Juhannusaaton sää oli ainakin Keski-Suomessa ennakko-odotuksia parempi: lähes parikymmentä astetta lämmintä, ei juurikaan tuulta, enimmäkseen auringonpaistetta. Auringonlaskua oli mukava ihailla saunomisen, vihtomisen ja syömisen jälkeen, kun juhannuskokko loimusi, rätisi ja kipunoi. Tuli karkotti pahimmat inisijätkin loitommalle, mieli tyyntyi, kroppa rauhoittui. Ei tarvinnut huiskia, läiskiä eikä kuunnella ikävää konserttia korvan juuressa.
 |
| Sauna on valmis, tervetuloa vihtomaan! |
Kammottavimpia kesämuistoja on yksi yö Saariselällä vuokramökissä, jonka jokaisesta reiästä - ja niitä oli paljon - tunki koko yön sisään sääskiarmeijan joukko-osastoja. Lapset nukkuivat, minä läiskin. Aamulla lattia oli täynnä raatoja.
Kerran kun lapset olivat vielä pienempiä, oltiin patikkaretkellä ja yövyttiin autiotuvassa. Taas ne onnelliset tietämättömät nukkuivat makuupusseissaan, ja äiti ravasi hysteerisenä pitkin metsiä, kun ei kyennyt rauhoittumaan hyttysten inistessä pimeässä tuvassa.
Nuorempana en kestänyt edes hyttysen ääntä, pieninkin ininä piti saada loppumaan ennen kuin pystyin nukkumaan. Ja hyttyset todellakin purivat ja puremista nousi pitkään vaivanneet kutiavat jäljet, joihin piti välillä hakea apua apteekista asti.
Mutta nyt - yllätys, yllätys - en löydä itsestäni puremajälkiä. Näen ja kuulen hyttyset ja ininän, ne jopa istuvat kädelle tai kaivautuvat hiusten sekaan, läiskin niitä kuoliaaksi ja ärsyynnyn entiseen malliin, mutta yhtään kutiavaa pattia ei ole. Onko tämä ikäkysymys? Pitäisikö olla huolissaan, surullinen vai helpottunut?
 |
| Meidän "kokko" rantahietikolla auringonlaskun aikaan karkotti verenhimoiset tunkeilijat. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti