Voittaako Ingrid neljännen Oscarin?

Ruotsi luottaa Ingrid Bergmanin valovoimaan edelleen. Perjantaina Tampereen ensi-iltaan tuleva Ingrid Bergman omin sanoin (Jag är Ingrid) on Ruotsin tämän vuoden Oscar-ehdokas. Kolmella Oscarilla elinaikanaan palkittu Ingrid Bergman säteilee, lumoaa ja hurmaa Stig Björkmanin elokuvassa vielä sata vuotta syntymänsä jälkeenkin.

Nämä kasvot ainakin minun ikäpolveni tunnistaa helposti.

Elokuva perustuu Ingrid Bergmanin päiväkirjoihin, kirjeisiin ja ystävien ja lasten haastatteluihin. Elämäntarina käydään läpi sellaisena kuin Bergmania yhtään tunteva sen muistaa tai vaikkapa Wikipedia esittää, mitään uutta tietoa näyttelijästä on turha odottaa ellei sellaisena pidä sitä, että Bergman oli myös taitava kuvaaja. Katkelmat elokuvista ja valtaisa kuvamateriaali palauttaa mieleen upean näyttelijän taidot, unohtumattomat kasvot ja voimakkaan olemuksen.

Hän tiesi mitä tahtoi jo ensimmäisestä elokuvakokemuksestaan avustajana lähtien. Hän tahtoi kameran eteen, maailmalle, kohti jotakin suurta. Ja kun tuli tilaisuus lähteä, hän lähti.

Elokuva antaa kohteestaan aika siloitellun ja kauniin (ja kaunis hän totisesti oli!) kuvan. Hän tuntuu vain kulkevan tietään, eivätkä vastoinkäymiset tai ongelmat näytä häntä pahemmin järkyttävän. Avioerot tai lapsista erillään asuminen eivät ole isokaan ongelma. 1987 ilmestyneistä Ingrid Bergmanin muistelmista, joiden lukemisesta toki on aikaa, muistan välittyneen välillä hyvinkin raskaita tuntoja. 

Ingrid Bergman viihtyi kameran edessä ja takana. Elokuvassa on paljon hänen itsensä kuvaamaa filmimateriaalia ennen kaikkea perheestä. Kaikki näyttävät onnellisilta; elämä on yhtä leikkiä. Yksi lapsista toteaakin, että äidin kanssa oli aina hauskaa, hän osasi leikkiä. Aikuiset lapset osaavat eritellä tuntemuksiaan eivätkä tuomitse äitiä poissaoloista, muistavat kyllä toivoneensa, että hän olisi ollut enemmän läsnä. 

Ingrid Bergmanin elämäntarina on niin kiehtova, että olisin odottanut elokuvalta enemmän. Tietysti aina voi mennä sen taakse, että näin itse halusi elämänsä tarinan kertoa: ikäviin asioihin ei jäädä vellomaan vaan mennään eteenpäin. Mutta siitähän ei voi olla varma, kun toiset ovat materiaalin seuloneet.

1980-luvulla ilmestyneissä muistelmissa on melkein neljäsataa pienellä fontilla kirjoitettua sivua ja monta yksityiskohtaista muistoa.

Jos tämän vuoden aikana nähdyistä dokumenttielämäntarinoista pitäisi valita paras, niin kallistun kyllä vahvasti Amyn puoleen. Sen muisto saa vieläkin palan kurkkuun.