Juurikasvuinen Pohjolan tytär

Parikymppinen minä olisi hämmästynyt nähdessään itsensä muutaman vuosikymmenen jälkeen. Se pitkätukkainen nuori tyttö ei olisi tunnistanut sitä juurikasvuista naista, joka kykkii kukkapenkkien juuressa kiskomassa rikkaruohoja ja kamera kädessä metsästää hyviä otoksia kukkivista kasveista. Jos puhelimen kameran voi jättää huomiotta, kyseessä voisi olla sen kaksikymppisen tytön äiti.

Kolmekymppinen minä ei olisi voinut kuvitella haluavansa joskus vapaaehtoisesti puhua kasveista tai metsämarjoista, ei edes säästä. Vaikka perheellisen ihmisen elämänpiiri alkoi silloin jo asettua kotiasioiden ympärille, kesäiset kierrokset sukulaisten pihapiirissä tuntuivat välillä aika väkinäisiltä. Kuinka joku voi olla noin innostunut yhdestä kukkapenkistä! Mieluummin olisin puhunut ihmisistä, heidän kuulumisistaan, tuntemuksistaan ja ajatuksistaan.

Vielä vastenmielisempää oli mustikoiden metsästys. Pari metsäretkeä kesässä lasten kanssa oli mukava tehdä, silloin pääasiana ei ollut saalis vaan seikkailu. Mutta heti kun marjastus kääntyi työn puolelle, siitä meni mielekkyys. Enkä jaksanut ymmärtää niitä, jotka poimivat marjoja ämpärikaupalla ja vertailivat saaliitaan. He aloittivat marjapuheet jo keväällä, kun kukinnasta ei vielä voinut päätellä lopputulosta ja jatkoivat saman aiheen ympärillä syksyn pimeisiin asti.

Tämä on alppikärhö, herkkä ja kaunis, ja tervehtii aina sisään tullessa ja ulos astuessa.

Säästä puhuttiin äidinkin kanssa aina suunnilleen puolet puhelinkeskustelun ajasta. Kun välimatkaa oli kuutisen sataa kilometriä, oli tietysti vertailtavaa. Ja kun maailmat alkoivat erkaantua, sää oli kuitenkin se tuttu ja helppo puheenaihe.

Jotenkin salakavalasti vuodet ovat muuttaneet sen kaksikymppisen maailmankuvan ja tavat lähemmäksi oman äidin maailmaa. Viime kesänä poimin sormet sinisinä mustikoita ja pakastinkin niitä ennätysmäärän. Nyt on pitkin kevättä ensin ihasteltu mustikankukkien määrää ja sitten surtu niiden vähenemistä. Ei ehkä sittenkään ylitetä viimekesäistä satoa tänä vuonna. Mutta onneksi puolukka kukkii mahtavasti! 

Säästä puhutaan meillä nykyään alvariinsa. Forecan tuntiennuste on kovassa syynissä päivittäin. Sen lisäksi tarkkaillaan lämpömittaria, pilviä ja puiden latvoja.

Rhododendron Pohjola`s Daughter on ihana nuppuvaiheessakin.

Tärkeintä minulle tässä muuttuneessa suhteessa luontoon on kuitenkin kauneus, muutos ja jonkinlaisen tarinan tarve. Mikä ilo, kun löysin nimen mökin rhodolle, sille joka viime vuonna järkytti valtavilla valkeilla kukillaan, kun vietettiin ensimmäistä juhannusta mökillä. Nyt valkeita kukkia ei ole näkynyt.

Se on kaukasian alppiruusu, "Pohjolan tytär", jonka kukat ovat ensin syklaaminpunaisia nuppuja, sitten ihanan herkän vaaleanpunaisia ja lopuksi niiden pitäisi vaaleta valkoisiksi. Olin jo ehtinyt valittaa useammalle mökillä käyneelle vieraalle  alppiruusun muutoksesta, kun muistin vain ne valkoiset kukat. Siis ei mitään katastrofia, ei hoitovirhettä, vaan erilainen vuosi. Valkeat kukat tullevat ajallaan, ja nyt saan ihastella monta viikkoa kukkien muodonmuutosta.

Pohjolan tytär osaa hurmata.

Ikä siis muuttaa ihmistä. Jään mielenkiinnolla seuraamaan, onko kasvi-innostuksessa kyse ohimenevästä ilmiöstä, jonkinlaisesta mökkihurmiosta, joka aikanaan tekee tilaa jollekin muulle.