Miten räntämasennus torjutaan?

Nyt tekisi mieli valittaa. Voi tätä harmautta, voi tätä suttuista marraskuista näkymää! Helmikuussa pitäisi olla kirkkaita, aurinkoisia pakkaspäiviä, jotka houkuttelevat ulos, ladulle tai jäälle. Nyt tihkuttaa, mittari näyttää melkein neljää lämpöastetta, piha on jään ja loskan sekoitusta. Samanlaista säätä näyttää olevan tarjolla vielä pitkälle.

Tänään avasin makuuhuoneen verhot kahdelta iltapäivällä.

Miksi mielikin on sään armoilla? Ja kroppa? Mikään ei kiinnosta, pienestäkin harmistuu. Kolotukset lisääntyvät, sohva kutsuu ja kolotukset lisääntyvät. Miten kierre katkaistaan?

Yksi mahdollisuus on mennä taidemuseoon. Tutkimustenkin mukaan aivojen mielihyväkeskus aktivoituu voimakkaasti, kun katselee kaunista taideteosta. Siis Tampereen Taidemuseoon. Siellä on tammikuun lopussa avattu näyttely Välimeren valoa. 

Tämän oven takaa löytyy valoa ja värejä.

Yläkerran seinillä on vanhojen ranskalaisten mestareiden maisemia ja henkilökuvia Välimeren rannoilta, alakerrassa suomalaisia tulkintoja samoilta seuduilta. Ja ennen kaikkea valoa, aurinkoa ja värejä! Voisin jäädä ahmimaan niitä loputtomasti. Maisemamaalaus ei ole varsinaisesti ollut taiteessa se, joka minua eniten koskettaa, mutta nyt se tulee tarpeeseen. Jotkut tutut kaupunkinäkymätkin on mukava tunnistaa, mutta eniten hengitystä avaavat avarat merinäkymät. Tänne voi tulla toistekin (ja kolmannenkin kerran), näyttely on avoinna toukokuun lopulle. On hauska tarkkailla, vaihtuvatko suosikkitaulut sään ja mielialan mukaan. 

Varma konsti masennuksen estoon ainakin lyhyaikaisesti on herkuttelu. Aivotutkija Kaisa Hartikainenkin suositteli sitä. Ja sanoohan vanha "kansanviisauskin", että hyvä ruoka, parempi mieli. Tytär puhuu lohturuuasta. Sekin käsite kelpuutetaan tähän tunnelmaan. 

Siis uuniin muhimaan kasvis-possupataa, painopiste sanalla kasvis. Jääkaapista löytyy ainakin oransseja porkkanoita, punaista sipulia, vihreää parsakaalia. Värit ovat nyt tärkeitä, kukkakaaligratiini tai kaalipata saattaisivat masentaa lisää, niin hyviä kuin ne maultaan ovatkin. Padassa maustunut kukkakaali sen sijaan näyttää ja ennen kaikkea maistuu täydelliseltä. Suurin osa kasviksista on luomua, siksiköhän ruoka onnistuu niin hyvin, vai onko maun luomulisä vain mielikuvituksen tuotetta?

Värikäs kasvis-possupata menossa uuniin.

Ulos kannattaa ehdottomasti myös mennä. Kun ei enää ole koiraa (kiitos vuosista, Wilma!), joka vie lenkille kolme kertaa päivässä kelillä kuin kelillä, täytyy tehdä vaikka tikusta asiaa. Tai kardemummasta, jotta saadaan laskiaispullia. Icebugit jalkaan ja suunta kohti lähikauppaa. Kävellen, ei autolla. Paluumatkalla voi houkutella itsensä kiertämään edes pikkuisen pidemmän lenkin, ja pikku hiljaa huomaa virkistyvänsä. 

Eikä tätä Suomen säätä kannata jatkuvasti surkutella. Voi ottaa kirjan käteen ja häipyä muihin maisemiin. Tai niin luulin, kun lainasin kirjaston uutuushyllystä Ulla-Lena Lundbergin kirjan Suureen maailmaan. Annoin kirjan nimen viedä, vaikka tiesin kyllä että Lundberg kirjoittaa enimmäkseen Ahvenanmaasta. Mutta nyt mennään laivojen mukana kauemmaksikin ja kirjan alku on riemastuttava: "Pahinta Amerikassa on, että se loppuu. Itärannikolla on toivoa. Siellä karistaa harteiltaan tulon nöyryytykset ja hyppää junaan." Amerikka, itärannikko, toivo - sinnehän mekin ihan kohta!

Suureen maailmaan on kiehtova lukuromaani.

Kirjassa Amerikkaan on paremman elämän toivossa lähtenyt seikkailemaan Leonard, ahvenanmaalainen nuorimies, lukuisten kaltaisensa kanssa. "Koko ikäni olen halunnut matkustaa pois, ja nyt olen täällä." Itärannikolta hän matkustaa Seattleen, jossa on noustava junasta. "En vain oikein tiedä. Kun olen kiivennyt sidewalkia Seattlessa tunnin, tuntuu vahvasti siltä, ettei minua ole tarkoitettu ruumiilliseen työhön. Mutta mihin sitä voi ryhtyä, kun ei osaa kieltä?" Leonardin mietteet ja Amerikan-vuosien kokemukset tuovat mieleen ne nuoret miehet, jotka tällä hetkellä vaeltavat kotimaastaan jonnekin toisaalle etsimään jotain parempaa. 

Leonard on yksi veljeksistä, joihin päästään tutustumaan paremmin kirjan edetessä. Näkökulma vaihtuu välillä ja ääneen pääsevät muutkin kertojat. Aika kuluu, maailma muuttuu ja ihmiset yrittävät pysyä mukana. 

Kirja on niin kiehtova, ettei sitä malttaisi laskea käsistään, ja lukunautintoa pitkittääkseen täytyy välillä täyttää ne laskiaispullat ja keittää kahvit.

Lohtusyömistä koko viikoksi?