Positiivinen stressi

Edellisenä iltana varmistus siitä, että kaikki tarvittavat paperit tulevat mukaan, ja ajatuksissa vielä nopea tietojen tsekkaus. Aamun vaatteet - vähän tarkemmin harkitut kuin yleensä - valmiiksi vaatepuulle. Kello soittamaan tarpeeksi aikaisin, niin että aamulla ehtii suihkuun ja muutenkin saa aamutoimet rauhassa tehtyä. Ja ajoissa nukkumaan!

Uni ei tietenkään tule heti. Päässä pyörii monenlaista. Siitä on puolitoista vuotta, kun olen työn merkeissä ollut näin vaativasti liikkeellä. Työn ja työn, no, työtä se on vapaaehtoistyökin. Osaanko, tiedänkö, saanko suuni auki? Yllättävä hälytys kokoukseen sekoitti normaalin viikkorytmin ja toi rauhalliseen iltaan yhtäkkiä vipinää. En kykene oikein keskittymään iltalukemiseenkaan.

Olen hereillä ennen kellon soittoa. Kun saan hiukset laitettua, herää Mieskin ja kysyy, olenko saanut appelsiinimehua. Siunattua, tästä tulee hyvä päivä! Aamupuuron hotkaisen mutta teetä en ehdikään juoda, kun kaikkeen laittautumiseen menee ihmeen paljon aikaa; sitä en ollut ihan osannut arvioida.

Yöllä on tullut melkoinen kerros uutta lunta. Olen menossa kokoukseen omalla autolla, koska se on tässä tapauksessa nopein ja lumen alla uinuvien petollisen liukkaiden katujen takia turvallisinkin vaihtoehto. Illalla tarkistin navigaattorista reitin, mutta osaankohan sittenkään kääntyä oikeasta risteyksestä? Ja hei, tähän aikaanhan on ruuhkaa, se täytyy ottaa huomioon.

En ole käynyt kyseisessä rakennuksessa koskaan, en ennen eilistä ollut kuullut kokouksen koollekutsujayrityksestä ikinä, kutsuttujen joukossa ei ollut yhtään tuttua nimeä. Aineenvaihdunta toimii hyvin koko aamun, kun kelaan mielessäni näitä asioita. Jännittääkö? No oikeastaan ei, vaan odotan tapaamista innolla. Mutta noin monta uutta muuttujaa tarkoittaa sitä, että jotakin voi mennä pieleen, ja tiedän että harmittelisin sitä jälkeen päin loputtomasti.

Tällaistahan työssäkäyvien arki on: jatkuvasti uusia tilanteita, uusia ihmisiä, uusia haasteita. Ehkä se innostaa tai sitten siihen turtuu tai väsyy tai jopa ahdistuu kaikkien ulkoa tulevien vaatimusten alla. Eläkkeellä saa itse määrätä päiviensä kulun, päättää ketä tapaa ja mitä tekee, elää aika pitkälle vapaaehtoisesti (haa!) -elämää.

"Minun täytyy päästä kokemaan hyvää stressiä, sitä joka ei vie vaan antaa energiaa. Minusta eläkeläisyydessä on ehdottomasti se vaara, että siitä voi puuttua dynaaminen paine, että siinä on liian vähän - niin, välttämättömyyksiä. Jos on hyvin vähän ehdottoman pakollista tekemistä, jos jokaisen pienenkin haasteen kohdalla voi kysyä haluaako tai jaksaako todella, tulee helposti yhä vähemmän sellaista mitä haluaa tai jaksaa."

Näin kirjoittaa Merete Mazzarella, ja tämän päivän kokemusten valossa hän on aivan oikeassa. Löysin kokouspaikalle, ajoissa, en kolaroinut tai muutenkaan töpeksinyt liikenteessä, tutustuin uusiin ihmisiin ja ennen kaikkea sain jonkinlaisen käsityksen siitä työstä, jota he tekevät, ja aavistuksen myös omasta pienestä osastani tässä palapelissä.

Pienet päiväunet sohvalla auttavat purkamaan stressin.

(Lupaan jättää Mazzarella-sitaatit vähemmälle; olikohan tämä jo kolmas viittaus ihan lyhyellä ajalla. Ainoat todelliset asiat ei ole varsinaisesti minun raamattuni, se vain näyttää nyt inspiroivan monella tapaa.)