Piti mennä metsään

Tervetuloa tai tervemenoa puolukkametsään!

Puolukkametsä on melkein paras paikka maailmassa.

Hengittäminen on helppoa, tai paremminkin niin iso nautinto, että sen huomaa. Joka henkäyksellä tuntee, kuinka keuhkot puhdistuvat ja raikkaus leviää jokaiseen soluun asti.

Vähän aikaa metsässä oltuaan alkaa erottaa yksityiskohtia: värejä, muotoja, tuoksuja, ääniä. Lämpimän punaiset marjat näkee kaukaa, ja niiden lisäksi metsä hehkuu punaisen, oranssin, vihreän ja ruskean sävyjä. Harmaata jäkälää vasten väriloisto näyttää upealta. Melkein kuin olisi taidenäyttelyssä.

Sammaleiset kivet nousevat maastosta niin pehmoisina, että niitä täytyy silittää.

Ja jossain huutavat kurjet. Joko ne aikovat matkalle? Ei kai kesä vielä ole ohi?

Piti mennä metsään, jotta tajusi miten etuoikeutettu on.

Saan nauttia kauneudesta kaikilla aisteilla. Saan poimia puhtaita herkkumarjoja ihan niin paljon kuin haluan ihan ilmaiseksi. Saan puhdistaa mieleni ja laskea verenpainetta luonnollisesti ilman lääkärin reseptejä. Ja ilman väkinäisiä harjoituskomentoja osaan näköjään myös elää hetkessä!

Tosin hetki laajeni kalevalaiseksi kokemukseksi, kun muistin Marjatan. Hänet, joka tuli puolukasta raskaaksi ja synnytti Kalevalan kansalle uuden johtajan.

Siitäpä sitten mieli loikkasikin parin päivän takaiseen kokemukseen. Siihen hetkeen, kun rintaani vasten tuhisi pieni vajaan viikon ikäinen poikalapsi. Luottavaisena lapsi jatkoi untaan, vaikka vanhempien tutut sylit olivatkin vaihtuneet toiseen.

Tähän on varmaan parasta lopettaa.