Kuka muistaa Kalevalaa?

Vastaus otsikon kysymykseen Kuka muistaa Kalevalaa? on tietysti ainakin minä ja me, jotka tänään herkuttelimme joulusta säästyneillä karjalanpiirakoilla (pakkasesta, niitä talkoilla itse tehtyjä oli vielä tallessa), haukipihveillä (ei kuitenkaan leukaluusta valmistettu, siitähän olisi syntynyt soitin) ja spelttijauhoilla ryyditetyllä pannukakulla. 

Ruokahalua hankittiin kulkemalla talvisessa kalevalaisessa maisemassa, jossa bongailtiin kaikkea, mikä voisi liittyä Kalevalaan. 

Pari vuotta sitten olin ihan hurahtanut kalevalamittaan ja väsäsin kaikki onnittelurunotkin kalevalaiseen tapaan. Nyt se tuntuu aika teennäiseltä, mutta silloin se oli kivaa, enkä osaa ihan hirveästi nolostella silloisia tekemisiäni, vaikka enää en siihen suostuisikaan. Selkeä runomitta helpotti, tekstit syntyivät nopeasti. Muistaakseni joku mieshenkilö kirjoitti siihen aikaan Hesariin joka päivä kalevalamittaisen tekstin maailman tapahtumista. Vieläköhähän hän jatkaa?

Parhaita Kalevala-muistoja ovat käynnit Ateneumissa, jossa lasten kanssa pysähdyttiin pitkäksi toviksi Gallen-Kallelan maalausten eteen ja kerrattiin taas Ainon traaginen tarina tai Kullervon kamala kohtalo. 

Ja kyllä ne Kalevalan henkilöt ja tarinat koululaisiakin puhuttelivat. Kalevalaista perua olevat nimet löytyivät helposti ja Kalevalan välittämästä maailmankuvasta syntyi kelpo keskusteluja fiksuimpien kanssa. Maailmansyntymyytti, naisen asema, sampotarina kiinnostivat vuodesta toiseen. 

Toivottavasti kiinnostavat edelleen, tuleviakin sukupolvia. Kalevalaa kannattaa muistella muulloinkin kuin liputuspäivänä. 

Hengitän talvea, hengitän tuulta

Otsikko on varastettu Lauri Viidalta, viime syksynä ilmestyneestä runoteoksesta Ne runot, jotka jäivät. 

En muista, milloin olen viimeksi lainannut runokirjan. Nyt se osui käteen Viitasaaren kirjaston uutuushyllystä ja vaati päästä lomalukemiseksi mökille. Avatessani kirjan kirjastossa jostain puolivälin paikkeilta se tarjosi juuri siihen tilanteeseen sopivat riimit runossa Mikä vanhassa viehättää:

Tilavuuden tuntu se on,

joka vanhassa viehättää.

Mennyt aika

nyt, tämän hetken kautta 

huomisiin heijastuu,

ja me sanomme: tulevaisuus. 

Nyt, tämän hetken kautta,

ikuisuuksien ovi

on auki eteen ja taakse päin

niin kauas, kuin jotakin on,

puu, rakennus, perinneruno,

joka säilyi eilisestä.

Ikivanha ja sen,

nyt, tämän hetken kautta,

heijastuva peilikuva

ovat ihmisen tajunnanpiiri.

Seisoin kirjaston väistötilana toimivan vanhan yhteiskoulun juhla-/liikuntasalissa, luin runoa ja hengitin menneiden sukupolvien viisautta ja kokemuksia (ja omia koulumuistojani!). 

Väistötilat voivat olla näin kauniit!

Minun mielestäni kirjasto voisi muuttaa tänne pysyvästi, mutta se olisi paluuta menneeseen. Uudesta kirjastosta tulee moderni itsepalvelulaitos, joka on auki melkein aina.

Ja mökillä, hiihtolenkin jälkeen, kirjoittaa pispalaiskirjailija Viita yllättäen minunkin puolestani:

Hengitän talvea, hengitän tuulta,

juon lumilääkettä pellolta, puulta

ja vaikka en ihan tavoitakaan Viidan luontokokemuksen synnyttämää paloa, yhdyn näkemykseen lumilääkkeen voimasta.

Hiihtolomalle!

Näin hieno Totoro syntyi Pojan perheeltä lauantai-iltana. Se ilahduttaa meitä olohuoneen ikkunan alla.

Viikonloppuna satanut uusi lumi saa eläkeläisenkin haikailemaan hiihtolomalle, varsinkin kun parhaillaan eletään koulujen hiihtolomakautta. En osannut kuvitellakaan ikävöiväni joskus satojen kilometrien automatkoja, ruuhkaisia huoltoasemia, hiihtokeskusten lomahuoneistoja, rinnemusiikkia. 

Oikeasti en ikävöikään juuri niitä, ikävöin sitä lomatunnelmaa, joka aina lasten hiihtolomaviikolla oli. Hiihtolomalla keskityttiin hiihtämiseen, rentoutumiseen, hyvään oloon. Useimmiten täyteen pakattu auto suuntasi samaan kohteeseen Ylä-Kainuuseen, josta tehtiin parin päivän pyrähdys Kuusamon tai Vuokatin rinteisiiin. Muuten hiihdettiin murtsikkaa, luettiin kirjoja, käytiin kylpylässä, hierojalla ja aina samalla kosmetologilla. 

Kasvo- ja jalkahoidot olivat lähinnä minun ylellisyyttäni, vaikka taisi Mieskin joskus jalkahoidossa käydä ja ehkäpä nuorisollekin tarjottiin ihonpudistusta Inkalla (kovin epävarmoja nämä muihin liittyvät muistot ovat). 

Kun tänään olin pitkästä aikaa hoidattamassa jalkojani tamperelaisella kosmetogilla, kaipasin (toki ihan hiljaa mielessäni vain) Inkan taitavia käsiä, taivaallista hierontaa, mukavaa kainuulaista jutustelua ja kaunista hoitotilaa. Kolmen tunnin hoitojen aikana ehti päivittää kuulumiset, vaipua nirvanaan ja herätä uudistuneena, rentona ja rauhallisena. Hoidot oli syytä varata kuukausia etukäteen, niin suosittu Inka ainakin silloin oli.

Viimeisinä työvuosina kuvittelin eläkeläisen elämän täyteen itsensä hoitamiseen ja hemmotteluun liittyviä nautintoja ja jatkuvaa matkoilla olemista. Koko ajanhan ollaan lomalla, lomakohteet vain vaihtuvat vuodenajan mukaan. Todellisuus on tietysti ihan muuta. Mutta kun nyt on taas eletty tätä tavallista eläkeläisarkea joulun jälkeen jo pari kuukautta, alkaa kyllä olla maiseman vaihdoksen ja irtonaisen olotilan tarpeessa. 

Sommoro kaikki hiihtolomalaiset! Minä lähden Tampereelta Keski-Suomeen perjantaina.

Teen virheitä, olen siis olemassa

Olen tänään lohduttautunut Aamulehden päivän mietelauseella. Vaikka "filosofin" nimi ei sano mitään, ei edes vaikka googletin sen, on ajatus toki niin hyvä, että Magee ansaitsee ajattelijan tittelin. (Luulin ensin, että "makee" nimi oli vitsi!) 

Kuinka monta virhettä ihminen voi tehdä parin päivän aikana? Tarkoitan nyt sellaista virhettä, joka on pakko korjata, ettei syntyisi isompia ongelmia. Ja virheitä ne ovat pienetkin virheet: vaillinaiset puhelinnumerot, väärin kirjoitetut nimet ja osoitteet, huolimattomasti suusta päästetyt ajatukset.

Päivästä iso osa on mennyt saattaessa asioita kohdalleen. Nyt alkaa urakka jo helpottaa, ja kohta voin ehkä (EHKÄ) nauraakin tälle numero- ja sanasokeudelle, joka on alkanut vaivata.

En olisi unissanikaan kuvitellut esimerkiksi kirjoittavani väärin omaa puhelinnumeroani yli kahdellekymmenelle ihmiselle lähteneeseen sähköpostiin, jonka tarkistin noin sataan kertaan ennen kuin painoin lähetä-nappia. Virheistä pienimpiä olivat edelliseen postaukseen eksyneet kirjoitusvirheet (Wkipedia, parasykologia), joista Mies selvästi nautiskellen vitsaili. Mutta virheitä toki, sellaista kieltä, jota en omasta koneesta halua maailmalle päästää. Ne isommat virheet yritän aktiivisesti unohtaa.

Joudunko nyt kärsimään rangaistuksen punakynän käytöstä edellisessä elämässä? Tältäkö se tuntuu, kun joka puolelta huomautellaan? Uskallanko julkaista tätäkään tekstiä?

P.S. Cogito, ergo sum (Ajattelen, siis olen olemassa) on minun kohdallani kääntynyt aika surkeaksi filosofiaksi. 

Telepatiaa vai helmien helinää

Kaiken tietävä (?) Wikipedia määrittelee telepatian eli ajatuksensiirron parapsykologiseksi ilmiöksi, jolla tarkoitetaan kykyä kommunikoida toisten kanssa ajatuksen välityksellä. Tieteellisesti sitä ei ole todistettu. Arjessa en kaipaa tiedemiesten vakuutuksia, kun vaikkapa ystävä, jota olen ajatellut useasti päivän aikana, soittaa ja kertoo ajatelleensa minua. Telepatiaa, toteamme ilahtuneina.

Vaan mitäpä sanotte tästä. Käytiin viime viikolla päivän reissulla pääkaupunkiseudulla. Jahkasin omaa lähtöäni pitempään, Mies oli joka tapauksessa menossa. Saatoin siinä pohdiskellessani sanoa, että voisin sitten vaikka hakea iltapäivällä Pojanpojan päiväkodista, ja ehdittäisiin hetki leikkiä ennen muita menoja. 

Jo ennen kuin olin tehnyt lopullista päätöstä ja ehdottomasti ennen kuin asiasta oli pääkaupunkiseudulle virallisesti ilmoitettu, oli kyseinen lapsi kertonut kotona, että mummo tulee hakemaan hänet päikästä toisena päikkäpäivänä. Toinen päivä tarkoittaa lapsen kielessä tiistaita. Se oli juuri se meidän matkapäivämme.

Oliko kolmevuotias ennustaja? Miten hän tiesi meidän aikeistamme? Ja mistä hän saattoi aavistaa, että nyt päiväkodista hakija olisi mummo eikä pappa? 

Vanhemmat vakuuttivat, ettei asiasta ollut kotona puhuttu. Eiväthän hekään tienneet, tulemmeko me vai emme. Koska perheellä ei ole valvontakameraa, täytyy uskoa heidän sanaansa. Pienenpieni mahdollisuus toki on, että vanhemmat ovat unohtaneet spekuloineensa asiaa ja lapsi oli tehnyt omat päätelmänsä ja itse vain päättänyt, että nyt on mummon vuoro. Hämäävintä tässä päätelmäketjussa on se, että minäkään en tiennyt meneväni, kun lapsi piti sitä jo varmana. 

Asiaa tietysti pohdittiin myös kolmevuotiaan kanssa. Miten hän oli tiennyt mummon tulosta? Hänelle vastaus oli yksinkertainen, kirkas ja kaunis: "Kuulin helmien helinää."

Kolmevuotiaan ajatukset ovat uskomattoman oivaltavia, todellisia helmiä. 

Positiivisesta negatiiviseen ja takaisin

Opin taas kantapään tai oikeastaan pikemminkin ihan oikean pään kautta, kuinka lyhyt onkaan matka innostuksesta ja ilosta vastapäisiin tunnelmiin ja tuntemuksiin. Hehkutin positiivista stressiä blogissa ja eiköhän se kääntynytkin negatiiviseksi. En tarkoita että käännös johtui hehkutuksesta, vaan kenties siitä, etten osannut lopettaa ajoissa, en muistanut kohtuutta. 

Vapaaehtoistyö, joka oikeasti alussa vei pari-kolme tuntia viikossa, onkin yhtäkkiä nielaissut viikosta pari-kolme päivää. Tarkoitan sitä aikaa, joka opetuksen lisäksi kuluu osallistuessa kokouksiin, vastaillessa sähköposteihin ja keskusteluketjuihin ja laatiessa PowerPoint-esityksiä. Kun sen lisäksi tulee muu elämä, josta myös iso osa tapahtuu netissä, istun tietokoneen ääressä melkein yötä päivää. Tai istuin viikon, kunnes sellaiselle ajankäytölle oli pakko panna stoppi.

Elämästä meni maku. Muisti ja ajattelu alkoivat pätkiä. Yöunet muuttuivat katkonaisiksi: pari tuntia kummallista unennäköä, pari tuntia levotonta pyörimistä sängyssä, hetken torkahdus ja taas ajatukset lähetettyjen viestien huonosti muotoiltuihin lauseisiin, kesken oleviin töihin, tehtyihin virheisiin. Niitäkin nimittäin alkoi tulla; väsymys vaati veronsa. 

Aamulla ensimmäiseksi tietokone auki ja korjaamaan edellisen illan virheitä. Sitten istuin olohuoneessa väsyneenä ja haluttomana. Koti näytti harmaalta ja ikävältä, ulkona oli vielä harmaampaa ja ikävämpää. Kun oli pakko käydä kaupassa, harhailin hyllyjen välissä osaamatta valita mitään. Pahinta oli kasvava pahoinvoinnin tunne: en jaksa, en pysty, en halua, mikään ei ole mitään, millään ei ole väliä.

Onneksi tajusin ajoissa mistä oli kyse. Päätin etten avaa tietokonetta, en seuraa maailman ikäviä uutisia, en pörssin alamäkeä, en asuntojen tai vaatteiden nettimyyntiä (sellaiseenkin olen sortunut!), en blogitilastoja. Vastaan vain mukaviin tekstiviesteihin ja sähköposteihin, ja sen voi tehdä lyhyesti puhelimellakin.

Netissä surffailun sijaan voi lähteä harhailemaan kaupungille. Siellä tapahtuu yllättäviä asioita.

Kun masennuskierre ei ollut ehtinyt vielä kovin pahaksi, täsmähoito on alkanut tehota. Nyt on takana jo kaksi paremmin nukuttua yötä ja olo on selvästi kepeämpi, mieli valoisampi. Valkoinen puhdas lumi ja auringonpaiste oikein alleviivasivat mielialan kirkastumista.

Vielä on näköjään matkaa elämänhallintataitojen saralla. Teoria ja käytäntö eivät aina kohtaa, ja silloin voi käydä näin. Lasten ja nuorten nettiriippuvuus nousee silloin tällöin yhteiseksi huolenaiheeksi. Näköjään huoleen on syytä meidän myöhäiskeski-ikäistenkin kohdalla. Kaikki (luen tähän joukkoon siis myös itseni) eivät aina ymmärrä, mikä on tarpeellista ja mikä turhaa. 

Miten räntämasennus torjutaan?

Nyt tekisi mieli valittaa. Voi tätä harmautta, voi tätä suttuista marraskuista näkymää! Helmikuussa pitäisi olla kirkkaita, aurinkoisia pakkaspäiviä, jotka houkuttelevat ulos, ladulle tai jäälle. Nyt tihkuttaa, mittari näyttää melkein neljää lämpöastetta, piha on jään ja loskan sekoitusta. Samanlaista säätä näyttää olevan tarjolla vielä pitkälle.

Tänään avasin makuuhuoneen verhot kahdelta iltapäivällä.

Miksi mielikin on sään armoilla? Ja kroppa? Mikään ei kiinnosta, pienestäkin harmistuu. Kolotukset lisääntyvät, sohva kutsuu ja kolotukset lisääntyvät. Miten kierre katkaistaan?

Yksi mahdollisuus on mennä taidemuseoon. Tutkimustenkin mukaan aivojen mielihyväkeskus aktivoituu voimakkaasti, kun katselee kaunista taideteosta. Siis Tampereen Taidemuseoon. Siellä on tammikuun lopussa avattu näyttely Välimeren valoa. 

Tämän oven takaa löytyy valoa ja värejä.

Yläkerran seinillä on vanhojen ranskalaisten mestareiden maisemia ja henkilökuvia Välimeren rannoilta, alakerrassa suomalaisia tulkintoja samoilta seuduilta. Ja ennen kaikkea valoa, aurinkoa ja värejä! Voisin jäädä ahmimaan niitä loputtomasti. Maisemamaalaus ei ole varsinaisesti ollut taiteessa se, joka minua eniten koskettaa, mutta nyt se tulee tarpeeseen. Jotkut tutut kaupunkinäkymätkin on mukava tunnistaa, mutta eniten hengitystä avaavat avarat merinäkymät. Tänne voi tulla toistekin (ja kolmannenkin kerran), näyttely on avoinna toukokuun lopulle. On hauska tarkkailla, vaihtuvatko suosikkitaulut sään ja mielialan mukaan. 

Varma konsti masennuksen estoon ainakin lyhyaikaisesti on herkuttelu. Aivotutkija Kaisa Hartikainenkin suositteli sitä. Ja sanoohan vanha "kansanviisauskin", että hyvä ruoka, parempi mieli. Tytär puhuu lohturuuasta. Sekin käsite kelpuutetaan tähän tunnelmaan. 

Siis uuniin muhimaan kasvis-possupataa, painopiste sanalla kasvis. Jääkaapista löytyy ainakin oransseja porkkanoita, punaista sipulia, vihreää parsakaalia. Värit ovat nyt tärkeitä, kukkakaaligratiini tai kaalipata saattaisivat masentaa lisää, niin hyviä kuin ne maultaan ovatkin. Padassa maustunut kukkakaali sen sijaan näyttää ja ennen kaikkea maistuu täydelliseltä. Suurin osa kasviksista on luomua, siksiköhän ruoka onnistuu niin hyvin, vai onko maun luomulisä vain mielikuvituksen tuotetta?

Värikäs kasvis-possupata menossa uuniin.

Ulos kannattaa ehdottomasti myös mennä. Kun ei enää ole koiraa (kiitos vuosista, Wilma!), joka vie lenkille kolme kertaa päivässä kelillä kuin kelillä, täytyy tehdä vaikka tikusta asiaa. Tai kardemummasta, jotta saadaan laskiaispullia. Icebugit jalkaan ja suunta kohti lähikauppaa. Kävellen, ei autolla. Paluumatkalla voi houkutella itsensä kiertämään edes pikkuisen pidemmän lenkin, ja pikku hiljaa huomaa virkistyvänsä. 

Eikä tätä Suomen säätä kannata jatkuvasti surkutella. Voi ottaa kirjan käteen ja häipyä muihin maisemiin. Tai niin luulin, kun lainasin kirjaston uutuushyllystä Ulla-Lena Lundbergin kirjan Suureen maailmaan. Annoin kirjan nimen viedä, vaikka tiesin kyllä että Lundberg kirjoittaa enimmäkseen Ahvenanmaasta. Mutta nyt mennään laivojen mukana kauemmaksikin ja kirjan alku on riemastuttava: "Pahinta Amerikassa on, että se loppuu. Itärannikolla on toivoa. Siellä karistaa harteiltaan tulon nöyryytykset ja hyppää junaan." Amerikka, itärannikko, toivo - sinnehän mekin ihan kohta!

Suureen maailmaan on kiehtova lukuromaani.

Kirjassa Amerikkaan on paremman elämän toivossa lähtenyt seikkailemaan Leonard, ahvenanmaalainen nuorimies, lukuisten kaltaisensa kanssa. "Koko ikäni olen halunnut matkustaa pois, ja nyt olen täällä." Itärannikolta hän matkustaa Seattleen, jossa on noustava junasta. "En vain oikein tiedä. Kun olen kiivennyt sidewalkia Seattlessa tunnin, tuntuu vahvasti siltä, ettei minua ole tarkoitettu ruumiilliseen työhön. Mutta mihin sitä voi ryhtyä, kun ei osaa kieltä?" Leonardin mietteet ja Amerikan-vuosien kokemukset tuovat mieleen ne nuoret miehet, jotka tällä hetkellä vaeltavat kotimaastaan jonnekin toisaalle etsimään jotain parempaa. 

Leonard on yksi veljeksistä, joihin päästään tutustumaan paremmin kirjan edetessä. Näkökulma vaihtuu välillä ja ääneen pääsevät muutkin kertojat. Aika kuluu, maailma muuttuu ja ihmiset yrittävät pysyä mukana. 

Kirja on niin kiehtova, ettei sitä malttaisi laskea käsistään, ja lukunautintoa pitkittääkseen täytyy välillä täyttää ne laskiaispullat ja keittää kahvit.

Lohtusyömistä koko viikoksi?

Positiivinen stressi

Edellisenä iltana varmistus siitä, että kaikki tarvittavat paperit tulevat mukaan, ja ajatuksissa vielä nopea tietojen tsekkaus. Aamun vaatteet - vähän tarkemmin harkitut kuin yleensä - valmiiksi vaatepuulle. Kello soittamaan tarpeeksi aikaisin, niin että aamulla ehtii suihkuun ja muutenkin saa aamutoimet rauhassa tehtyä. Ja ajoissa nukkumaan!

Uni ei tietenkään tule heti. Päässä pyörii monenlaista. Siitä on puolitoista vuotta, kun olen työn merkeissä ollut näin vaativasti liikkeellä. Työn ja työn, no, työtä se on vapaaehtoistyökin. Osaanko, tiedänkö, saanko suuni auki? Yllättävä hälytys kokoukseen sekoitti normaalin viikkorytmin ja toi rauhalliseen iltaan yhtäkkiä vipinää. En kykene oikein keskittymään iltalukemiseenkaan.

Olen hereillä ennen kellon soittoa. Kun saan hiukset laitettua, herää Mieskin ja kysyy, olenko saanut appelsiinimehua. Siunattua, tästä tulee hyvä päivä! Aamupuuron hotkaisen mutta teetä en ehdikään juoda, kun kaikkeen laittautumiseen menee ihmeen paljon aikaa; sitä en ollut ihan osannut arvioida.

Yöllä on tullut melkoinen kerros uutta lunta. Olen menossa kokoukseen omalla autolla, koska se on tässä tapauksessa nopein ja lumen alla uinuvien petollisen liukkaiden katujen takia turvallisinkin vaihtoehto. Illalla tarkistin navigaattorista reitin, mutta osaankohan sittenkään kääntyä oikeasta risteyksestä? Ja hei, tähän aikaanhan on ruuhkaa, se täytyy ottaa huomioon.

En ole käynyt kyseisessä rakennuksessa koskaan, en ennen eilistä ollut kuullut kokouksen koollekutsujayrityksestä ikinä, kutsuttujen joukossa ei ollut yhtään tuttua nimeä. Aineenvaihdunta toimii hyvin koko aamun, kun kelaan mielessäni näitä asioita. Jännittääkö? No oikeastaan ei, vaan odotan tapaamista innolla. Mutta noin monta uutta muuttujaa tarkoittaa sitä, että jotakin voi mennä pieleen, ja tiedän että harmittelisin sitä jälkeen päin loputtomasti.

Tällaistahan työssäkäyvien arki on: jatkuvasti uusia tilanteita, uusia ihmisiä, uusia haasteita. Ehkä se innostaa tai sitten siihen turtuu tai väsyy tai jopa ahdistuu kaikkien ulkoa tulevien vaatimusten alla. Eläkkeellä saa itse määrätä päiviensä kulun, päättää ketä tapaa ja mitä tekee, elää aika pitkälle vapaaehtoisesti (haa!) -elämää.

"Minun täytyy päästä kokemaan hyvää stressiä, sitä joka ei vie vaan antaa energiaa. Minusta eläkeläisyydessä on ehdottomasti se vaara, että siitä voi puuttua dynaaminen paine, että siinä on liian vähän - niin, välttämättömyyksiä. Jos on hyvin vähän ehdottoman pakollista tekemistä, jos jokaisen pienenkin haasteen kohdalla voi kysyä haluaako tai jaksaako todella, tulee helposti yhä vähemmän sellaista mitä haluaa tai jaksaa."

Näin kirjoittaa Merete Mazzarella, ja tämän päivän kokemusten valossa hän on aivan oikeassa. Löysin kokouspaikalle, ajoissa, en kolaroinut tai muutenkaan töpeksinyt liikenteessä, tutustuin uusiin ihmisiin ja ennen kaikkea sain jonkinlaisen käsityksen siitä työstä, jota he tekevät, ja aavistuksen myös omasta pienestä osastani tässä palapelissä.

Pienet päiväunet sohvalla auttavat purkamaan stressin.

(Lupaan jättää Mazzarella-sitaatit vähemmälle; olikohan tämä jo kolmas viittaus ihan lyhyellä ajalla. Ainoat todelliset asiat ei ole varsinaisesti minun raamattuni, se vain näyttää nyt inspiroivan monella tapaa.)

Inspiraatiota arkeen

Helmikuun alku, auringonpaiste, lupaus keväästä, joka on ihan nurkan takana. Nyt on jo helpompi hengittää. Selvittiin marraskuusta ja tammikuusta; ne ainakin minua koettelevat eniten. Vaikka tänään on tällainen ihanan valoisa ja toiveikas päivä, tiedän että ennen kuin kevät kunnolla koittaa, tulee niitäkin päiviä ja niitäkin töitä, joista vain täytyy selvitä. Mieluummin kuitenkin niin, että edes pieniä ilon ja innostuksen hippusia joukkoon mahtuisi. 

Inspiraatiota arkeen voi varmaan hakea vaikka Ikean sivuilta (ainakin Ikean mielestä), jos inspiraatio tarkoittaa ideoita päivän piristykseksi. Minä ymmärrän inspiraation kipinänä, joka innoittaa näkemään ja tekemään. Taiteilijoiden yhteydessä se varmaan tarkoittaa luomisvirettä. Jotkut taiteilijat kyllä ovat sitä mieltä, että taiteen tekeminen on raakaa työtä eikä siinä voi inspiraatioita odotella. Niin tai näin, jostain jokainen oman innoituksensa saa. 

Appelsiinimehu, itse puristettu (tai siis Miehen puristama, jos tarkkuutta kaivataan), on ihan ehdoton talviaamun inspiraattori. Jo auringonkeltainen väri avaa silmät, ja mehua hitaasti siemaillessa makuaisti herää lempeästi ja luonnollisesti. Meillä juodaan tammi-helmikuussa joka aamu lasillinen tuoremehua, johon on puristettu yksi appelsiini hedelmälihoineen (onpa kamala sana näin ihanalle asialle!). Muuten en appelsiineista niin välitä, mutta tässä muodossa siis ehdottomasti kyllä.

Tästä alkaa hyvä päivä!

Sanoistakin voi inspiroitua. Tarkoitan tässä nyt ennen kaikkea kirjoitettuja sanoja. Merete Mazzarellan teksteistä olen usein innostunut, jopa niin paljon, että se on johtanut konkreettisiin toimiin ("tätienergia" -käsitteen innostamana järjestettiin tätijuhlat). Viime aikoina olen nautiskellut kirjailija Taina Latvalan MinäKertoja -blogista, johon hän löytää tärkeitä aiheita ja  osaa tiivistää ajatuksia vaikka näin: "Kirjailijankin työssä tarvitaan kykyä havainnoida ihmisiä ja maailmaa, taitoa tunnistaa ympäristöstään merkittävät hetket, nähdä ihmisten eleet ja kasvojen ilmeet, kuulla sanat joita sanotaan keskusteluissa ja etenkin sanat joita ei lausuta ääneen."

Muutokset, pienetkin sellaiset ovat usein innostajina isompiinkin remontteihin. Asiat, jotka vaivaavat mieltä, mutta joihin ei oikein tunnu löytyvän ratkaisua, ainakaan sellaista että uskaltaisi ryhtyä toimeen, on helpompi käsitellä pienempinä palasina. Siis piensiivous voi innostaa isompaan, pikku lenkin jälkeen tekee seuraavana päivänä mieli pidemmälle, yhdestä sängystä luopumalla voi saada tilalle kaksi erilaista huonetta (meille kävi näin!). Tärkeintä on aloittaminen. 

Piensiivous voi olla suursiivouksen alku. Tästä on kyllä jo kohta kaksi vuotta...

Eniten tietysti inspiroivat arjessakin toiset ihmiset. Kun kuntosalilla näkee miten tosissaan vanhempi naishenkilö tekee treeniä, panee se yrittämään enemmän. Kun kuulee millaisella upealla reissulla toiset ovat olleet, alkaa tehdä mieli matkalle. Kun huomaa millaisten ongelmien kanssa jotkut painiskelevat, ymmärtää jättää valittamisen vähemmälle. 

Ihanimpia inspiraattoreita ovat pienet lapset. He suorastaan pakottavat näkemään ja tekemään eri tavalla kuin ennen. Meitäkin on opetettu, kuten vaikkapa vuoden takaisesta postauksesta Ihan lapsellista touhua.

Luonto on itselleni yksi tärkeimmistä inspiraattoreista. Sen huomaa heti, kun päästään mökille. Niitä juttuja taas myöhemmin.