelottava, vanhat majatalot viihtyisiä ja kodikkaita. Baskervillen koiran tapahtumat on helppo kuvitella tänne.

Vieläkö on villihevosia?


Toki muutakin kuin kirjallista maisemaa voi Englannissa ihailla. Maiseman avaruus ja toisaalta kapeat vihreän katon alla kulkevat tiet, äkkiä alkavat ja loppuvat sadekuurot, vaahtoava meri ja rantakalliot, mahtavat kukka-amppelit, pienet kylät, pubit, golfkentät, kello viiden tee, bead and breakfast -paikat, olut, ihan vain muutamia äkkiä mieleen juolahtaneita asioita.

Joita siis nyt on taas ikävä. Ikävä, joka alkoi ehkä nuorena luetuista Jane Austenin kirjoista ja jolle ei näköjään loppua näy.

Viime kesän viimeisen B&B:n aamiaishuoneen tunnelmaa.

Lounaan voi korvata herkuilla kahvilassa Brixhamissa.



Tällaista maisemaa ei kyllästy katselemaan. Ja jossain alapuolella on meri.

Ei masennuta!

Tällainen mahtava taideteos oli ilmestynyt ihan tilaamatta yhteen yläkerran ikkunaan. Niin juuri, yhteen niistä, joiden pesemisestä hehkutin noin kuukausi sitten.

Jonkinlainen asennemuutos on vuoden aikana tapahtunut. Olen varma, että viime keväänä olisin kironnut tai ainakin harmitellut ankarasti hukkaan mennyttä työtä ja manannut kaikki maailman linnut alimpaan maanrakoon. Nyt se melkein (!) nauratti.

Täytyy kai kaivaa ikkunanpesuvälineet taas esille. Mutta vasta sitten, kun kyllästytään ihailemaan lintutaidetta.

Voitolle päästiin

Aamulla sääennuste lupasi pilvistä päivää. Pukeuduin toppatakkiin ja varasin mukaan villapaidan, pipon, hanskat ja paksun huivin. Tavarat oli pakattu edellisenä iltana ja aamulla ne vain nosteltiin peräkonttiin, kun kirpparikaveri peruutti etuovelle.

Torilla oli jo melkein täyttä, kun me kahdeksan jälkeen ajoimme auton sille osoitetulle paikalle. Muut noin viisisataa myyjää olivat jo saaneet myyntipöytiään kuntoon. Kiireesti vain myytävät pöydälle ja jakkaroiden päälle esille. Vastapäätä näytti olevan entinen kollega samoissa hommissa.

Siinä ne Sarvikset ovat, vaan eivät kauan, joku onnellinen saa ne häälahjaksi. Kirjatkin tekivät kauppansa.

Keltainen raskas levylaatikko nostettiin maahan ja kuinka ollakaan, heti oli ensimmäinen asiakas sitä penkomassa, vaikkei kello ollut vielä yhdeksää, joka oli torin virallinen avautumisaika. Ja minä olin tehnyt mainoksenkin - turhaanko?

Tämä ensimmäinen asiakas osti 17 vinyyliä, ja siitä kauppa alkoi tasaisesti käydä. Selvästikin levyt olivat meidän tavaroista suosituimmat: niitä kävi tutkimassa monta kymmentä miestä ja muutama nainen. Ne miehet olivat oikein asiantuntijoita ja intohimoisia musiikin ja vinyylilevyjen harrastajia. Jollakin oli kotona yli 2000 levyn kokoelma, toinen kertoi kuuntelevansa vinyylilevyjä jopa kesämökin rannassa paristokäyttöisellä soittimella. Ja kaikki tutkivat levyjen kunnon perusteellisesti. Kaksi naista osti levyn, toinen Edith Piafia, koska hän parhaillaan luki Piafin elämäkertaa, toinen Tuula Amberlan Pienet sanat, jostain meille kertomattomasta syystä, jonka mielestämme osasimme kuitenkin arvata. (Loppupäivän sitten hyräilimme Pieniä sanoja!)

Yksi harvoista naisasiakkaista tutkimassa levylaatikon sisältöä, joka tässä vaiheessa on jo huvennut puoleen. Taustalla joku on poiminut levyjä tarkempaan syyniin.

Asiakkaiden kanssa syntyi mielenkiintoisia keskusteluja levyistä, koirista, äidin opetuksista, näyttipä yksi ihan tuntematon mieshenkilö kahden noin kuukauden ikäisen lapsenlapsensa kuvatkin ja kertoi toisen rankasta synnytyksestä.

Kaiken kaikkiaan ihmiset olivat iloisia, ystävällisiä ja kohteliaan kiinnostuneita. Jopa niin kohteliaita he välillä olivat, että eivät edes tinganneet hinnoista - tai sitten olin hinnoitellut tavarani liian halvoiksi. Se olikin kaupanteon vaikein puoli: miten osata pyytää oikea hinta suhteessa tavaran arvoon, ettei tulisi polkeneeksi arvokkaita esineitä arvottomien joukkoon, mutta toisaalta saisi ne kuitenkin kaupaksi. Joskus hintapäätös piti tehdä vain mutu-tuntumalla arvioiden enemmänkin asiakasta kuin tavaraa.

Vain yksi poikkeus tähän miellyttävien ihmisten joukkoon mahtui. Yksi vanhemmanpuoleinen mieshenkilö melkein potkaisi levylaatikon kumoon, kun siinä oli ensimmäisenä joku ulkomaankielinen levy. Hän ei ymmärtänyt "ihmisiä, jotka ostavat muita kuin suomalaisia levyjä."

No, hän ei onnistunut pilaamaan päiväämme, joka päätyi kaikilla mittareilla voiton puolelle. Naapurimyyjien kanssa vaihdettiin hintatietoja ja kokemuksia muutenkin, jatkuvaa ihmisvirtaa oli hauska seurata ja rahaakin tuli yli odotusten. Aika moni tavara näytti pääsevän meidän varastosta hyvään kotiin, jossa sitä arvostetaan aidosti, mikä vähän lohduttaa, kun ajattelen myyneeni palasen historiaani.

Mainos oli tarpeeton, mutta sanasta LP lähti liikkeelle hauskoja keskusteluja. (Ja valokuvia ei todellakaan ehtinyt ottaa, siksi kuvasaldo on kehno.)

Ja yllättäen aurinko paistoikin, villapaita ja pipo olivat tarpeettomia, ja aika kului ihan huomaamatta. Seuraavaa peräkonttikirppistä varten täytynee alkaa siivota lisää kaappeja.

Peräkonttikirppikselle

Olen menossa huomenna ensimmäistä kertaa peräkonttikirppikselle. En tiedä, kuinka monennen kerran jo Tampereen Keskustori täyttyy kirpputorimyyjistä ja -asiakkaista. Enkä osaa oikein kuvitella sitäkään, millaista Keskustorin kirpputorilla tulee olemaan, kun en ole siellä kertaakaan käynyt. Jonkinlainen ennakkokäsitys on, että ihmisiä on liikkeellä valtavasti.

Tammelantori on tutumpi myyntipaikka, siellä olen ollut usein ostoksilla ja myyjänäkin pari kertaa. Kaunis kesäpäivä, leppoisa tunnelma ja torin vilske ovat riittäneet elämykseksi, ja taisi siellä muutamat kaupatkin syntyä.

Nyt olen lähdössä liikkeelle ehkä enemmänkin kokeilumielellä. Vaatteita tai pikkutavaraa ei ole tällä kertaa mukana lainkaan, keskityn vain muutamaan myyntiartikkeliin. Tarkoitus olisi saada myytyä vanhoja äänilevyjä, kirjoja, lehtiä ja muutama lamppu.

Olemme säilyttäneet vinyylilevyjä varastossa, vaikka levysoitin hajosi vuosia sitten. Nyt on vihdoin aika yrittää päästä niistä eroon, vaikka toki vähän kirpaiseekin. Mutta toisaalta, mitä niillä siellä varastossa tehdään, yritän vakuuttaa itselleni. 85 kappaletta vanhoja LP-levyjä odottaa nyt keltaisessa laatikossa innokkaita ostajia. En todellakaan tiedä, millaiset markkinat tällaisille tuotteille on, siksikin sunnuntai tuntuu seikkailulta.

Vieläkö joku kuuntelee näitä?

Yritin  järjestää laatikon sisällön jotenkin loogisesti (ja toki myös markkinointimielessä). Miles Davis on tällä hetkellä kärkituotteena, mutta ehkä järjestys muuttuu, kun pääsen kosketuksiin asiakkaiden kanssa. Levyjä on Beatlesista Beethoveniin, kansanmusiikkia, 70-luvun poliittisia lauluja, Loiria, Edelmannia, bluesia, kaikkea sekalaista. Muutaman hinnan googletin, jotta en olisi ihan pihalla, kun ensimmäinen asiakas ilmaantuu. Mutta että menevätkö ne todella kaupaksi, sen tiedän vasta sunnuntaina.

Levyjen rinnalla muut myytävät tuntuvat toissijaisilta. Muutama pokkari menee ehkä halvalla, toivottavasti lamput päätyvät hyvään kotiin (meidän varasto ei ole sitä), kolmen aikakauslehden vuosikertojen myyntiä kokeilen Miniän innostamana: hienoja lehtiä halvalla asiasta innostuneille.

Kiinnostavatko vanhat lehdet?

Pieniä (?) ristiriitoja ilmeni yhden myyntiartikkelin kohdalla. Löysin mökiltä puretusta keittiöstä Sarviksen ruskean kahviastiaston ja ajattelin tuoda sen tänne myyntiin. Tiistain kirjapiiriläiset olivat kauhuissaan moisesta aikeesta: ne ovat arvokkaita, suomalaisia, ei niitä saa myydä. Olen kamppaillut itseni kanssa nyt muutaman päivän enkä vieläkään tiedä, mitä teen. Nehän eivät ole minun hankintani, en tykkää juoda kahvia muovikupista, varsinkaan ruskeasta, mutta kuitenkin, saako suomalaisuutta myydä?

Odotan sunnuntaita pienellä jännityksellä. Haluaako joku ostaa minun aarteitani?

Myyn, en myy, myyn, en myy, m...

Kevätaamuna maalla

Tänä keväänä saan nauttia aamuista niin kaupungissa kuin maallakin. Molemmissa on ihan oma tunnelmansa.

Mökillä kiiruhdan ensimmäiseksi laiturille. Jäljistä päätellen siellä on ollut vieraita. Telkkäpariskunta on aamuretkellään käynyt meidän rannassa ja suuntaa nyt vähän kauemmas. Lokit nauttivat aamuauringosta samalla kivellä kuin eilen ja sitä edellisenä päivänäkin. Joutsenet ovat rakentaneet pesänsä vähän etäämmälle, mutta erotan nekin ilman kiikareita. Järven yli kantautuu kuikan huuto, ja muutama pikkulintu visertää rantametsikössä. Muuten on hiljaista, hiljaista.

 Linnuillakin on omat suosikkipaikkansa.

Tuulisena aamuna kuuluu vain järven kohina, kun laineet liikkuvat ylväinä rantaan. Telkät keikkuvat aalloilla samassa paikassa kuin eilen, mutta lokkeja ei nyt näy. Rantaan on kulkeutunut kortetta, joka siivotaan sitten, kun vesi lämpenee. Nyt se on vasta kymmenasteista, mittasin eilen.

 

Kortteet siivotaan kyllä ja venekin on tarkoitus laskea vesille pikapuoliin.

 

Pihassa on lämmintä, kun aurinko paistaa. Västäräkki keikuttaa pyrstöään juuri haravoidulla nurmikolla. Kannan pyykit narulle liehumaan. Puhtaan, ulkona kuivuneen pyykin tuoksua olen kaivannut siitä asti, kun omakotitalo myytiin.

Aamiainen katetaan ulos autotallin seinustalle. Siinä tarkeni viime juhannuksenakin syödä kerran ulkona, kun aurinko suvaitsi hetken näyttäytyä. Tuoreet sämpylät melkein vielä höyryävät; Mies on ollut ahkera.

Suljetaan silmät, annetaan auringon lämmittää ja mäntymetsän tuoksujen ja äänien kulkea tajuntaan. Mitä, tikka? Tikka on uskaltautunut ihan viereen. Nyt se hakkaa lähimmän linnunpöntön aukkoa isommaksi. Rytmikäs ääni jatkuu ja jatkuu. Eikö se raukka tajua, ettei metalli anna periksi. Vasta kun nousen hakemaan kameraa, lintu lehahtaa lentoon.



Äitienpäiväaamun tunnelmaa. Muistettiin nostaa lippu!

Pikkulintuja on selvästi enemmän kuin pari päivää sitten. Kirjosiepon taidan tunnistaa, muiden kanssa on lajituntemus vielä heikko, mutta opiskellaan, opiskellaan. Linnunlaulukurssillakin on tänä keväänä oltu.

Kukkiakin ilmestyy lisää sinne tänne. Valkovuokot ihastuttavat metsässä ja pihan kukkapenkissä. Rinteeseen on selvästi nousemassa krookuksia tai scilloja; Keski-Suomessa on kevät myöhemmässä kuin Tampereella, jossa ne ovat jo kukkineet hyvän aikaa.

Valkovuokkoja putkahtelee maasta joka puolella.

Kun väsyn pihassa puuhailuun, kävelen taas rantaan. Ja tunnelma vaihtuu.

Kevätaamuna kaupungilla

Iltapäivän lämmöstä on ihana nauttia, auringonlaskuja ei voi olla ihastelematta, mutta silti: aamut ovat kevätpäivän parasta aikaa.

Nykyisin tulee ihan liian harvoin asiaa kaupungille aamuisin. Silloin kun jostain syystä on lähdettävä liikkeelle ennen yhdeksää, kulkee aistit avoimempina, näkee ja kuulee sellaista, mitä iltapäivän hälinässä ja ihmisvilskeessä ei tule pantua merkille. Oma mielikin on aamulla vielä tarpeeksi tyhjä ottamaan vastaan oman itsensä ulkopuolelta tulevia viestejä.

Lomilla ulkomailla olen aina nauttinut erityisesti kävelyretkistä aamuisissa maisemissa. Kaupunki herää, katuja pestään, ihmiset kiiruhtavat töihinsä, terasseja availlaan, jostain tulee kahvin tuoksu. Kaikki on tuoretta, odottavaa.

Nyt ei olla Kuubassa vaan Tampereella!

Saman tunteen voi tavoittaa kotikaupungissaankin, huomasin yllättäen ja ihastuen. Tammerkosken rantaa kävellessään näkee kaupungin turistin silmin, tosin yhtään matkailijaa ei vielä toukokuisena aamuna rantatielle ollut eksynyt, olin melkein ainoa kulkija.



Tähän maisemaan liittyy paljon muistoja syksystä 1973 lähtien.



Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ja sain rauhassa ihastella kosken kohinaa ja ihmetellä kauniita yksityiskohtia, joista osa oli toki ihan uusia, osa selvästikin ollut paikoillaan yhtä kauan tai kauemminkin kuin minä tässä kaupungissa. Nyt vasta ne huomasin!

Tästä portista olen varmaan kulkenut ennenkin, on sen täytynyt olla tässä jo pitkään....
Takana olevassa Hans Välimäen uudessa ravintolassa muistan kyllä käyneeni maaliskuussa.

Vielä en ole oppinut eläkeläisen tavoille. Voisinhan tehdä tällaisia kaupunkikävelyjä vaikka joka aamu. Mutta ei, joku syy kaupungille lähtöön pitää olla. Nyt olin matkalla "töihin" eli jokaviikkoiseen opetustuokioon keskustassa.

Kukkulan kuningas on uusin ihastelukohde Tampereella.

Tunnilla olin tasapainoinen, rauhallinen, keskittynyt, läsnä - kiitos kaunis keväinen kotikaupunki! 



Luottovaatteet

Kaapit täynnä vaatteita ja silti päälle päätyvät aina samat. Niin tuttua.

Kaapeissa siis on vaatteita, takavuosina hankittuja, hyväkuntoisia ja vielä päälle mahtuvia. Viime keväänä niitä viimeksi sovittelin. Sisko istui parvekkeen tuolissa makutuomarina. Näyttivät ihan hyviltä ne kotelomekotkin (olen ehdottomasti kotelomekkoihminen), mutta kertaakaan en ole kuluneen talven aikana niitä päälleni pukenut.

Tämä sama ilmiö toistuu joka kevät: muutama vaate lähtee kierrätykseen, loput päätyvät takaisin kaappiin ajatuksella, että jos kuitenkin joskus niille olisi käyttöä. Jos jostakin saisi enemmän päättäväisyyttä, tulisi vaatekaappeihin reilusti ilmaa ja tilaa.

Koko kevään ja osittain syksyn ja talvenkin olen kulkenut samoissa vaatteissa. Ostin syksyllä Luhdan sinisen kevyttoppatakin, ja se on osoittautunut erinomaiseksi hankinnaksi. En millään malttaisi luopua siitä, vaikka ilmat alkavat jo lämmetä! Takki on mukava farkkujen kanssa, ja syksyllä se näytti hyvältä myös samaan aikaan hankitun ruudullisen villahameen kanssa, jota käytin koko talven ennen kuin alkoi farkkukausi. Farkkujen kanssa en osaa pukea muuta kuin Ril`sin mustavalkoisen parilla kympillä alennusmyynnistä ostetun puseron. Erilaisilla huiveilla siihen saa vähän ilmettä.

Kevättalven luottovaatteet

Uudet kengät. Tällaista kimallusta en vielä vuosi sitten olisi rohjennut ostaa.

Noilla mennään siis ihan joka paikkaan: opettamaan, kauppareissulle, kaupungille, elokuviin, kylään.

Kotona vaihdan päälle toissa jouluna lahjaksi saadun Espritin raitatunikan, joka oikeasti on kai yöpaita, ja sen kanssa Röhnischin pilateshousuiksi ostamani trikoot, jotka ovat vähän rikki takaa, mutta sitä ei huomaa, kun tunika on sopivan pitkä. Kyllä on mukava tehdä kaikkea kotihommaa, välillä vähän jumpata ja venytellä ja vaikka avata ovi yllätysvieraillekin! Vain vappuna tein poikkeuksen ja nautin herraseurasta punaisessa kukkamekossa.

Tämän kevään ainoa hankinta on ollut valkoiset Aran kaupunkilenkkarit. Ne ovat pehmoiset ja mukavat ja ainakin minusta myös hyvännäköiset, vaikkei kukaan olekaan niitä kehunut (esimerkiksi talvihametta ja takkia kyllä).

Tärkein kriteeri vaatetuksen suhteen tuntuukin nykyään olevan mukavuus, mutta täytyy niiden näyttääkin edes vähän kivalta, jotenkin nykyaikaisilta ja itselle sopivilta. Mistähän löytyisi kesäksi hyvät luottovaatteet?

Hyvää työtä, Jyrki!

Jo kolme iltaa tiukasti tv:n ääressä. Eilen jopa Good Wife -sarja vaihtui jääkiekkoon, vaikka Alician syyttäjävaaliväittely olisi tavallisena maanantaina vienyt kaiken huomion.

Lähes kolmen viikon urakka alkoi vappuna. Vielä ei voi olla varma, jatkuuko se toukokuun 17. päivään asti, mutta koko Suomen jääkiekkokansa tietysti uskoo niin.

Minä myös, vaikka en mielläkään olevani täysivaltainen jääkiekkokansalainen. En käy jääkiekko-otteluissa, en varsinaisesti (?) fanita mitään liigajoukkuetta enkä osaa keskustella kiekosta ammattitermein, en edes osaa seurata pelitilanteita niin, että huomaisin kaiken mitä tapahtuu. Onneksi on selostajat (mutta ketä ne jatkuvat tilastot kiinnostavat?) ja hidastukset!

MM-kisat kokoavat kansan television ääreen harvinaisen yksimielisesti iästä ja sukupuolesta riippumatta. Onhan toki heitäkin, jotka väittävät, ettei kisojen seuraaminen voisi vähempää kiinnostaa, mutta jo seuraavassa lauseessa hekin paljastavat tietävänsä, miten edellispäivän pelissä kävi.

Siis siinä pelissä, jossa toisena osapuolena oli Leijonat. Muista ei ainakaan minulle ole väliä ennen sitä ratkaisevaa koitosta, jossa suomalaisten veri lopullisesti punnitaan. Sitten vastustajastakin voi jo ottaa vähän selvää etukäteen.

Meitä Suomen alkupelejä seuranneita on puolitoista miljoonaa. Voisi veikata, että pelien edetessä joukko vain kasvaa.

Nämä kisat ovat itselleni tärkeät ei niinkään Suomen menestyksen vaan yhden tietyn pelaajan takia. Vain yhden pelinumeron muistan ja tunnistan heti, kun se ilmestyy jäälle ja tv-kuviin. On ollut hienoa seurata tutun nuoren miehen otteita ensimmäisissä arvokisoissaan ja todeta, että hyvin menee. Pienestä pojasta on kasvanut isokokoinen, rauhallinen ja taitava puolustaja, jolla on pelisilmää ja rohkeutta henkilökohtaisiin ratkaisuihin.

Voin tunnustaa, että jännitti, kun ensimmäisen kisamaalin jälkeen odotettiin tulossa olevaa haastattelua. Hienosti sekin meni, ja analyysi pelistä oli ihan sama kuin ottelun jälkeen haastatellulla päävalmentajalla. Ja vilpitön onnen tunne ensimmäisestä isosta onnistumisesta välittyi Suomeen asti. Siitä oli kyynisyys kaukana! Kotikatsomossakaan ei vältytty liikutukselta.

Monen tamperelaisen pikkupojan haaveissa siintää jääkiekkoilijan ura. Tällaiset esimerkit osoittavat, että kaikki on mahdollista, kun on valmis kehittämään lahjojaan, tekemään töitä unelmansa eteen eikä hötkyile turhia.



Jyrkin nimikirjoitus on kohta kuumaa tavaraa...

Kutsuttuja ja kutsumattomia vieraita

Kaikenlaiset vieraat ovat yleensä tervetulleita; vieraat tuovat tuulahduksen erilaisesta tavasta elää ja ajatella ja panevat miettimään omia luutuneita rutiineja.

Nykyisin ihmiset harvemmin edes piipahtavat kylässä kutsumatta, ja kylään kutsumisesta tarjoiluineen ja muine ohjelmineen tulee helposti isompi juttu, niin iso, ettei siihen tule ryhtyneeksi. Sitten kun ryhtyy, voi tyytyväisenä todeta, että kivaa oli ja kyllä kannatti.



Elävä ruohonleikkuri on ihan mukava vieras, jos se malttaa pysytellä nurmikolla.

Meillä joittenkin vieraitten kanssa sovitaan jo etukäteen, että ruoat valmistetaan yhdessä, isännät vain hankkivat raaka-aineet ja ehkä tekevät jotain esivalmisteluja. Siinä yhdessä touhutessa tulevat kuulumiset ja muut puheenaiheetkin luontevasti käsiteltyä eikä muuta ohjelmaa tarvitakaan. Ja talonväen ei tarvitse pelätä ruoan epäonnistumista, kun se on yhdessä tehty.

Toinen vaihtoehto meillä on viime aikoina ollut käydä ensin yhdessä pienellä lenkillä, sitten saunoa ja vasta sitten syödä. Tällaista ohjelmaa on tarjottu vieraille, jotka käyvät meillä harvoin eivätkä tunne lähiympäristöämme. Lintutorni on lähellä, ja keväällä se on erinomainen kävelyretken kohde. Mustarastas on takuuvarmasti paikalla!

Lintujärvellä on paljon pariskuntia.

Yövieraille mietitään ohjelmaa vierausasteen mukaan. Tutuimmat järjestävät sitä itse, meillekin, kaukaisemmille esitellään tietysti parasta mitä kaupunki tarjoaa.

VIP-yövieras pääsee nukkumaan mummon viereen, herää aamulla tyytyväisenä ja käy pienen venyttelyn ja silmien hieromisen jälkeen syvällistä keskustelua ihan mistä tahansa. Mummon kainalossa hän muistelee talvista remonttia kotona, kertoo millaiset ovat uudet lattiat, mikä on kevät, miten fasaani ääntelee. Ja muistaa esittää tarkentavan miksi-kysymyksen joka välissä, niin että asiat tulevat varmasti selviksi. Sitten hän kipaisee herättelemään muut, ja muissakin sängyissä käydään samantapaista hyväntuulista aamukeskustelua.

Sanomattakin on selvää, että VIP-vieras saa tulla kutsumatta, mutta niin saisivat muutkin mukavat ihmiset! Kaikista takapihalla vierailevista ei voi aina sanoa samaa.

Fasaaniherra tulee kutsumatta ja asettuu kukkapenkkiin, rouva pysyttelee taka-alalla.



Sorsatkin viihtyvät kuivalla maalla samassa kukkapenkissä. Kettua ei vielä tänä keväänä ole näkynyt.