Varastot täyteen!

Olin hiljattain turvallisuuskoulutuksessa, jossa kaiken muun ohella mainittiin myös ns. kotivara. Sillä tarkoitetaan kolmen päivän selviytymispakettia, joka jokaisella fiksulla ihmisellä kotonaan varmaan onkin. Tärkeintä oli muistaakseni varata jääkaappiin ainakin neljä litraa vettä. Meillä tällaista kotivaraa ei ole (kuten oli varmaan arvattavissakin!), ja esimerkiksi veden asemesta jääkaapista löytyy muutamaa pullo kuohuvaa - jopa oikein samppanjaa, jota ei ole jostain syystä raaskittu juoda.

Eletään siis riskillä. Kotivaran säilykepurkkien, näkkileivän ja muun hyvin säilyvän kuivamuonan asemesta meiltä löytyy kyllä runsaasti ainakin mansikoita, mustikoita, vadelmia, puolukoita, mustia ja punaisia viinimarjoja, karviaishilloa ja tämän viikonlopun jälkeen omenahilloakin. Kaikki ovat pakastimessa - tai kahdessa, jos tarkkoja ollaan, mökilläkin on omansa. Pakastintahan kutsutaan Suomessa pakkaseksi, eikä pakkanen välttämättä kriisitilanteessa pysy pakkasen puolella. Kotivara-ajattelun kannalta säilöminen pakastimeen ei ole ihan järkevintä puuhaa.

Erinomaisia vadelmia Yrjälän marjatilalta Hämeenkyrön Mahnalasta poimittuna itse elokuun alussa.

Mutta kolmen päivän paketit sikseen, nyt säilötäänkin koko talveksi, ehkä jopa kahdeksi tai kolmeksikin (tiedän heitä, jotka keittävät edellisvuoden syämättä jääneet pakasteet seuraavana kesänä hilloiksi tai mehuiksi). Joskus olen hetkeksi (ihan lyhyeksi) pysähtynyt miettimään touhun mielekkyyttä, saahan Suomesta ympäri vuoden ostaa kaupasta juuri noita edellä mainittuja hyödykkeitä.

Mutta kun on jo äidinmaidossa imenyt itseensä jokasyksyisen marjahamstrauksen, ei siitä ilman vakavia syyllisyysoireita pysty irrottautumaan. Eikä onneksi tarvitsekaan! Luulisin, että ainakin oma sukupolveni vielä kantaa geeneissään talveen varautumisen perintöä. Seuraavasta en enää niin tiedä, vaikka heillekin marjat kyllä maistuvat. Ovatko jo tottuneet saamaan kaiken kaupan pakastimesta?

Viime perjantain puolukkasaaliista osa päätyi kattilaan ja muuttui vispipuuroksi, loput säilöttiin.

Omenasato on ollut hyvä niin mökillä kuin kaupungissakin.

Tässä tehdään omenahilloa pikkupoikien (ja isompienkin) mannapuuron kaveriksi. Maistuu se pannukakunkin kanssa!

Itse en osaisi ostaa mansikoita, mustikoita tai puolukoita kaupan pakastealtaasta. Epäilisin varmasti niiden alkuperää ja puhttautta. Mansikat kuuluu ostaa torilta ja pakastaa itse, vadelmat poimitaan omin käsin marjatilalta suoraan pakastusrasioihin. Parasta on, kun marjojen alkuperän todella näkee omin silmin. Mökkimetsän itse poimitut  mustikat ja puolukat tuntuvat tuovan keskelle talvea mukanaan myös kasvumaisemansa. Vitamiinit ja muut terveysvaikutukset ovat tietysti itsestäänselvyys eikä niistä enempää.

Tänä huonona marjavuotena jouduttiin ostamaan torilta kaupunkikotiin niin mustikoita kuin puolukoitakin. Hyvälaatuisia näyttivät nekin olevan. Onneksi mökin pikku pakastimessa on kuitenkin juhlahetkiä varten niitä itse poimittuja marjoja, joita on pitänyt etsiä ja jotka ovat siis erittäin arvokkaita. Vielä lähdetään hakemaan metsästä eilen bongattuja rouskuja. Sienisalaattiakin on siis luvassa!

Kaikki kunnia heille, jotka jaksavat ja viitsivät huonoinakin vuosina huolehtia siitä, että metsien aarteet päätyvät kaupunkilaistenkin pakastimiin ja lautasille. Lähiruokabuumi on ollut ilahduttava asia; sehän tarkoittaa että  tulevatkin sukupolvet kasvavat arvostamaan lähimetsien ja kotipihan marjapensaiden herkkuja.

Meillä jäi kaupunkikodin pihaan punaisia viinimarjoja lintujen ruoaksi, kun runsaasta mainostuksesta huolimatta ne eivät kelvanneet naapureille. Itse söimme marjoja tuoreeltaan joka aamu ainakin kuukauden ajan, teimme niistä piirakoita, keitin mehua, pakastin kokonaisina ja kutsuin vielä ystävänkin marjoja poimimaan.

Punaisia viinimarjoja jäi tänä vuonna osa poimimatta.

Mutta vielä siitä jääkaapissa olevasta juomatta jääneestä samppanjasta. Joskus niille pakkaseen säilötyille marjoille ja hilloillekin tuppaa käymään samalla tavalla. Säästetään jotain vielä hienompaa, vielä tärkeämpää tilaisuutta varten. Tästä, selvästi myös peritystä ominaisuudesta, yritän tulevalla talvikaudella päästä irti. Arjen juhlahetkiä varten ei tarvitse lähteä omaa pakastinta kauemmaksi!

Vuotta vanhempana

Blogin pitäminen näyttää hiipuvan ihan itsestään. Ei niin, että olisin kaiken kiireen keskellä unohtanut päivittää kuulumisia ja ajatuksia. Vaan pikemminkin niin, että ajattelu on ollut niin mutkikasta ja syheröistä, että siitä kirjoittaminen ei ole tuntunut mitenkään houkuttelevalta haasteelta. Vaikka kokemuksesta tiedän, että kirjoittaminen selkiyttää mieltä, en ole jaksanut lähteä tarpomaan noille risukkoisille poluille, joihin ajatukset ovat viime viikkoina eksyneet.

Mutta. Jospa. Nyt. Vihdoin. (Vaikka aloitin jo sekalaista tavaraa täynnä olevan kaapin siivoamisen, taidan siirtää sen homman hetkeksi sivuun ilman huonoa omaatuntoa.)

Täytin kesällä vuosia ja juhlin pitkästä aikaa kutsumalla vieraita, järjestämällä kunnon tarjoilut ja vähän ohjelmaakin. Toivoin iloista juhlaa ja sen sain! Se tuntui erityisen tarpeelliselta juuri nyt, kun vuosi on ollut jotenkin surun ja luopumisen sävyttämä. Muutamassa kuukaudessa olen tuntenut vanhentuvani niin, että se oikeasti tuntuu "luissa ja ytimissä". Kun kaksikymppinen kuntovalmentaja totesi viime viikolla salilla, että kaikkihan me vanhenemme, hänelläkin on ollut selkäongelmia, hän ei todellakaan tiennyt mistä puhui. En tiennyt minäkään hänen iässään, en vielä viisikymppisenä, enkä vähän vanhempanakaan. Eivät tiedä hekään, jotka naureskellen sanovat, että ikä on vain numero.

Syntymäpäiväkranssi muistuttaa pianon päällä vieläkin ihanista juhlista.

Vieraat olivat noudattaneet toivetta, ja juhlissa luettiin Leinon säkeitä - ja itse tehtyjä - antaumuksella. Todistettavasti Leino oli väärässä kirjoittaessaan "lohtua ei suo rattoisa seura ei viini". 

Ikäkokemus on yksilöllinen asia. Siihen viisauteen jotenkin uskon, että ihminen on niin vanha kuin hän kokee olevansa.

Mutta eihän kuusikymppinen mitenkään voi kokea olevansa nelikymppinen tai nuorempi, tai sitten hän ei ole oppinut elämästä mitään! Pieneksi hetkeksi voi saada takaisin nuoruuden kaikkivoimaisen tunteen, kunnes joku oikean elämän realiteetti palauttaa maan pinnalle. Viimeistään kun ikätovereita alkaa ympäriltä kadota, tulevat elämän loppumetrit (tai toivottavasti kilometrit) väistämättä omaankin tietoisuuteen. Niitä on väkisinkin ajateltava, eikä pelkkä nauru siinä tilanteessa kovin pitkälle auta.

Nuoruuden riemulla ja uskalluksella Tampereen Teatterikesässä. Tähän tuskin kovin moni - jos kukaan - kuusikymppinen taipuu.

Nyt on siis tehtävä itsensä ja elämänsä kanssa jonkinlaista tilinpitoa. Menneitä on turha murehtia, katse pitäisi osata kääntää tulevaan. Omalle iälleen ei mitään voi, numerot ovat julmia, vaikkei niihin haluaisikaan uskoa. Muutkin rajoitteet ovat jo aika pitkälle tiedossa. Sairaudet ja onnettomuudet voivat toki yllättää, eli niihinkin pitäisi osata varautua.

Kun saa itsensä kiinni murheellisista mietteistä, ei kuitenkaan kannattaisi jäädä siihen aallokkoon vellomaan kovin pitkäksi aikaa. Ainakin lievä ravistelu on tarpeen, kun laskee vanhoista valokuvista nyt jo kuolleita kasvoja. Elämä jatkuu ilon avulla!

Ikäkriisi lienee oikea nimittäjä näille ajatuksille, jotka kesän mittaan ovat ajatuksiani hallinneet. Tein "leikkimielellä" jonkun testinkin, jonka oli tarkoitus paljastaa, podenko ikäkriisiä. Vaikka kysymykset olikin suunnattu kolmi-nelikymppisille, pystyin vaivatta vastaamaan aika moneen myönteisesti. Olen siis saanut diagnoosin, miten sen kanssa eletään?

Pikku hiljaa alkaa helpottaa, tämän tekstin aikaan saaminenkin on yksi osoitus siitä. Arki ja arjen hyvät rutiinit auttavat. Sitä ne eivät poissulje, etteikö ikääntyminen olisi elämässä entistä enemmän läsnä.

Mutta alan jo  hiukan ymmärtää, millaisia kysymyksiä ja tuntemuksia tulevaisuudessa on edessä. Vaikka julkisuudessa silloin tällöin onkin esimerkkejä "iättömistä" ihmisistä, jotka näyttävät jaksavan vaikka mitä ja kykenevän samanlaisiin saavutuksiin kuin monta kymmentä vuotta nuoremmat, en oikein osaa kuvitella itseäni siihen joukkoon.

Tätä mökkimaisemaa en väsy ihailemaan, enkä kuvaamaan. Yhden päivänkin aikana maisema ehtii muuttua monta kertaa, vuodesta puhumattakaan, Nimesinkin sen kesällä sielunmaisemaksi. Muutoksessa me molemmat, jatkuvasti. Vinksin-vonksin laituri saatiin muuten oikaistua yhtenä heinäkuisena aamupäivänä, kun mökkinaapuri Martti tuli työkalujen ja ammattitaitonsa kanssa avuksi. 

Nyt on varmaan parasta käydä sen kaapin kimppuun!

Vieraassa kaupungissa

Mitä voi tehdä maanantaipäivänä vieraassa suomalaisessa pikkukaupungissa, jonne on jätetty yksin selviytymään parin tunnin ajaksi? Ei paljon mitään.

Nähtävyyksiä on tosi vähän ja nekin on ripoteltu pitkien etäisyyksien päähän toisistaan, niin ettei jalkapelillä kulkeminen onnistu. Ja kun on maanantai, niin kaikki kivat ja helposti lähestyttävät paikat, eli museot, ovat tietysti kiinni. Samoin näytti olevan houkuttelevan näköinen kahvila-ravintolakin, jonka kävelymatkalla ohitin. Sateen uhka melkein pakottaa hakeutumaan sisätiloihin. Kauppoihinko siis? Ei kiitos.

Mutta onneksi on kirjasto! Kaupungin pääkirjasto avautuu sopivasti puoleltapäivin, ja sinne on helppo löytää, jos omistaa puhelimen, jossa on navigaattori. Täytyy tunnustaa, että ensin menin harhaan, kun luotin vain omiin suunnistuskykyihini. Mutta puhelin pelasti. Olisin tietysti voinut kysyä neuvoakin, jos olisin nähnyt jonkun muun jalankulkijan, mutta ohi ja vastaan vilahteli vain moottoriajoneuvoja. Eikä oikeastaan haitannut, että tein pienen kävelylenkin ja ihailin kosken partaalle rakennetun kaupungin maisemaa.

Nämä kirjat lainasin mökkikunnan kirjastosta ja luin juhannuksen tienoilla. Yli 1200 sivua, jotka ansaitsisivat tulla esitellyiksi. Ehkä palaan niihin joku toinen kerta.

Nyt istun siis vieraan kaupungin kirjastossa ja ihailen samaista vesistöä ikkunoiden läpi. Tarkistan kartasta ja kyllä - olisin voinut tulla tänne mökiltä veneelläkin - eli Keitele-järven vesistä on kyse. Soutumatkasta olisi kyllä tullut useamman päivän mittainen, moottoria meillä ei veneessä ole (eikä tule, jos se minusta on kiinni). Kirjasto on rakennettu aikanaan paikkakunnan aktiivisiin kehittäjiin kuuluneen kauppiaan mukaan nimetyn kadun varteen, alapuolella on iso puistoalue ja heinäkuisen vehreyden läpi pilkahtelee siis vesi.

Tosiaan, ollaan siis jo heinäkuussa! Kesäkuun päivät ja viikot kulkivat ohi. Ei sentään, kyllä niistä toki muistijälkiäkin jäi. Saamattomuus kuitenkin otti vallan bloggarista eikä hetkien ikuistamisesta tänne tullut mitään.

Vielä muistan kuitenkin perjantaipäivän Mäntässä, kun aloitimme juhannukseen laskeutumisen perinteisesti Göstassa. Sattui olemaan museon viisivuotispäivä, pääsymaksua ei peritty (meillä on kyllä Museokortit, mutta niitäkään ei siis tarvittu) ja ravintolassa sai ilmaisen jälkiruoan. Todellakin, kävimme ensimmäisen kerran museon maineikkaassa ravintolassa ja voi olla, että tästäkin tulee perinne. Museon päänäyttely ei tällä kertaa innostanut ollenkaan, mutta onneksi ravintola vakuutti.

Juhannusta en toivottavasti unohda ikinä, vaikka se kyllä nyt unelta tuntuukin. Harvoin on juhannussää noussut meidän juhannuksenvietossa päärooliin, mutta tänä vuonna se sen ansaitsi. Ensin tuulta, ukkoskuuroja, sadekuuroja ja sitten illaksi aivan täydellinen auringonpaiste ja lämpö. Saunomisaikaan illansuussa alkoi taivas poutaantua ja yhtäkkiä pilvet olivat poissa, järvi peilityyni.

Ainakin kolmekymmentä vuotta olen haaveillut juhannusateriasta veden äärellä, laiturilla ehkä, ja nyt se haave vihdoin toteutui. Itse savustettua (ei kylläkään itse pyydettyä) kalaa, uusia perunoita, raikasta valkoviiniä, pöydässä valkoinen liina ja alapuolella ihan pienoista veden liplatusta. Yksinkertaista ja hyvää. Eivät edes hyttyset pilanneet tätä nautintoa, joka sai arvoisensa huipennuksen, kun naapurin saunalautta poimi meidät pienelle risteilylle.

Laiturikattaus alkaa valmistua.

Saunalautta kotimatkalla.

Juhannusaaton iltatunnelmia. Kokkoa ei poltettu, mutta muuten nautittiin perinteisesti. Viimeiseksi ihailtiin auringonlaskun hehkua rantametsikössä.

Hyvin syöminen kuuluu tietysti juhannukseenkin. Sisko kokeili Helsingin Sanomien kauralastumansikkakkkua, ja näin hieno siitä tuli.

Kahteen ja puoleen viikkoon mökillä mahtui monenmoista säätä, kesäsää oli todellakin vaihtelevaa. Onneksi poutapäiviäkin oli ja päästiin muutaman kerran golfkierrokselle, ihmisten ilmoille. Ilman siskon vierailua juhannuksen aikaan olisimme nimittäin  muuttuneet vallan mökkihöperöiksi. Paljon hiljaiseloa, paljon lukemista, metsälenkkejä, pikaisia pyrähdyksiä kaupoissa ja pari kertaa kuntosalilla. Ajan olisi voinut käyttää fiksumminkin, laiskottelin ja nukuin paljon, mutta ehkä se tuli tarpeeseen.

Eniten ihmisiä tavattiin kesäkuun viimeisenä lauantaina, markkinapäivänä, kaupungintalolla, jossa oli kaupungin johdon järjestämä mökkiläisinfo. Siellä saatiin lisätietoa seudusta, jossa meillä on nyt menossa jo kuudes mökkikesä. Yllättäen siellä oli myös Miehen opiskeluaikainen tuttava vaimoineen, ja juttua olisi riittänyt vaikka kuinka pitkään.

Viimeinenkin unikko oli tänä aamuna auennut, kun lähdettiin mökiltä. Seuraavan kerran kun mökille mennään, siellä kukkivat jo toiset kukat.

Ai niin, mikä mahtaa olla tämä salaperäinen vieras kaupunki, josta lähden nyt etsimään lounaspaikkaa? Vastaus on Äänekoski.

Kesä on korkattu!

Huh, vieläkin huimaa, kun muistelen kolmen edellisen päivän vauhdikasta menoa! Oma flunssainen olo sai kaiken tuntumaan lievästi epätodelliselta. Meidän normaalin elämämme hitaudesta ja hiljaisuudesta jatkuvaan liikkeeseen ja englanninkieliseen keskusteluun tempaistuna tuntui melkein kuin olisi joutunut pyörremyrskyn silmään. Toki uskomattoman upean, tunteikkaan, lämpimän ja ehdottomasti kokemisen arvoisen pyörremyrskyn!

Perjantaina puolenpäivän aikaan pölähti Helsingin-junasta kaksi nuorta naista valmiina kokemaan suunnilleen kaiken, mitä tyypilliseen suomalaiseen kesämenoon kuuluu. Tyttärellä oli tietysti omakohtaista tietoa,  ja meksikolainen ystävätär piti perehdyttää suomalaisen kesän parhaisiin tai ainakin perinteisimpiin juttuihin. Dubain ja Meksikon kokemusten jälkeen luvassa olisi taatusti jotain erilaista.

Kolmen ja puolen Tampere-tunnin aikana ehdittiin lounastaa Tampellassa, kävellä Vapriikinraitilla, ihailla koskimaisemaa, piipahtaa Torni-hotellin korkeuksissa, nauttia kakkukahvit Lapinniemen Ansarissa ja vielä kiivetä Pyynikin näkötornin huipullekin. Siis parhaita paloja Tampereen historiasta ja maisemasta pikkuisella turistikierroksella. Tässä vaiheessa mukana oli vielä Mieskin.

Tampereen kierroksella ehdittiin poiketa pikaisesti ihailemassa Pyhäjärvi-maisemaa tuulisella Pispalanharjulla.

Lauantaiaamuna käännettiin naisporukalla auton nokka kohti Keski-Suomea ja mökkimaisemaa. Pilvinen ja tuulinen sää ei laskenut innostusta, vaikka kolmen tunnin autossa istuminen minusta aika puuduttavaa onkin; musiikki soi (paljon kovemmalla kuin meillä yleensä) ja tuttuihin lauluihin oli mukava yhtyä. Puolimatkan krouvissa eli Satamakapteenissa Korpilahdella pidettiin hetki taukoa.

Viitasaarella tankattiin ruokia S-marketista (ja äidin suureksi hämmästykseksi myös irtokarkkeja, joita kuulemma ei muualla maailmassa myydä, ja Suomessa niitä pitää siis ehdottomasti saada) ja sitten jo oltiinkin mökkirannassa.

Lounaaksi tehtiin - taas yllätys - suomalaista kesäkeittoa. Sitä oli suositeltu meksikolaiselle vieraallemme, ja mikäs siinä, vaikka vähän ihmettelinkin. Se tuntui meksikolaiseen makumaailmaan tottuneelle kovin vaisulta ja mauttomalta. Kesäkeittohan on hyvin hienovaraista, siinä maistuvat kesän uudet perunat, porkkanat, tilli. Uusia perunoita ja sipulia olikin jo tarjolla, herneitä ja porkkanoita ei tietenkään vielä, mutta mentiin niillä aineksilla, joita saatiin. Ilta-aterialle varattiin meksikolaista: tortilloja, papuja, juustoa, chiliä, tomaatteja...

Tässä tehdään meksikolaista salsaa mökkikeittiössä.

Lautasliinatkin oli taiteltu täydellisesti!

Syömisen lisäksi suomalaiseen mökkielämään  kuuluvat kaikenlaiset pelit. Sateisena lauantai-iltana pelattiin niin fortuna- kuin uno-turnauskin. Jälkimmäinen ainakin ihan oikeilla säännöillä, jotka opiskeltiin ensin netistä. 500 pisteen raja on melkoinen urakka ja lähempänä puolta yötä oltiin jo niin väsyksissä, että pisteiden lasku englanniksi oli melkoista punnerrusta. Mutta kesken ei lopetettu!

Väsynyttä porukkaa pelipöydän ääressä joskus vähän ennen puoltayötä.

Samalla periaatteella ja "vakavuudella" opetettiin seuraavana päivänä meksikolaiselle vieraalle ulkona tikanheittoa ja mölkkypeliä. Hauskaa oli, ja vieras osoittautui yllättävän nopeaksi oppijaksi, mutta ei onneksi sentään päihittänyt molempia alkuasukkaita (toisen vain!). Soutaminenkin oli hänelle uusi laji, mutta Tyttären esimerkin innostamana hän halusi kokeilla sitä. Saunassakaan hän ei ollut käynyt aiemmin.

Mutta nyt kävi, oikein perinteisesti, eli lämmitettiin rantasauna, haettiin puita liiteristä ja vettä järvestä. Uimaan uskaltautui vain Tytär, kaksi kertaa jopa, vaikka vesi oli ihan jäätävän kylmää. Kaikki piti kuitenkin kokea! Saunavihtakin meillä oli. Ainekset siihen haettiin lauantai-iltapäivän metsälenkillä, jolta minä flunssaisena käännyin jo ennen puolimatkaa takaisin.

Flunssainen äiti sai näin kauniin tuliaisen tyttöjen lenkiltä.

Mökkiviikonloppu päätettiin sunnuntai-iltapäivänä muurinpohjalättyihin ja saunakahveihin. Sitten taas pyyhällettiin Tampereelle, nyt ilman yhtäkään pysähdystä.

Tämän lisäksi Tytär ehti vielä tavata tamperelaisia ystäviään. Me Miehen kanssa taas seurusteltiin meksikolaisen vieraan kanssa kotona.

Kiitos vierailusta; kesä on nyt korkattu!

Keski-Suomessa kesä oli vasta tuloillaan. Omenapuut eivät vielä kukkineeet, ja koivun lehdet olivat pienempiä kuin Tampereella. Luontoelämyksiin kuuluivat myös isot korvasienet rantasaunan takana ja pihamaan hiljainen siili, joka ei juurikaan pelästynyt meitä.

Me prismaihmiset ja ne muut

Pitkä tauko blogipostauksissa on johtunut teknisistä ongelmista. Tietokone teki lakon, ei suostunut käynnistymään vaan puhkui vain niin kuumaa ilmaa, että pelkäsin sen syttyvän tuleen. Hetken jo ajattelin sen olevan loukkaantunut ja osoittavan näin mieltään, kun en peräti viiteen päivään ollut tarvinnut sitä - normaalia kun on päivittäinen käyttö. Toukokuun alkupuolella oli vain niin paljon kaikkea muuta, Helsingin reissu ja mökilläkin piipahdettiin, ettei koneelle ollut asiaa.

Aikani maaniteltuani tein sen ainoan mahdollisen teon, eli vein koneen huoltoon. Keskikaupungin huoltoliikkeestä soitettiin parin päivän kuluttua ja kerrottiin, että kun akku vaihdetaan, kone toimii taas. Uusi akku piti tilata Helsingistä, ja se luvattiin parissa päivässä. Huojennus oli tietysti melkoinen: akunvaihtotarve oli ollut esillä jo aiemminkin, ja pari päivää vielä jaksaisin odottaa, vaikka kevätkauden lopputyöt alkoivatkin jo painaa päälle.

Kun tietokonehommmista ei tullut mitään, oli aikaa ihastella pihan heräävää kukkaloistoa. Helteiset päivät kirittivät Tyttären omenapuun ennätyskukintaan.

Onko kauniimpaa ja herkempää kuin omenankukka? Nyt sade ja tuuli ovat jo riepotelleet puusta alas enimmät kukat. Niin kovin lyhyt on niiden aika.

Pari päivää meni eikä koneesta kuulunut mitään. Mies poikkesi liikkeessä kyselemässä, kun oli muutakin asiaa kaupungille, ja sai koneen sieltä mukaansa; se uusi akku tulisikin vasta seuraavalla viikolla. Mutta konehan siis toimi verkkovirralla, siellä vakuutettiin.

Vihdoinkin pääsisin tekemään rästihommia! Niin kuvittelin, mutta totuus valkeni, kun koneen käyttäytyminen oli ihan samanlaista kuin ennen huoltoliikkeessä asiointiakin. Kiukusta pihisten yritin kaksi kertaa soittaa liikkeeseen, mutta sieltä ei vastattu. Pakkotilanteessa kun olin, piti etsiä toinen huoltoliike. Sellainen löytyikin, ei keskikaupungilta vaan Kalevasta, ja siellä kerrottiin, että otapa akku pois koneesta kun kytket sen verkkovirtaan, niin jo pitäisi pelittää. Ja sitten se yksinkertainen operaatio tehtiin siellä. Tsadam! Niin simppeliä! Kaiken lisäksi sain vielä paljon hyödyllisiä neuvoja siitä, miten vanhempaa konetta kannattaa huoltaa. Eikä mitään sinne päinkään, että viisivuotias kone on vanha, osta mieluummin uusi. Neuvot olivat ihan ilmaisia, kahvikassaan sai laittaa ropoja, jos halusi.

Miksi tällaisia ohjeita ei annettu toisessa liikkeessä? Kuuluuko yleisiin kansalaistaitoihin tietää jotakin tietokoneen akun ja verkkovirran toiminnasta? Ymmärtäisin paremmin, jos vain minä olisin ollut peukalo keskellä kämmentä, mutta kun Mieskin, joka sentään on insinööri...

No, sellaista palvelua siis saa hienossa liikkeessä keskikaupungilla ja vähän kierrätyshenkisemmässä liikkeessä Kalevassa.

Toinen esimerkki: samaan aikaan kun Mies oli kyselemässä koneeni huoltotilanteesta siellä ensimmäisessä paikassa, olin minä itse kulman takana viemässä tarpeettomaksi tullutta kevättakkia ja kerran käytettyjä juhlakenkiä ja paria muuta vaatetta second hand -putiikkiin myytäväksi. Olin poikennut siellä jo lauantaina samalla asialla, mutta silloin myyjä sanoi, ettei hän tee myyntisopimuksia kiireisenä viikonloppuna ja neuvoi tulemaan viikolla. Hän kyllä katsasti tuomiseni, ja oletin, että kaikki kelpaavat.

Toisella kerralla olikin sitten toisenlainen vastaanotto. Kengistä löytyi vikaa, ja ymmärsin vaikka sitä ei ääneen selvästi sanottukaan, että mitkään tuotteeni eivät olleet riittävän hienoja kyseiseen putiikkiin. Nyt kun olen hetken seurannut kyseisen liikkeen Instagram-julkaisuja, olen kyllä ymmärtänyt, että Peter Kaiser ja Gerry Weber eivät vedä vertoja Furlalle ja Stuart Weizmanille Tod`sista puhumattakaan. Suurimmasta osasta liikkeen myymiä merkkejä en ole koskaan kuullutkaan. Ja ne hinnat: kierrätystavarat maksavat enemmän kuin ne uudet, joita itse silloin tällöin pakon edessä hankin. Tavallisten ihmisten Tampereellakin elää näköjään melkoinen joukko, joka tekee vaate- ja kenkähankintansa kalliista erikoisliikeistä tai netistä (?) ja tuo vikaostoksensa (vai mitä pitäisi ajatella luonnehdinnoista kuin uusi tai never used?) kierrätykseen.

Niin vieraantunut olen todellisuudesta! En tunnista luksusta ja kuvittelen kuuluvani joukkoon. Teen nykyisin ruokaostokseni enimmäkseen Prismassa ja Citymarketissa, ja vaatteet hankin Sokokselta, Nansosta ja Kekäleestä. Ja olen luullut pukeutuvani ihan hyvin, tai ainakin kelvollisesti. Mutta nyt tunsinkin olevani toisen luokan kansalainen. Taas kysymys palvelusta: miksi jo ensimmäisellä kerralla ei kerrottu, etteivät minun vaatteeni sovi myymälän imagoon? Olisin toki voinut mennä johonkin toiseen putiikkiin.

Mitä tästä kaikesta opin? Ainakin sen että ihmisen on syytä tuntea tavaransa ja itsensä. Prismaihmisen ei kannata tunkea luksusmarkkinoille. Ja luksuspalvelua voi myös saada ilmaiseksi.

Ihan ilmaiseksi voi myös poiketa naapurin pihaan. Siellä kasvaa ja kukkii eksottinen mantelipuu.

PS. Lopuksi voin kyllä paljastaa olleeni työaikana yhden pikkuisen vaateputiikin kanta-asiakas. Sieltä lähti mukaan Andiatan kaltaisia laatumerkkejä (niitä kalliita ihania kotelomekkoja on vieläkin kaapissa). Ja kengät piti ehdotttomasti hankkia Palmrothilta! Mutta tästä kaikesta on siis aikaa, paljon. Nykyisin olen ihan tavallista tuulipukukansaa (vaikka välillä hypistelenkin Rintalan mekkoja). Merkkitietoisuus on näköjään haihtunut taivaan tuuliin.

Kepeällä nostalgiamatkalla

Kirjojen kanssa pääsee monenlaisille matkoille. Yleensä vieläpä hyvin edullisille. Kustannuksia ei kerry nimeksikään, jos tyytyy kirjaston palveluihin. Itse hyödynnän kirjastoa paljon, ja erityisen ihastunut olen kirjaston uutuushyllyyn. Miehestä taas on kasvanut viime vuosina todellinen kirjaston suurkuluttaja, ja hänen lukemansa kirjat ovat usein peräisin arkistojen kätköistä.

Mutta matkoista siis. Kuluvana keväänä olen päässyt käymään mm. New Yorkissa (Elisabeth Strout, Nimeni on Lycy Barton, joka oli kirjapiirin kirjana maaliskuussa, ja jota lämpimästi suosittelen pohdiskelun ystäville - ohut kirja kannattaa lukea viipyillen) ja Intiassa (Mikael Bergstrand, Delhin kauneimmat kädet, jonka Mies toi kirjastosta, kun pyysin kepeitä kirjoja, joissa ei sairasteta eikä kuolla). New Yorkissa olen ollut oikeassakin elämässä, peräti kaksi kertaa, Intiaan taas en ole koskaan tuntenut erityistä halua matkustaa.

Mutta jo kauan sitten, nuorena tyttönä, nousi unelmien matkakohteeksi Prinssi Edwardin saari, Kanadan pienin provinssi. Jaa miksi ihmeessä? Tietysti L.M. Montgomeryn ansiosta. Anna- ja Pieni runotyttö -kirjat löytyvät edelleen kirjahyllystäni. En ole raaskinut luopua niistä, vaikka näköpiirissä ei olekaan seuraavaa sukupolvea, joka ottaisi ne vastaan yhtä lumoutuneena kuin itse aikanaan tein (kyllä Tytärkin ne luki, mutta en ole ihan varma, lumoutuiko). Joskus suunnittelin ihan oikeastikin matkaa saarelle, joka kirjoissa näyttäytyi niin idyllisenä. Nyt olen jo luopunut siitä haaveesta, mutta kirjojen mukana haluan edelleen kulkea.

Siksipä oli mukava tarttua kirjaston uutuushyllystä löytyneeseen Satu Koskimiehen ja Vilja-Tuulia Huotarisen romaaniin Emilia Kent - Runotytön tarina jatkuu (2108). Ihan varma en kansikuvan perusteella ollut, millaisesta kirjasta on kyse, onko kirja kenties nuortenkirja vai jonkinlainen esseen tapainen. Satu Koskimiehen päiväkirjoja 50-luvulta olen lukenutkin, Huotarisen tunnen vahvana, palkittuna pirkanmaalaisena runoilijana ja nuortenkirjailijana. Kävi ilmi, että Runotytön tarina jatkuu on fanifiktiota, kirjailijoiden kuvitelmaa siitä, millaista aikuisen Runotytön eli Emilia Kentin elämä voisi olla.

Lukiessani yritin välillä miettiä, miten kirjailijat ovat tehneet yhteistyötä. Onko toinen kirjoittanut ja toinen kommentoinut vai ovatko he vuorotelleet kirjoittajina? Tuskin he kuitenkaan ovat työskennelleet yhteisen pöydän ääressä? Erillisiä kirjoittajanääniä ei mitenkään erota, teksti etenee hyvin saumattomasti. Ja kirjailijat ovat imeneet Montgomeryn tyylin ja kielen ihan täydellisesti! Siinäkin mielessä kirjaa on nautinto lukea.

Prinssi Edwardin saari on kirjassa herännyt eloon hyvin uskottavasti, samoin kuin kirjan henkilötkin. Kirjailija Emilia on nyt naimisissa kuvataiteilija Teddyn kanssa, ja kahden nuoren taiteilijan avioliiton alkutaipaleita on kiinnostavaa seurata. Liian syvälle ei mennä, vaikka Emilian luomistuskaa ja uuden romaanin syntyvaiheita kuvataankin hyvin. Pientä mustasukkaisuutta on totta kai ilmassa, ja Emilian huoli ikääntyvistä sukulaisistaan vaikuttaa aidolta. Ulkoisesti hennosta Emiliasta on kasvanut sisäisesti vahva omien tunteidensa tulkki, joka vieläkin kokee "leimahduksen" hetkiä nuoren Emilian tapaan.

Tässä iässä voi jo myöntää, että välillä on tosi ihanaa antaa mielensä levätä tällaisten kirjojen parissa. Samalla ne vievät aikamatkalle omaan nuoruuteen ja palauttavat mieleen jo unohtuneiksi luultuja tuntemuksia.

Keväisiä päiviä

Keväiseen tunnelmaan virittäytyminen taisi alkaa tästä. Tampereen keskusta oli täynnä narsisseja, kun kuljin huhtikuun alkupuolen iltana lempireittiä kaupungin halki. 

Mikä huhtikuu! Valoa. aurinkoa, lämpöä ja jokapäiväistä luonnon heräämisen ja kasvun ihmettä! Kaupungin pölytkään eivät ole häirinneet, kun viihdymme enimmäkseen vähän syrjemmällä. Iltaisin on ollut mukava poiketa vaikkapa johonkin kulttuuritapahtumaan (peräti kaksi kertaa teatterissa huhtikuussa) ja tunnustella kevätkaupungin ilmapiiriä. Nuoriso on selvästi ottanut Vanhan kirjastotalon (nykyisen Laikun) ympäristön omakseen: siellä skeitataan ja muuten vaan oleskellaan.

Loppukuun lämpimät päivät ovat houkutelleet ulos vanhempiakin. Teatterin väliajallakin viime torstaina aika iso joukko - me muiden muassa - suunnisti ulos nauttimaan viimeisistä auringonsäteistä. Ja terasseilla näytti olevan väkeä vielä kymmenen maissakin, kun teatteriesitys loppui.

Kotonakin on terassista tullut jo yksi lisähuone. Iltapäiväkahvit terassilla maistuvat erilaiselta kuin sisällä. Eilen illalla syötiin jopa kevyt ilta-ateria ulkona. Huhtikuussa! Samalla oli mukava katsastaa maasta ylös pönkiviä kukan alkuja. Heinäkuussa kukkivat jo pionitkin...

Lauantai-iltana kotiterassilla maistui vielä punaviini, jolla on niin osuva nimi. Oli se muutenkin hyvää.

Huhtikuuhun on mahtunut myös monenlaisia juhlia ja ihmisten tapaamisia. On ollut yhdet syntymäpäivät, ristiäiset ja entisten työkaverien lounastapaaminen. Luetaan yhdessä -ryhmässä järjestettiin perinteiset kevätnyyttärit ennen pääsiäistä, ja taas oli pöytä täynnä erilaisia etnisiä herkkuja. Se on aina tapahtuma, joka houkuttelee paikalle nekin, joka muuten harvemmin ehtivät osallistua.

Pääsiäinen on tietysti herkuttelun suhteen luku sinänsä. Pojan perheen kanssa yhdessä vietetyt päivät pistävät mummonkin yrittämään parastaan. Mikä maistuisi niin pikkupojille kuin vähän vanhemmillekin? Hirvipyörykät nopeasti keitetyn karviaisihillon kanssa ja lohkoperunat olivat ehkä tämän pääsiäisen hitti, ja kyllä aterian päättänyt pikapashakin oli kaikista tosi hyvää.

Taas on pöytä katettu pääsiäisen viettäjille. "Ihanat" mökkiastiat olivat kovassa käytössä.

Vaikka pääsiäisen sää ei ihan yltänyt ennustettuihin lämpölukemiin, ulkoilusta nautittiin kyllä. Työkalupakki oli tarpeen, kun laiturin nauloja vasaroitiin ja kesäkaupan myyntitiskejä laitettiin kuntoon. Luonnon ihmeitä ihasteltiin naapurin rakentamalla lintutornilla, ja vuoden ensimmäiset laiturikahvitkin juotiin lankalauantaina tuoreiden rahkapullien kanssa.

Pikkupoikien hauskasta seurasta on huhtikuussa saatu nauttia enemmän kuin ihan tavallisesti. Pääsiäisestä jää kyllä mieleen ainakin pääsiäismunien etsiminen ja poikien esitykset iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Lukemus on kolmevuotiaan uudissana, jota varmaan tullaan viljelemään myöhemminkin.

Mökkinaapurilla on aina meneillään jokin rakennusprojekti. Lintutorni on vasta valmistunut, ja siitähän tuli meidänkin porukan suosikki.

Väsyneet mutta tyytyväiset isovanhemmat saivat hetken levähtää mökkinaapureiden vieraina nuotiokahveilla, kun pojan perhe oli jo suunnannut etelää kohti. Aurinko lämmitti, herkut maistuivat, rauhallinen jutustelu soljui luontevasti, linnut mekastivat, jossain 12 kilometrin korkeudessa lensi koneellinen kiinalaisia Helsinkiin, ja meillä oli hyvä juuri siinä Keiteleen rannalla.

Vaikka pojan perhe yöpyikin saunatuvassa, rantasaunaa ei vielä lämmitetty. Se on seuraavan mökkireissun asioita. Keitele oli vielä rantoja lukuun ottamatta jäässä, ja nyt jännitämmekin, nouseeko veden pinta ja minkä verran. Miltä rantamaisema näyttää toukokuussa?

 Nukkekoti ei varsinaisesti kuulu poikien suosikkeihin, ja mummo saikin taas järjestää kaaoksen poikien jäljiltä. Yksi kevätsiivous on siis tehty, kotona pitäisi aloittaa sama homma!

Juonikkaita kysymyksiä ja muuta lapsellista

Kolme täysipainoista päivää kahden vekaravaiheessa olevan kanssa on taas ottanut voimille. Oma normaali aikuisarki lepotaukoineen ja hiljaisine hetkineen unohtui tyystin, kun mentiin poikien aikataulun ja lapsille suunnatun ohjelman mukaan. Eilen illalla, kun pojat olivat jo kotimaisemissa, en jaksanut kunnolla edes seurata television jännitysnäytelmiä, vaalilaskentaa ja jääkiekkoa, mutta pitihän sitäkin tietysti yrittää tehdä.

Hyvin nukuttu yö (vaalituloksista huolimatta), vähän jälkien siivousta ja sopivasti niitä lepotaukoja - ja alkaa taas tuntua tavalliselta. Levätä kyllä täytyykin, ihan varastoonkin. Pääsiäisenä jatketaan mökillä!

Mutta olipahan taas huikean hienoja hetkiä pikkupoikien kanssa. Vaikka onkin papan kanssa pikku hiljaa ymmärretty, että ihan tavallinen arki riittää, on kuitenkin mukava ripotella sinne sekaan joitakin erilaisia kokemuksia. Kirjastokäynti ja taidemuseoretki olivat tämän viikonlopun superelämyksiä, ainakin mummon mielestä, pojat ehkä nostaisivat ykköseksi palmusunnuntain virpomisreissun. Siitähän sai palkkaa!

Kirjastoon mentiin 6-vuotiaan toivomuksesta, hän halusi lainata muutaman dvd:n. Lainattiin myös Tuula Kallioniemen Karoliina eskarissa, joka jäi edellisellä reissulla vähän kesken. Ja pienemmälle halusin itse ihan vain kirjan nimen perusteella lainata iltalukemiseksi upeasti kuvitetun Annan sinulle maailman -kirjan. Mummolassa Karoliinan seikkailut huvittivat edelleen; räjähdimme yhdessä nauramaan, kun Karoliina joulukuvaelmassa unohti mitä piti sanoa ja "aukoi suutaan kuin pusukala akvaariossa". 3-vuotias kanniskeli omaa lainakirjaansa onnellisena ja maisteli ääneen kirjan nimeä. (Eivätkä nämä todellakaan ole meidän huushollin ainoita lastenkirjoja: omien lasten aarteet ovat olleet odottamassa oikeaa ikävaihetta ja niitä otetaan sopivaan tahtiin käyttöön.)

Kirjastossa oli muutenkin mukavaa, ehkä vähän liiankin. Siellä pappa bongasi ylähyllyltä kirjan, jonka nimi oli houkuttelevasti Älä avaa tätä kirjaa. Mummo sai lukea sen ääneen ainakin kuusi kertaa, ensin isomman pyynnöstä, sitten pienemmän käännellessä kirjan kielloista huolimatta sivuja. Vähän aikaa piti ensin kerätä rohkeutta mummon sylissä, niin hurjalta kieltojen rikkominen tuntui. Onneksi kirjastossa ei ollut ainakaan aluksi muita asiakkaita, mekastimme nimittäin ihan sopimattomasti, ja kadun sitä nyt syvästi. Täytyy varmaan ensi kerralla muistuttaa poikia, miten julkisessa tilassa käyttäydytään, ja yrittää muistaa se itsekin. Ja kirjan sisällöstäkin kannattanee keskustella. Luulen, etteivät pojat ihan heti sitä unohda.

Muuten kyllä keskusteltiin paljon. Poikien vauhdilla karttuva tietomäärä ja sanavarasto eivät lakkaa hämmästyttämästä. Isompi käyttelee sujuvasti erikoisiakin sanoja ja osaa myös kysyttäessä selittää, mitä ne tarkoittavat. Juonikas oli uusista käyttöön otetuista sanoista ehkä erikoisimpia. Jos hän ei jotain asiaa tiedä tai ymmärrä, hän kyllä tivaa selitystä niin kauan, että asia tulee selväksi. Sanan kulttuuri merkitys ei hänellekään ole ihan selvä (onkohan aikuisillekaan?), ja siitä keskusteltiin Tampereen taidemuseon hauskassa lastenpäivässä, jossa inspiroiduttiin mm. von Wrightin veljesten maalauksista. Kierroksella bongattiin lintuja ja eläydyttiin myös kurkiveistoksiin. Lapset pääsivät itsekin tekemään luontoaiheista taidetta.

Kolmevuotiaan kielenkäyttö on myös rikasta. "Olen nyt takkivaiheessa. Sitten tulee kenkävaihe", kuului 3-vuotiaan tilannekatsaus, kun tehtiin lähtöä kirjastoon. Eikä yhtään haitannut, vaikka virpomislorun vitsa oli aluksi pitsa, nopeasti hän ymmärsi, mistä oli oikeasti kyse ja lorotti säkeitä rohkeasti vieraillekin ihmisille.

Mitähän kivaa pääsiäisenä keksitään? Ainakin majanrakennushommista oli jo puhetta...

Vaikuttava Panahi ja ihana Seela

Vielä ei kannata keskittyä pelkästään auringonottoon ja pihatöihin, vielä voi nauttia  kaupungin kulttuuritarjonnastakin  Ainakin Tampereella tarjontaa olisi joka päivälle, täytyy vain valita.

Kävin perjantaina katsomassa ensimmäisen kerran elämässäni iranilaisen elokuvan. Elokuva on saanut suomenkieliseksi nimekseen Kolme naista (Three faces). Tunnen muutaman ihanan Iranissa syntyneen Suomessa asuvan ihmisen, ja siksikin oli kiinnostavaa päästä kurkistamaan heidän kotimaahansa, iranilaiseen maisemaan ja ihmisten tapaan toimia ja olla.

Ennen elokuvan alkua saimme kuulla, että ohjaaja Jafar Panahi on matkustuskiellossa eikä pääse Iranista mihinkään. Yhteiskunnallisia aiheita, mm. naisen asemaa, käsitellyt ohjaaja ei ole ollut Iranin valtaapitävien suosiossa koko uransa aikana. Hän on ollut vankilassakin, ja vuonna 2011 häneltä kiellettiin elokuvien ja käsikirjoitusten teko-oikeus 20 vuodeksi. Muualla Panahi on palkittu useasti, mm. Kolme naista -elokuva sai 2018 Cannesin elokuvajuhlien palkinnon parhaasta käsikirjoituksesta.

Ohjaaja uhmaa kieltoja, mutta joutuu tekemään sen salaa. Kolme naista -elokuvassa hän esittää itseään, samoin kuin kaksi naisnäyttelijääkin, Behnaz Jafari ja Marziyeh Rezaei. 

Elokuva alkaa pysäyttävällä videoviestillä, joka on löytänyt oikean vastaanottajansa, kuuluisan näyttelijän Behnad Jafarin. Epätoivoinen nuori tyttö pyytää Jafarin apua päästäkseen opiskelemaan näyttelijäksi. Se on hänen unelmansa, mutta vanhemmat ja suku ovat sitä vastaan. Tekeekö onneton tyttö videolla todellakin itsemurhan?

Panahi ja Jafari matkustavat etsimään videon tyttöä tämän kotiseudulle. Katsoja pääsee mukaan pikkukylien vuoristoseudulle lähelle Turkin rajaa. Kyläläiset ovat laatineet omat sääntönsä, joihin ei todellakaan kuulu nuorten tyttöjen itsemääräämisoikeus. Kylä tuntuu pysähtyneen jonnekin 1800-luvun puolelle, vaikka taloissa seurataankin tv-sarjoja ja -elokuvia. Kuuluisa näyttelijä tunnistetaan ja häntä kohdellaan maaseudulla kunnioittavasti, vaikka hän on nainen eikä ole naimisissa, mutta oman kylän tyttöjen ei annettaisi lähteä sille tielle.

Ehkä Teheranissa ja muissa Iranin isoissa kaupungeissa asiat ovat jo toisin. Maaseudulla pidetään kuitenkin kiinni vanhoista perinteistä. 

Näin Minna Canthin juhlavuonna - ja toki muutenkin - suosittelen elokuvaa kaikille, jotka haluavat avartaa maailmankuvaansa. Toivottavasti Irankin avautuu ja päästää vallitsevia käytäntöjä arvostelevat kansalaisensa vapaasti kertomaan sanomaansa! Panahin elokuva on hieno, pienellä budjetilla tehty, eleetön, mutta vaikuttava taideteos. 

Toinen eleetön tarina esitettiin eilen Tampereen Teatterin päänäyttämöllä (esitetään sitä toki muulloinkin, mutta itse olin eilen katsomossa). Näytelmässä ei varsinaisesti tapahdu mitään; kaksi näyttelijää vain istuu pöydän ääressä ja lukee vuorotellen toisilleen kirjoittamiaan kirjeitä. Sen sijaan katsojaan päässä ja mielessä, ehkäpä sydämessäkin, tapahtuu. 

Näytelmä on amerikkalaisen A. R. Gurneyn kulttiteos, Pulitzer-palkittu Rakkauskirjeitä vuodelta 1988. Tampereella näytelmän Melissaa esittää Seela Sella ja Andrew´n  roolissa on Esko Roine. 

Täytyy tunnustaa, että halusin nähdä näytelmän ennen kaikkea Seela Sellan vuoksi, vaikka toki näin erikoinen näytelmä muutenkin kiinnosti. Pystyisikö se pitämään katsojan otteessaan melkein kaksi tuntia?

Kyllä pystyi. Ja Seela Sella oli juuri niin ihana kuin odotinkin. 82-vuotiaana hän kykenee vielä esittämään uskottavasti niin nuorta tyttöä kuin kokeneempaankin naista, ja tässä näytelmässä vain lukemalla kirjoitettua tekstiä! 

Melissan ja Andyn elämänmittainen rakkaustarina tulee eläväksi ja elämänmakuiseksi kirjeiden kautta. Lasten kirjoittamista lappusista se alkaa ja saa loppunsa vasta toisen päähenkilön kuoltua. Miksi heidän kohtalonsa kulkevat näin? Jos näytelmä olisi ollut kirjapiirikirja, olisimme todennäköisesti keskustelleet siitä tuntikausia. 

Seuraavia kultturielämyksiä on luvassa perjantaina Tampere-talossa. 

Pienin askelin

Ihan alkuun kaikille edellisestä postauksesta huolestuneille tiedoksi: voin jo paljon paremmin. Pysäyttävästä kokemuksesta pitää siis kiittää ja ottaa opikseen.

12 036 askelta näyttää puhelimen Terveys-ohjelma tämän päivän saldoksi. Onhan se ihan toista kuin neljä viikkoa sitten, jolloin lukema oli vaivaiset 143 askelta. Ja ne todellakin olivat vaivaisia askelia!
On suunnaton ilo ja helpotus todeta, että pieninkin askelin on päästy näin pitkälle. Ulkona lisääntyvän valon myötä myös voimat, vointi ja elämännälkä ovat päässeet voitolle.

Minna Canthin päivänä on vaatevalinta helppo. Tänä juhlavuonna on hyvä myös välillä pysähtyä miettimään, mitä Minna tekisi, jos eläisi nyt.

Terveys on niitä elämän tärkeimpiä - ellei tärkein - asioita, joiden merkityksen ymmärtää vasta, kun tapahtuu jotain. Nyt kun olen vedenjakajavaiheessa ja muistan vielä, miltä epätoivoiset yöt ja tulessa hehkuvat raajat tuntuvat, on aika ottaa vastaan opetukset ja muuttaa tapojaan, jottei vastaavia kokemuksia tulisi. Parasta on, että todellakin voin tehdä oman vointini hyväksi asioita itse, en ole vain lääkäreiden ja lääkepurkkien varassa.

Liikunta on aina ollut minulle tärkein asia, jolla voin edistää omaa hyvinvointiani. Eikä pelkkä kävely tai kuntosaliharjoittelu riitä, vaikka molemmat toki tärkeitä ovatkin.

Onneksi viisas Terveystalon lääkäri suositteli vaivoihini yhtä joogaliikettä; sen seurauksena olen alkanut iltaisin palauttaa mieleen (ja lihasmuistiin) myös aurinkotervehdystä, jota yhteen aikaan tein säännöllisesti. Olisi kannattanut jatkaa! Samoin on monien pilatesliikkeiden kanssa, joita tein vuosia sitten säännöllisesti ja joiden myötä koin itseni todella terveeksi. Olen taas havahtunut siihen, kuinka jooga ja pilatesharjoitukset tekevät hyvää myös mielelle. Vaikka vain kotona iltaisin olohuoneen matolla!

Ravinto on se vaikeammin hallittava juttu. Vatsa oireilee edelleen helposti, vaikka olenkin muuttanut ruokavaliota aika rajusti viimeisen kuukauden aikana. Tänään söin kokeiluluontoisesti (kuka uskoo?!) yhden korvapuustin, muuten pullat ovat olleet pannassa koko kevätpuolen. Lihaa meillä syödään nykyään tosi harvoin ja alkoholi on jäänyt vallan pois; pari viikkoa sitten kylässä tarjottu erinomainen shampanjakin tuntui kuplivan vatsassa tosi oudosti eikä innostanut jatkamaan maistelua. Nyt vähän jo askarruttaa, uskallanko maistaa edes vappusimaa. Jos erehtyy syömään tai juomaan jotain sopimatonta (vielä en tiedä, mikä kaikki sellaista on), saa siitä maksaa ainakin nukkumalla todella huonosti.

Kaikki mahdolliset verikokeet on nyt otettu, ja luulen, ettei lääkärillä ole mitään diagnoosia kokemiini oireisiin. Itse olen alkanut taipua stressin kannalle, vaikka alkuun tyrmäsin sellaiset väitteet jyrkästi. En näköjään vieläkään tunne itseäni! Vaikka on toki outoa, että stressi voisi lamaannuttaa ihmisen ihan kuin jokin äkillisesti iskevä virustauti. Mutta mistä sitten oli kysymys? Siihen en usko, että olisin niin voimakkaasti samastunut sairaan ystäväni tilanteeseen.

Eilen oli hautajaiset. Kaunis, lämmin tilaisuus, paljon ihmisiä, paljon kukkia, paljon kiitoksen sanoja. Tuntui kuin ystävä olisi ollut itsekin siellä, ja ehkä hän olikin. Hän oli itse valinnut siunaustilaisuuden musiikin ja laatinut muistotilaisuuden kutsuvieraslistan. Hän tuntui pitävän meistä vieläkin huolta omalla vieraanvaraisella tavallaan.

Ei haittaa, vaikka kaikki
kerran katoaa.
Sain elää tämän hetken
ja maistaa tulevaa.
Sain kuulla, kuinka tuuli
puissa huminoi
ja mustarastaan laulu
lehvistöissä soi.

Meidän kollegoiden kukkavihkoon löytyi sopivat sanat Anna-Mari Kaskisen runokirjasta. Siinä on tavoitettu ainakin jotakin siitä positiivisesta elämänasenteesta, jota rankka sairauskaan ei muuttanut. Sävellettynä ja Petri Laaksosen esittämänä lauluna runo löytyy vaikka täältä. Runokirjojen läpikäyminen oli minulle eräänlaista surutyötä.

Ystävä rakasti keltaisia ruusuja ja muisti aina lähettää kuvan saamistaan kukkakimpuista.  Nämä kukat veimme Luetaan yhdessä -opettajien kanssa hänelle tammikuussa.

Ikävuosille ei voi mitään, valitettavasti, ja kaikenlaiset vaivat varmaankin vain lisääntyvät vuosien myötä. Nyt kuitenkin yritän siirtyä valoisampiin aiheisiin. Tärkeintä on hallita mielensä ja säilyttää myönteisyys.

Epätietoisuus on pahinta

Menneet neljä viikkoa ovat olleet monessakin mielessä pysäyttävää aikaa. Pää ja lihakset eivät helmikuun loppupuolella yhtäkkiä enää suostuneet toimimaan normaalisti, verenpaine kohosi, sydän hakkasi, enkä tiennyt mistä on kyse.

Samaan aikaan menetin pitkäaikaisen ystävän ja kollegan todella nopeasti edenneelle sairaudelle. Hän oli ollut yksi elämäni luotettavimmista kallioista - rauhallinen, seesteinen, vankkumaton, lempeä, aina valmis auttamaan - ja olin kuvitellut, että niin olisi oleva aina. En osaa ymmärtää tätä menetystä vielä.

Edeltävän kuukauden aikana olen oppinut, jos nyt en paljon, niin ainakin jotakin, kropan ja mielen yhteisvaikutuksesta, tavastani reagoida eteen tuleviin tilanteisiin ja niinkin arkipäiväiseen asiaan kuin ravintoon. Ehkä joskus osaan olla kiitollinen tästäkin kokemuksesta. Nyt toivoisin vain, että jatkuva itsetarkkailu voisi jo loppua.

Elimistö palautuu hiljalleen, verenpaine on jo laskenut ja normaalit toiminnot alkavat sujua. Vieläkään en uskalla lähteä pitkälle lenkille tai vaikkapa kaupungille yksin, mutta tänään olin kuukauden tauon jälkeen kuntosalilla, ja sen jälkeen tuli ainakin hetkeksi selkeä ja hyvä olo. Elämä tuntui kääntyneen positiivisen puolelle. Yritän siis vetää kokemuksia yhteen kirjoittamalla, kun lihakset suostuvat istuma-asentoon eivätkä ajatukset enää harhaile missä sattuu.

Tämän kuluneen kuukauden aikana olen ollut tutkittavana niin Viitasaaren kuin Tampereenkin ensiavussa. Olen käynyt Hatanpään terveysaseman kiirepäivystyksessä ja maannut yhden kamalan lauantain Acutassa. Terveystalon yleislääkärikin tuli tutuksi. Sydänfilmejä on otettu neljä, verikokeita lukuisia. Olen saanut muutaman paniikkikohtauksen, joita en toki silloin tunnistanut paniikkikohtauksiksi vaan todellakin luulin kuolevani, ja kerran olen joutunut  hälyttämään ambulanssinkin.

Välillä olin niin huonossa kunnossa, että muutaman askeleen ottaminenkin tuntui ylivoimaiselta. Minua on kuskattu pyörätuolissa keuhkoröntgeniinkin! Enimmäkseen päivät kuluivat olohuoneen sohvalla maaten. Yövalvomisia en halua edes muistella. Jalat tuntuivat olevan tulessa, kuuntelin verisuonteni jatkuvaa liikettä, vatsa nousi painamaan sydäntä, enkä pystynyt hengittämään rauhallisesti edes makuuasennossa.

Kaiken tämän ohessa pyöritin tietysti ahdistuneessa mielessä jatkuvasti kysymyksiä, mistä voisi olla kyse. Juttelin aika monen varmasti hyvää tarkoittavan ihmisen kanssa ja sain alkuun monenlaisia diagnooseja, kunnes kieltäydyin ottamasta niitä vastaan. Epämääräiset arvelut vain pahensivat oloa. Enkä tiennyt, mistä voisi saada apua. Pitäisikö kuitenkin mennä kardiologille vai sittenkin verisuonikirurgille? Entä jos on kyse syövästä, mihin silloin mennään?

Hatanpään yleislääkärille jonottamista toista kertaa en jaksanut edes ajatella. Onneksi yksityiseltä puolelta eli Terveystalosta löytyi lääkäri, joka vihdoin osasi toimia oikein. Hän kuunteli kertomustani oireistani, kyseli tarkkoja yksityiskohtia, tarkkaili olemustani ja tuntui olevan oikeasti kiinnostunut selvittämään vaivojeni syyn. Hän sulki rauhallisesti pois kaikki mieltäni vaivanneet kauhukuvat selittämällä asiallisesti, miksi oireeni eivät sovi sellaisiin taudinkuviin. Hänen mielestään tärkeintä ainakin aluksi olisi saada vatsa rauhoittumaan.

Vatsa, todellakin! Nyt vasta tajusin, miten hankalaksi vatsa oli tullut viimeisen kuukauden aikana:  mitkään vaatteetkaan eivät enää mahtuneet päälle, ja vatsassa myllersi jatkuvasti. Itse olin tuijottanut vain verenpainelukemia, en ollut osannut ajatella, että verenpaine on oire jostain muusta. Pari verikoetta ja vatsaa rauhoittavat lääkkeet, niillä lähdettiin liikkeelle.

Vihdoinkin alkoi helpottaa. Joku tuntui ottavan vastuun tilanteesta, enää se ei ollut vain omaa painajaistani. Lääkäri soitti vielä kotiinkin parina päivänä, kyseli vointia ja antoi vielä ohjeita, mitä voisin tehdä oloani helpottaakseni (joogata kobraa! - ja sekin toimi!). Ja mikä tärkeintä, hän antoi oman henkilökohtaisen puhelinnumeronsa, johon voisin soittaa, jos olo huononee.

Tunsin olevani hyvissä käsissä, ja silloinhan olokin väistämättä alkoi parantua. Vatsan rauhoittumisen myötä yöunet paranivat ja pienet kävelylenkit ulkona (aluksi kilometri oli tosi pitkä matka) alkoivat onnistua. Kuuntelin klassista musiikkia, venyttelin olohuoneen lattialla ja jaksoin jo kiinnostua kirjoistakin, kunhan ne eivät olleet synkkiä eikä niissä sairastettu.

Tällä ohjelmalla olen nyt alkanut pikku hiljaa voida paremmin. Liikunnan ja rentoutumisen lisäksi olen tehnyt pieniä muutoksia ruokavalioon, eli vähentänyt leivän, lihan ja kahvin osuutta entisestään. Kaikki kasvikset eivät sovi ärtyvän suolen oireyhtymää potevalle (sellainenkin diagnoosi on tehty muutama vuosi sitten), ja niitäkin yritän nyt vältellä. Tänään olin vihdoin Hatanpäällä ns. omalääkärillä (aika oli varattu jo tammikuussa!), joka määräsi vielä lisää verikokeita. Muuta hän ei osannut sanoa.

En siis tiedä vielä, ja voi olla etten koskaan tule tietämäänkään, mikä romahdutti kuntoni ja vointini. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus, ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vaikka en tunnistanut stressin oireita, siitäkin voi olla kysymys. Paniikkikohtauksen tunnistan nyt, ja toivon todella, että sellaista ei tarvitsisi enää ikinä kokea.

Kohta kuukauden piina olisi ollut helposti ainakin lyhennettävissä, jos olisin saanut heti kokonaisvaltaista apua. Ei niin, kuin Acutan lääkäri teki, eli sulki pois sydänkohtauksen ja antoi neuvoksi ottaa yhteyttä omalääkäriin. Omalääkäriin, jolle olisin saanut soittoajan kuukauden päästä ja vastaanottoajan vielä myöhemmin! Surkuhupaisinta tässä on, ettei varsinaista omalääkärijärjestelmää edes ole enää. Minä kutsun omalääkäriksi sitä tiettyä lääkäriä, joka kyseisen järjestelmän aikana oli omalääkärini ja johon jollain tavalla olen oppinut luottamaan. Onnekkaasti kuitenkin yksityiseltä puolelta löytyi vastuuntuntoinen asiantuntija.

Suomalaiseen terveydenhoitojärjestelmään on kyllä luotto heikentynyt.

Juhliminen kannattaa aina

Lukeminen kannattaa aina, vakuutti Jörn Donner tv-mainoksessa taannoin, ja olen ehdottomasti samaa mieltä. Eikä siitä nyt enempää. Mutta niin kannattaa juhliminenkin, jos uskotte minua. Ja miksette uskoisi!

Tiedän kyllä, että kaikki eivät ole samaa mieltä juhlimisen ihanuudesta. Jokunen ystäväkin jaksaa vakuutella, ettei halua juhlia syntymäpäiviään tai järjestää muitakaan kekkereitä, ja joku ei halua tai ei ainakaan ennen halunnut osallistua "kaiken maailman kissanristiäisiin", vaan pitää tavallista arkea ehdottomasti parempana.

Minä taas innostun heti, kun kuulen, että olisi mahdollisuus päästä juhliin. Toki ikä on tuonut juhlaintoon vähän muutosta. Nykyisin parasta on, jos joku muu ne juhlat järjestää, ennen itse järjestetyt juhlat olivat ne parhaat.

Nykyjuhlat ovat tavallisesti pienempiä perhetilaisuuksia, ennen saatettiin saada kutsuja isoihin juhliin jopa Helsinkiin tai Turkuun. Edelleen on kuitenkin kerran vuodessa tilaisuus osallistua hienoihin iltapukujuhliin, ja näiden juhlien rytmissä elän paljon ennen ja jälkeen juhlien.

Juhlien ajankohta on aina sama, helmikuun ensimmäinen lauantai. Valmistautuminen alkaa hyvissä ajoin; tämän vuoden juhliin hankin puvun jo syyskuussa edullisesti iltapukujen myyntitapahtumasta. Edellisen vuoden juhliin tuunattiin mekko jatkopalalla ja kietaisemalla yläosaksi toistakymmentä vuotta kaapissa odottanut tuliaissilkki. Nyt ostin mukavan mekon, jota voi myös tarpeen mukaan muunnella (suunnittelinkin jo pitsistä yläosaa ensi vuodeksi). Eikä sillä mekolla niin väliä ole, tuskin kukaan panee merkille, esiintyykö siellä uudessa vai vanhassa kostyymissä. Kyse on ihan vain omasta juhlatunnelmasta.

Juhlatunnelmaan täytyy panostaa myös käymällä kampaajalla. Tänä vuonna kärsin mielelläni juurikasvusta ja ylipitkäksi venähtäneestä hiusmallista viikkoja, kun tiesin juhlapäivänä saavani hemmottelua ja uuden lookin. Onnistunutta kampausta täydennettiin vielä meikillä (itse en osaa kuin laittaa vähän ripsiväriä ja huulipunaa, joka kerta samalla tavalla). Kiitos Mori, kiitos Fatemeh!

Ensin vierastin peilikuvaani, mutta pienen totuttelun jälkeen ihastuin siihen. Oli niin mahtavaa tuntea itsensä kauniiksi!

Kun minäkuva on kunnossa, onnistuvat juhlatkin. Oudossakin seurassa voi tuntea itsensä itsevarmaksi, eikä edes haittaa se, että joutuu kaiken juhlakansan eteen "häpäistäväksi" esittämään tyhmää avustajaa tietämättä lainkaan mitä on tulossa.

Hyvissä juhlissa on tietysti myös hyvää syötävää ja juotavaa. Eikö napuemarinoitu siika, tervasilakka, herkkutattiquiche, nyhtöporo ja tyrnipannacotta kuulostakin hyvältä? Näitä ja muita herkkuja oli ruokalistaan mahdutettu kiitettävästi. Annokset olivat kauniita ja mielenkiintoisia ja virittivät mukavaan pöytäkeskusteluun.

Ruokailu on alkanut. Alkupalasapaslautanen oli kuin taideteos.

Näin hieno taideteos haapalaudalle syntyi syömisen jälkeen!

Väliruokana tarjoiltu pieni quiche oli kaunis sekin.

Nyt ollaan jo pääruoassa. Juomavalinnatkin olivat onnistuneita. On hienoa päästä nautiskelemaan taitavien ihmisten työn tuloksista!

Kumma kyllä, meille on aina (tämä oli kolmas kerta, kun oltiin mukana), sattunut näissä juhlissa kiinnostavaa seuraa. Nytkään en tuntenut meidän pöydästämme ennakkoon ketään, mutta loppuilllasta keskustelimme jo hyvinkin syvällisiä. Tai sitten on niin, että kaikki ko. seuran jäsenet vain tuntevat etiketin ja ovat niin fiksuja ja hyviä sosiaalisissa tilanteissa, että ihmisiin on helppo tutustua ja heidän seurassaan viihtyy.

Hyvissä juhlissa on aina myös ohjelmaa. Itse kuuntelen puheitakin tarkkaan ja iloitsen, kun puhuja onnistuu. Elävä Itämeri -säätiön hallituksen puheenjohtaja Saara Kankaanrinta osasi kertoa asiansa mutta myös tunnelmoida ja innostaa. Juhlien tuotolla tuettiin Elävä Itämeri -säätiötä, josta - kuten myös Itämeren tilasta - tiesin juhlapuheen jälkeen huomattavasti enemmän.

Teekkarikuoro on näiden juhlien vakiesiintyjä, eikä se koskaan petä. Keskelle talveakin kuoro onnistuu loihtimaan keväisen, riehakkaan ja iloisen tunnelman. Eikä huono ollut illan tanssiorkesterikaan, joka houkutteli meidätkin tanssilattialle useaan kertaan.

Nalle-likööri kimaltelee laseissa. Kohta alkaa tanssi.

Juhlista jäi siis kaikin puolin hyvä mieli. Oli kepeää ja vakavampaa seurustelua, oli hyvää ruokaa ja juomaa, oli yllättävää ohjelmaa. Ja ennen kaikkea oli ihan erilainen ilta kuin tavallinen lauantai saunatakissa telkkarin ääressä, joita kyllä on ihan riittämiin. Niitä arkisia lauantai-iltoja en muista enkä erottele, nämä juhlavat illat painuvat syvälle mieleen.

Nämä helmikuiset juhlat ovat tietyllä tapaa talven taittumisen kohokohta. Vaikka hanget vielä ulkona kasvavatkin, valo lisääntyy ja käpertynyt mieli alkaa janota uusia kohtaamisia, uusia kokemuksia. Tulevan kevään ja kesän juhlista ei ole vielä tietoa, mutta ensi talven juhliin taidetaan taas mennä, jos jalka vielä nousee...

Tanssin pyörteissä joskus puolenyön jälkeen.