Metsän tyttö tahdon olla - Impivaaran taidenäyttelyssä

Aleksis Kiven päivän kunniaksi en nostanut lippua salkoon (en muistanut, että meillä on mökillä lipputanko). Sen sijaan söin hirvipyöryköitä ja lähdin sulattelemaan niitä "metsän kohtuun".

Ajatuksena oli käydä hengittämässä metsän tuoksua kanervikossa (Kanervalassa) ja ihastella jäkälikköä, jonka viime syksynä löysin.

Satumetsän tunnelma alkaa tästä.

Metsä houkutteli syvemmälle, polku kutsui kulkemaan pidemmälle. Kiipesin "Impivaaralle" asti ja sain matkalla ihailla tämän syksyn taidenäyttelyä. Kannot, kivet, puut, pensaat ja pienemmät luonnon ihmeet hehkuivat kilpaa iltapäivän auringossa. Pysähdy, ihmettele, ne kuiskivat.



Mikä tyylisuunta? Barokkitaidetta kenties?

Kevyttä kustavilaista, vai kaukaa Japanista?

Kuka on heittänyt lankansa puun oksalle?

 

Korppiystävien maisemahotelli edustaa perinteistä ammentavaa modernia arkkitehtuuria. Tänään he olivat ihailemassa maisemia jossain muualla.

 

Mikä nautinto vain kuljeksia ilman varsinaista päämäärää ja tarkoitusta! Poiketa polulta, kumartua, tutkiskella. Veljeksiin en törmännyt, vain kaksi kaltaistani Venlaa (ehdottomasti Venloja, ei Männistön muoreja) kohtasin parituntisen metsäretken aikana. He olivat reippaasti lenkillä, mutta ehtivät huikata ystävällisen tervehdyksen.

 

Kotiportilla mielessä soi Oravan laulu.

 



"Makeasti oravainen / makaa sammalhuoneessansa; / sinnepä ei Hallin hammas / eikä metsämiehen ansa / ehtineet milloinkaan."