En muista, milloin olen viimeksi lainannut runokirjan. Nyt se osui käteen Viitasaaren kirjaston uutuushyllystä ja vaati päästä lomalukemiseksi mökille. Avatessani kirjan kirjastossa jostain puolivälin paikkeilta se tarjosi juuri siihen tilanteeseen sopivat riimit runossa Mikä vanhassa viehättää:
Tilavuuden tuntu se on,
joka vanhassa viehättää.
Mennyt aika
nyt, tämän hetken kautta
huomisiin heijastuu,
ja me sanomme: tulevaisuus.
Nyt, tämän hetken kautta,
ikuisuuksien ovi
on auki eteen ja taakse päin
niin kauas, kuin jotakin on,
puu, rakennus, perinneruno,
joka säilyi eilisestä.
Ikivanha ja sen,
nyt, tämän hetken kautta,
heijastuva peilikuva
ovat ihmisen tajunnanpiiri.
Seisoin kirjaston väistötilana toimivan vanhan yhteiskoulun juhla-/liikuntasalissa, luin runoa ja hengitin menneiden sukupolvien viisautta ja kokemuksia (ja omia koulumuistojani!).
 |
| Väistötilat voivat olla näin kauniit! |
 |
| Minun mielestäni kirjasto voisi muuttaa tänne pysyvästi, mutta se olisi paluuta menneeseen. Uudesta kirjastosta tulee moderni itsepalvelulaitos, joka on auki melkein aina. |
Ja mökillä, hiihtolenkin jälkeen, kirjoittaa pispalaiskirjailija Viita yllättäen minunkin puolestani:
Hengitän talvea, hengitän tuulta,
juon lumilääkettä pellolta, puulta
ja vaikka en ihan tavoitakaan Viidan luontokokemuksen synnyttämää paloa, yhdyn näkemykseen lumilääkkeen voimasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti