Arabian aakkosia

Onpa mukava olla pitkästä aikaa opiskelija. Vietän maanantai-illat  työväenopiston arabian alkeiskurssilla.

Tässä iässä uuden oppiminen vaatii enemmän aivoilta ja silmiltä kuin nuorempana, mutta ehkä se kuitenkin on mahdollista (kyseessä on siis kokeilu!). Tavoitteet kannattaa ainakin alkuun pitää matalalla: olen luvannut itselleni että voin lopettaa ilman syyllisyydentuntoja, jos siltä tuntuu.

Neljä kaksoistuntia takana olen siis todella vasta-alkaja, mutta jonkinlaisen aavistuksen arabian kielen perusasioista olen jo saanut, lähdinhän liikkeelle ihan nollasta. Osaan tervehtiä ja kiittää, kertoa nimeni, kotimaani ja ammattini (leikin olevani edelleen opettaja) ja periaatteessa kysyä keskustelukumppanilta samat asiat.

Muutamat puhekielen fraasit pystyy näköjään oppimaan suhteellisen helposti. Saa nähdä miten kauan pysyvät mielessä! Sanaston oppiminen on tosi hankalaa, kun kirjoitusjärjestelmä on vielä täyttä hepreaa, jos tässä voi tuollaista vertausta käyttää. Siis muistin tueksi ei voi käyttää kirjoitusta, kun osaa vasta muutaman merkin.


Oppiminen edellyttää kotitöitä.

Oman haasteensa oppimiseen tuo se, että egyptiläinen opettaja
opettaa englanniksi. Tavallaan kaksi kärpästä kerralla; ei englannin kertauskaan pahitteeksi ole. Kaikki kielioppitermit ja sananselitykset eivät kuitenkaan aina ihan sekunnissa aukea.

Kirjoitusta opettelen oppituntien lisäksi netin Memrise-ohjelman avulla, josta kaikesta uudesta tietävä Poika antoi vihjeen. Mitä useampia kanavia, sitä vahvempaa oppimista, kai. Memrisessa voi toistaa toistamasta päästyään ja seurata oppimistaan vaikkapa tilastojen avulla. Jos kilpailu innostaa opiskelemaan, niin sekin on mahdollista (parhaimmillaan olen ollut noin 150.).

Memrise-ohjelmasta on huvia ja hyötyä.

Uusi kieli avaa uuden maailman. Opiskelu tuo mukanaan myös uusia ihmisiä, kiinnostavia opiskelukavereita. Olen kurssilla vanhimmasta päästä (suoraan sanottuna vanhin), ja on mukava kuulla graduntekijän tulevaisuudensuunnitelmista tai syyslomalaisen tulevasta Ranskan-matkasta. Nuorille kielen oppiminen näyttää olevan helppoa - osalla on arabiankielisiä ystäviä ja puhekieltä tulee varmaan harjoiteltua kotioloissakin.

Minä yritän harjoitella keskiviikon Luetaan yhdessä -ryhmässä, jossa on muutamia arabiankielisiä naisia. Sanon jonkun ystävällisen tervehdyksen, kokeilen ymmärtääkö joku.

Jollakin tavalla osaan ehkä asettua paremmin heidän asemaansa nyt, kun olen istunut oppitunneilla, joissa opiskellaan minulle täysin vierasta kieltä. Äännän hassusti, kuulen väärin, ymmärrän hitaasti ja jännitän etukäteen omaa vuoroani. Ehkä omilla opiskelijoillani on samanlaisia kokemuksia.

Kallis sijoitus omaan itseen

Hampaat ovat kalleinta minussa, ainakin jos lasketaan ne rahasummat, joita niihin on viime vuosina uponnut. Tässä kuussakin useampia satasia, muutaman vuoden aikana liikutaan tuhansissa. En ole laskenut tarkkaan enkä aio laskeakaan. Uskon että hampaisiin kannattaa satsata.

Hampaiden kunnon yhteyttä hyvinvointiin on todisteltu asiantuntijoiden voimin: sairaat hampaat sairastuttavat koko kropan, verenkiertoon voi päästä vaikka millaisia pöpöjä, jos hampaat jäävät hoitamatta. Ja jokainen, jolla joskus on ollut hammassärkyä, tietää miten sietämätön vaiva se voi olla. Silloin ei kysele hoidon hintaa, pääasia on että pääsee eroon kivusta.

Omat tuhatlappuseni eivät ole menneet pelkästään tavalliseen hammashoitoon. Suurimmat kustannukset tuli pari vuotta sitten päättyneestä oikomishoidosta, johon vielä vanhoilla päivilläni uskaltauduin.

Kaksi vuotta kuljin hammasraudat suussa kuin teini-ikäinen! Ensin se oli outo ajatuskin ja ympäristön suhtautuminen epäilytti. Kaikki meni kuitenkin hienosti, sain pelkkää positiivista huomiota ja totuin rautoihin niin, että kun pääsin niistä, iski pienoinen kaipaus. Se oli ollut kahden vuoden projekti ja kun se oli ohi, tuli vähän tyhjä olo. Kaksi vuotta kävin saman lääkärin luona kerran kuukaudessa, nyt riittää tarkistuskäynti parin vuoden välein.

Hampaista tuli hienot. Entisten vinojen ja koko ajan vinommaksi kääntyvien hammasrivien tilalla on nyt kaunis suu, jolla kelpaa hymyillä.


En lähtenyt oikomishoitoon vain esteettisten syiden perusteella, vaan koska minulle vakuutettiin, että näin voin varmimmin säilyttää omat hampaat ja välttyä pahoilta purentaongelmilta ja niiden seurausvaikutuksilta. Kauneusarvot tulivat bonuksena, enkä siis kadu hammashoitoon käyttämiäni rahoja.

Tänään olin pitkästä aikaa tavallisen hammaslääkärin tuolissa. Vanhaan amalgaamipaikkaan oli tullut pieniä hiushalkeamia, jotka aiheuttivat toistuvasti ikävää vihlontaa ja jomotusta. Poran ääni oli yhtä kamala kuin ennenkin, mutta onneksi nykyiset puudutusaineet ovat niin tehokkaita, että vihlova hammas saatiin kuntoon miellyttävästi ilman minkäänlaista kivun tuntemusta. Ihan suotta pelkäsin etukäteen!

En haaveile kalliista kauneus- ja hemmotteluhoidoista tai vaikkapa geelikynsistä. Kosmetologillakin käyn nykyisin vain siistimässä kulmat. Vaikka minusta on tullut vielä entistäkin tarkempi rahankäyttäjä, kampaajasta (ihana Mori!) ja hyvistä (+ kalliista) yksityisistä hammaslääkäreistä en kuitenkaan tingi.



Tässä ovat vanhat ja uudet hampaani eli niiden kipsimallit. Ne kannattaa pitää tallessa, jos kalliille hampailleni joskus sattuu jotain.

Päivä, jolloin Suomi pysähtyi

Kun katselee maailman menoa tai kotoisammin Suomen menoa täältä mökkimetsän keskeltä, eivät tällaiset historialliset päivät kovin paljoa hätkähdytä. Ehkä olisi pitänyt olla Rautatientorilla tai edes Tampereella, jotta olisi oikeus sanoa jotakin, mutta sanon silti.

Mekin lähdettiin järven rannalta metsän keskeltä ja mentiin torille juuri siihen aikaan, kun tiedotusvälineet olivat kertoneet koko Suomen pysähtyvän normaaleista toimistaan ja menevän osoittamaan mieltä.

Keskisuomalaisen pikkukaupungin torilla oli meininkiä. Sadepilvet vasta uhkailivat ja torikauppa näytti käyvän. Ihmiset olivat tulleet ostamaan perunoita ja muita lähitilojen tuotteita. Kukaan ei ollut tullut paikalle kertomaan julkisesti mielipidettään hallituksen politiikasta. Yksi iso banderolli torilla oli. Siinä luki NÄLKÄPÄIVÄ, ja SPR:n keräyslippaiden kanssa oli liikkeellä useita ihmisiä.

Sadepäivästä huolimatta Nälkäpäivä-kerääjiä oli eri puolilla kaupunkia.

Kaikkien liikkeiden ovet näyttivät olevan auki, parissa poikettiin ja saatiin hyvää palvelua. Marketin edustalle oli pystytetty Nälkäpäivä-pöytä, josta olisi voinut ostaa hernekeittoa. Kaupassa oli paljon väkeä ja lisää Nälkäpäivä-kerääjiä. Palvelutiski oli suljettu yhdentoista ja yhden väliseksi ajaksi.

Tämä oli ainoa merkki suuresta mielenilmauksesta.

Halusimme ostaa tiskistä kalaa ja sen vuoksi oli pakko odottaa. Kahvilassa (siinä joka kesällä avattiin ja johon suhtauduin alkuun varauksella, mutta josta on nyt tullut kantapaikka) oli paljon asiakkaita, osa lounaalla, osa kahvilla. En kuullut kenenkään puhuvan politiikasta.

Tunnin odottamisen jälkeen saatiin muikut ja tyytyväisinä kauppareissuun palattiin metsän keskelle. Oli saatu ruokaa viikonlopuksi, nautittu paikallisia herkkuja, nähty miten tavalliset ihmiset Suomessa elävät, osallistuttu ropoinemme päivän
keräykseen.

Väärinkäsitysten välttämiseksi: tämä ei ole mikään poliittinen mielipide. Pienituloisen eläkeläisen ei kannata ottaa kantaa isoihin palkkatyöläisten asioihin. Eletään arkea, poimitaan puolukoita ja keskustellaan lähinnä pakolaispolitiikasta. Nälkäpäivä on meillekin tänään tärkeämpi aihe kuin palkkapolitiikka.

Piti mennä metsään

Tervetuloa tai tervemenoa puolukkametsään!

Puolukkametsä on melkein paras paikka maailmassa.

Hengittäminen on helppoa, tai paremminkin niin iso nautinto, että sen huomaa. Joka henkäyksellä tuntee, kuinka keuhkot puhdistuvat ja raikkaus leviää jokaiseen soluun asti.

Vähän aikaa metsässä oltuaan alkaa erottaa yksityiskohtia: värejä, muotoja, tuoksuja, ääniä. Lämpimän punaiset marjat näkee kaukaa, ja niiden lisäksi metsä hehkuu punaisen, oranssin, vihreän ja ruskean sävyjä. Harmaata jäkälää vasten väriloisto näyttää upealta. Melkein kuin olisi taidenäyttelyssä.

Sammaleiset kivet nousevat maastosta niin pehmoisina, että niitä täytyy silittää.

Ja jossain huutavat kurjet. Joko ne aikovat matkalle? Ei kai kesä vielä ole ohi?

Piti mennä metsään, jotta tajusi miten etuoikeutettu on.

Saan nauttia kauneudesta kaikilla aisteilla. Saan poimia puhtaita herkkumarjoja ihan niin paljon kuin haluan ihan ilmaiseksi. Saan puhdistaa mieleni ja laskea verenpainetta luonnollisesti ilman lääkärin reseptejä. Ja ilman väkinäisiä harjoituskomentoja osaan näköjään myös elää hetkessä!

Tosin hetki laajeni kalevalaiseksi kokemukseksi, kun muistin Marjatan. Hänet, joka tuli puolukasta raskaaksi ja synnytti Kalevalan kansalle uuden johtajan.

Siitäpä sitten mieli loikkasikin parin päivän takaiseen kokemukseen. Siihen hetkeen, kun rintaani vasten tuhisi pieni vajaan viikon ikäinen poikalapsi. Luottavaisena lapsi jatkoi untaan, vaikka vanhempien tutut sylit olivatkin vaihtuneet toiseen.

Tähän on varmaan parasta lopettaa.

Tunteet tulevat ja menevät

Tänään olen ollut ahdistunut, sekava, ärtynyt, nieleskellyt kyyneleitä ja tuntenut itseni huonoksi, tyhmäksi ja täysin epäonnistuneeksi ihmiseksi.

Olen myös ilahtunut, nauranut, innostunut ja ollut omasta mielestäni ihan hyvä tyyppi. Olen liikuttunut luonnosta ja ihmisistä, maailman menostakin, jopa pääministerin puheesta.

Melkoinen kirjo tunteita ja tuntemuksia yhteen päivään!



Tällainen näkymä herättää ehdottomasti onnellisia, kiitollisia tunteita.

Vaihdevuodet ovat toinen murrosikä. Tunteet tulevat ja menevät melkoista vuoristorataa, ainakin minulla. Ero teini-ikäisen murrosikään on siinä, ettei yhteen tunnetilaan jää vellomaan päiväkausiksi ja kuvittele vaikkapa masennuksen olevan loputtomasti jatkuva tunnetila. Nyt jo tietää, että huonoa päivää saattaa seurata oikein erinomaisen hyvä.

Sitä en tietenkään tiedä, onko tässä vuoristoradassa kyse vain vaihdevuosista vai olenko loppuelämäni tällainen tunne-elämän tuuliviiri.

Saattaahan käydä niinkin, että vielä vanhainkodissa tai missä ikinä ne viimeiset dementoineet vuodet kuluvatkaan, kiukuttelen, ihastelen, valitan, itken, nauran, haukun ja halaan hoitajat ja paikalle mahdollisesti uskaltautuvat sukulaiset. Enkä siis osaa ja ymmärrä vain tyynesti hymyillä viisasta kaiken tietävää hymyä ja olla aina positiivinen ja tyytyväinen.

Toivottavasti vielä on aikaa oppia vahvistamaan myönteisiä tunteita ja olemaan rauhallinen niiden hetkellisten muiden tuntemusten kanssa. Tai sitten kun hormonitoiminta lopullisesti lakkaa vaikuttamasta (lakkaako?), ymmärrän jäädä onnellisten osastolle ja olla miettimättä itseäni ja tunteitani sen kummemmin.



Iloitsenko naapurin pihassa kasvavista viinirypäleistä, jotka aidan raosta pyrkivät meidän puolelle? Vai tungenko ne takaisin omaan pihaansa? 

Viisasta elämää etsimässä

Tänään oli hyvä päivä. Vietin sen messuilla. Yleensä messupäivät ovat raskaita ja väsyttäviä niin mielelle kuin ruumiillekin. Tungoksessa on hankala päästä eteenpäin ja löytää niitä itseä kiinnostavia asioita. Tänään oli erilainen messupäivä. Siellä keskityttiin hyvään oloon ja siellä oli hyvä olla. Messuseurakin oli toki parasta mahdollista (= Tytär)!

Tampere-talo oli jo aamukymmeneltä täynnä Viisas elämä -messuväkeä. Olin etukäteen kuvitellut messujen keskivertokävijän itseni ikäiseksi naisihmiseksi. Sain havaita olevani vähemmistössä. Nuorehkot naiset ja miehetkin olivat lähteneet liikkeelle tutustumaan erilaisiin elämänfilosofisiin näkemyksiin ja  hyvinvoinnin uusimpiin oivalluksiin. Luennoitsijat olivat tunnettuja (mm. Esa Saarinen, Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttila) ja kiinnostavia puhujia, harjoitusten vetäjät kokeneita omien alojensa asiantuntijoita.

Tampere-talo on toimiva messupaikka!

Sakaalit, kirahvit ja apinat auttavat ymmärtämään omaa mieltä ja kieltä ja kohtaamaan toisenkin ihmisen rakentavammin. Vuorovaikutustaitojen kouluttaja Hanna Savanna kertoi erinomaisen uskottavassa ja ymmärrettävässä luennossaan, kuinka me (minä myös!) sakaalikielen asemesta voisimme pyrkiä kirahvikieleen eli toisen ihmisen tunteiden ja niiden taustalla olevien tarpeiden tunnistamiseen ja niihin vastaamiseen. "Ihminen on onnellisin silloin, kun hän pystyy tukemaan ja auttamaan toista",  tiivisti Savanna tutkimustuloksia. Myös itselleen voi opetella puhumaan toisin. "Pitäisi on kamalin kirosana; se vie tekemiseltä kaiken ilon", on myös hyvä muistaa.

Virpi Hämeen-Anttilan viisas ja omakohtainen Kirjoitan itseni maailmaan -luento antoi paljon eväitä itsetutkiskeluun ja uusien toimintatapojen (joita olen jo aikaisemminkin kokeillut ja joihin vahvasti uskon) vahvistamiseen. Kirjoittaminen on pelastanut Hämeen-Anttilan masennukselta ja auttaa tavoittamaan tiedostamattoman voimavarat. Apinamieli on buddhalaisia käsitteitä, ja se kuvaa hyvin hyppelehtiviä ajatuksia, joita ei saa kuriin ja jotka vaivaavat erityisesti öiseen aikaan. Nekin voi kirjoittamalla ottaa haltuun ja yrittää kesyttää ystäviksi. Tärkeää on kirjoittaa, koko ajan, joskus voi sitten nauttia siitä upeasta tunteesta, kun alitajunta tuottaa tekstiä vaivatta. Silloin tuntee saaneensa lahjan. Jotenkin näin ymmärsin Hämeen-Anttilan ajatuksia.

Messupäivän ohjelma kannattaa suunnitella hyvissä ajoin. Oli mukava kuulla, että Virpi Hämeen-Anttilakin kirjoittaa kaikenlaisille paperilapuille, kauppakuiteille ja muille mitä sattuu saamaan käsiinsä.

Messuilla oli myös mahdollisuus kokeilla erilaisia mindfulness-harjoituksia, joogaa, tanssia ja vaikka mitä. Omaan aikatauluuni sopivat keskittymis- ja tietoisen läsnäolon harjoitukset. Siellä sai keskittyä itseensä, istua hiljaa, hengittää syvään ja opetella aistimaan tuntemuksia.

Kaunis syyspäivä ei mennyt hukkaan, vaikka se kuluikin sisätiloissa. Ensi vuonna vähän viisaampana (toivottavasti) uudestaan! Kaksinkertainen mummous (= tämän viikon huippuelämys, josta en vielä osaa edes kirjoittaa) toki edellyttääkin viisastumista.

Voittaako Ingrid neljännen Oscarin?

Ruotsi luottaa Ingrid Bergmanin valovoimaan edelleen. Perjantaina Tampereen ensi-iltaan tuleva Ingrid Bergman omin sanoin (Jag är Ingrid) on Ruotsin tämän vuoden Oscar-ehdokas. Kolmella Oscarilla elinaikanaan palkittu Ingrid Bergman säteilee, lumoaa ja hurmaa Stig Björkmanin elokuvassa vielä sata vuotta syntymänsä jälkeenkin.

Nämä kasvot ainakin minun ikäpolveni tunnistaa helposti.

Elokuva perustuu Ingrid Bergmanin päiväkirjoihin, kirjeisiin ja ystävien ja lasten haastatteluihin. Elämäntarina käydään läpi sellaisena kuin Bergmania yhtään tunteva sen muistaa tai vaikkapa Wikipedia esittää, mitään uutta tietoa näyttelijästä on turha odottaa ellei sellaisena pidä sitä, että Bergman oli myös taitava kuvaaja. Katkelmat elokuvista ja valtaisa kuvamateriaali palauttaa mieleen upean näyttelijän taidot, unohtumattomat kasvot ja voimakkaan olemuksen.

Hän tiesi mitä tahtoi jo ensimmäisestä elokuvakokemuksestaan avustajana lähtien. Hän tahtoi kameran eteen, maailmalle, kohti jotakin suurta. Ja kun tuli tilaisuus lähteä, hän lähti.

Elokuva antaa kohteestaan aika siloitellun ja kauniin (ja kaunis hän totisesti oli!) kuvan. Hän tuntuu vain kulkevan tietään, eivätkä vastoinkäymiset tai ongelmat näytä häntä pahemmin järkyttävän. Avioerot tai lapsista erillään asuminen eivät ole isokaan ongelma. 1987 ilmestyneistä Ingrid Bergmanin muistelmista, joiden lukemisesta toki on aikaa, muistan välittyneen välillä hyvinkin raskaita tuntoja. 

Ingrid Bergman viihtyi kameran edessä ja takana. Elokuvassa on paljon hänen itsensä kuvaamaa filmimateriaalia ennen kaikkea perheestä. Kaikki näyttävät onnellisilta; elämä on yhtä leikkiä. Yksi lapsista toteaakin, että äidin kanssa oli aina hauskaa, hän osasi leikkiä. Aikuiset lapset osaavat eritellä tuntemuksiaan eivätkä tuomitse äitiä poissaoloista, muistavat kyllä toivoneensa, että hän olisi ollut enemmän läsnä. 

Ingrid Bergmanin elämäntarina on niin kiehtova, että olisin odottanut elokuvalta enemmän. Tietysti aina voi mennä sen taakse, että näin itse halusi elämänsä tarinan kertoa: ikäviin asioihin ei jäädä vellomaan vaan mennään eteenpäin. Mutta siitähän ei voi olla varma, kun toiset ovat materiaalin seuloneet.

1980-luvulla ilmestyneissä muistelmissa on melkein neljäsataa pienellä fontilla kirjoitettua sivua ja monta yksityiskohtaista muistoa.

Jos tämän vuoden aikana nähdyistä dokumenttielämäntarinoista pitäisi valita paras, niin kallistun kyllä vahvasti Amyn puoleen. Sen muisto saa vieläkin palan kurkkuun.

Eliittiurheilua

Varsin liikunnallinen viikko - golfia, lenkkeilyä, kuntosalia - huipentui lauantaina kunnon penkkiurheilutapahtumaan. Yleisurheilua tuli kesällä seurattua kotisohvalta ihan liikaakin, kun Pekingin kisat tulivat sopivasti päiväaikaan. Siksikin tuntui lähes kansalaisvelvollisuudelta lähteä kannustamaan suomalaisia tv:stä tuttuja urheilutähtiä ja uusia tulevaisuuden lupauksia paikan päälle, eli Tampereen Eliittikisoihin.

Luvassa oli joukko suomalaisten yleisurheilijoiden parhaimmistoa Nooralotasta Ruuskaseen. Ja siellähän he olivat, aika kaukana tosin. Television välityksellä pääsee jotenkin melkein urheilijan iholle, lähikuvat ja hidastukset näyttävät tunteet ja tunnelmat moneen kertaan. Livenä 100 metrin aidat kestää vain sen reilun 13 sekuntia ja se on aika lyhyt aika.

Ja samaan aikaan kun joku hyppää pituutta, tehdään toisella puolella kenttää hyviä korkeushyppytuloksia. Television palveluun tottuneella kesti vähän aikaa ennen kuin oppi katsomaan oikeaan suuntaan oikealla hetkellä.

Tampereen Pyrinnön Jussi Viita ylitti tämän korkeuden ensimmäisellään.

Aluksi keskityttiin korkeushyppyyn asiantuntevien SM-tason oppaiden avulla. Kuultiin sisäpiirin tietoja ja taustoja, kannustettiin, jännitettiin suorituksia ja hihkuttiin onnistumisia.

Kisojen luultavasti odotetuimmat hetket oli säästetty loppupuolelle. Miesten keihäskaaret olivat näyttäviä eikä Antti Ruuskanen pettänyt nytkään. Samoin Nooralotta Neziri otti voiton lähes näytöstyyliin.



Näin lähetetään juoksijat matkaan. Pyssyn ääni oli todella vaatimaton. Odotin kunnon pamausta!

Sateenvarjo oli mukana, mutta sitä ei onneksi tarvittu, kun istuttiin katetussa katsomossa. Urheilijat sen sijaan kastuivat parin ensimmäisen tunnin aikana. Märät suorituspaikat vaikuttivat varmaan tuloksiinkin ainakin korkeus- ja seiväshyppypaikoilla. Sitten sade onneksi loppui. Mutta koleus jatkui ja hiipi huonosti varustautuneen katsomossa istujan "luihin ja ytimiin". Vaikka katsomossa todella kannustettiin taputtamalla lähes jokaisen urheilijan suoritukselle ennen (hypyt ja heitot) ja jälkeen (juoksut), eivät edes kädet pysyneet lämpiminä.

Toivottavasti urheilijatkin pääsivät kisan jälkeen saunaan niin kuin me. Ensi vuonna kun Suomi-Ruotsi maaottelua otellaan Tampereella, olen varmasti paremmin pukeutunut!  Silloin on katsomo täynnä ja tunnelma korkealla.

Vuoden päästä toppavaatteet päälle ja Suomea kannustamaan!

Kaikki kunnia tällaisten kisojen järjestäjille. Vapaaehtoisten varassa toimiva organisaatio pelasi loistavasti. Minuuttiaikataulussa pysyttiin, yleisö oli hyvin mukana ja eliitti täytti odotukset.

Syksyn merkkejä

Pari viikkoa sitten en vielä uskaltanut kirjoittaa tuollaista otsikkoa, vaikka kyllä niitä jo silloin luonnossa näki. Siis syksyn merkkejä. Kesän lämpö oli kuitenkin silloin niin hallitsevana, että halusi jäädä siihen hetkeen, makaamaan laiturille jalat ja katse kohti sinistä taivasta, ja melkein unohtaa tulevan. Ja ihan vain siksi, että sitä herkkua oli saanut niin vähän kesän aikana maistaa. Mutta tänään syksy on jo täällä.


Aurinko laskee jo kovin aikaisin.

Ei minulla mitään syksyä vastaan ole, ei ainakaan ole ennen ollut. Olen jopa pitänyt syksyä vuodenajoista parhaana. Syksy on aktiivista, reipasta, uuden aloittamisen aikaa. Jos aurinko näyttäytyy, mieli voi pysyä iloisena ja odottavana aina marraskuulle asti. Kirkkaat, kuulaat syyspäivät innostavat jaksamaan.

Tänään ei ole sellainen päivä. Taivas on pilvessä ja tuulenpuuskat riepottavat hameen helmaa. Kesäpukeutumiseen tottuneena lähdin aamulla kaupungille liian vähissä vaatteissa, ja ennen kotiin paluuta oli ihan pakko käydä kauppahallissa lämmittelemässä lohikeitolla.

Se olikin mukava, syksyinen kokemus. Koko kesänä ei ole ollut asiaa halliin, kesällähän käydään hakemassa ruuat maalla metsästä ja kaupungissa torilta. Pieni kahvila hallissa oli täpötäynnä ja ihan tuntemattomat ihmiset juttutuulella. Arvioitiin kahvilan keitot ja sain kuulla tarinaa Lemmenjoen kalastusreissusta, taitavista siivoojista ja maalla asumisesta. Siihen olisi voinut jäädä rupattelemaan koko iltapäiväksi, jos ei olisi tarvinnut tehdä tilaa seuraaville asiakkaille.

Ihmiset, vanhat tutut ja yllättävät uudet tuttavuudet kuuluvat syksyyn. Tänään aloitettiin syyslukukausi maahanmuuttajanaisten suomen kielen opetusryhmässä ja siellä oli monta tunteikasta tapaamista. Joku kevään opiskelijoista oli päässyt jatkamaan opintojaan muualle, ja se on aina hieno uutinen. Lahjakkaat naiset löytävät kielitaidon avulla paikkansa Suomessa! Uusia opiskelijoita tuli taas eri puolilta maailmaa; aika moni aloittaa ihan alkeista ainakin suomen kielen opinnot, jotkut jopa opiskelun ylipäätään.

Itsekin olen aloittamassa kieliopintoja pitkästä aikaa. Ilmoittauduin arabian kielen alkeiskurssille, joka alkaa ensi maanantaina. En ole asettanut kovin korkeita tavoitteita opiskelulle: jos se osoittautuu liian vaikeaksi tai raskaaksi, lopetan suosiolla. Jotenkin on tuntunut hyvältä ajatukselta altistaa itsensä samaan tilanteeseen kuin omat opiskelijani ovat eli yrittää opiskella jotain, josta ei ymmärrä alkuun yhtään mitään.

Syksyllä kuuluisi tietysti aloittaa joku liikuntaharrastuskin. En mahtunut pilates- enkä fysiokimppatunnille, joten se asia on vielä kesken. Toistaiseksi lenkkeillään ja pelataan golfia niin kauan kuin kelejä riittää, eli toivottavasti pitkään.

Tavalliseen, edes vähän aikataulutettuun ja ohjelmoituun arkeen palaaminen tuntuu hyvältä. Lämpimämpiä vaatteita täytyy kyllä kaivaa esille. Olisikohan jo sinisen kevyttoppatakin aika?

Sieni-ihmeet saavat kasvaa mökillä kaikessa rauhassa. Nyt on kaupunkielämän vuoro.