Joko on jouluvalojen aika?

Talviaikaan siirtymisen jälkeen päivä tuntuu lyhentyneen ja hämärtyneen valtavasti. Ikkunoiden takana on jo viiden jälkeen pelkkää pimeyttä.
 
Tampere vastaa pimeyteen perinteisesti Valoviikoilla. Hämeenkadun uusitut valot ovat modernit ja raikkaat. Ainakin minut ne saivat hyvälle tuulelle, kun torstai-iltana kirjapiirin jälkeen odottelin bussia Tuulensuun pysäkillä. 
 
Pyhäinpäivän tavan mukaisesti kierreltiin tänään illansuussa kahdella hautausmaalla, ja pimeyden keskellä lepattavat tuhannet kynttilät näyttivät kauniilta ja valaisivat juuri riittävästi.

Joko on jouluvalojen aika? Ainakin naapurin mielestä on. Päivällä hän viritteli valoja, kun "oli sopivasti aikaa" ja sanoi sytyttävänsä ne sitten, "kun siltä tuntuu". Ilmeisesti tuntui heti tänään, sillä kun palasimme hautausmaakierrokselta, niin siellähän ne  naapurin valot iloisesti tervehtivät meitä.

Minulla on ollut sellainen periaate, että jouluvalot sytytetään vasta joulukuun alussa. Siihen asti pärjätään lyhtykynttilöillä. Saa nähdä miten periaatteelle käy tänä syksynä. Ainakin tänään on ollut jotenkin jouluinen olo. Kiitos hyvän ruuan, hämäryyden, päiväunien ja naapurin valojen.

Naapurin jouluvalot tuovat pihaan tunnelmaa.

Onnellisesti uupunut

Viikonlopun isovanhemmuus on varmaan ihanin tapa väsyttää itsensä. Pikku tuhisijan ja energisen kolmevuotiaan seurassa ei ehdi hetkeäkään ajatella itseään ja omia tavanomaisia tarpeitaan. Tukka saa hapsottaa, kuntosali voi jäädä väliin, lempiohjelmat katsomatta.

Mummon ikiaikainen tehtävä on ruokkia pesue kunnolla, vaikka se ilmaantuisikin paikalle melkein yllätyksenä. Onneksi pakastin on täynnä marjoja ja isompi lapsi oppinut pitämään kaikista niistä. Tosin hän voi jälkiruokakulhon äärellä todeta, että "Nyt en jaksa enää, kun täällä on näitä puolukoita". Mutta spelttivispipuurossa puolukat maistuvat ja hän ottaa puuroa lisää neljä kertaa ja laskee kerrat itse.

Tervetuloa mummolaan!

Saunaan kolmevuotias haluaa mummon ja papan kanssa. Parvekkeella käydään välillä vilvoittelemassa ja ihastelemassa täysikuuta. Sitten hän voikin toivottaa saunaan meneville vanhemmilleen: "Mukavaa kuuiltaa!"

Entä se pieni tuhisija? Hän ei vielä välitä marjoista tai muista mummon herkuista, äidinmaidossa on kylliksi. Mutta seurustella hänkin jo haluaa ja katselee tarkasti, mitä muut puuhaavat. Siis silloin kun on hereillä. Enimmäkseen hän vielä nukkuu. Lapsen unen äärellä aikuisen touhukin hetkeksi rauhoittuu. 

Viisi kertaa päivässä ruokaa, välillä ulkoilua, leikkiä ja lukemista (ja vaipanvaihtoa vauvalle). Mummo voi vain huokaista onnesta, kun saa vauvan hymyilemään tai isoveljeltä odottamattoman halauksen.

Kolmevuotiaan hiekkaleikeissä on järjestyksen aika.



Tšaikovskista Valtaojaan

Mikä perjantai! Se alkoi Tšaikovskin pianokonsertolla ja päättyi Esko Valtaojan huikean positiiviseen esitykseen.

Slaavilaistunnelmien kautta miettimään historiaa ja tulevaisuutta.

Kannatti kuunnella herätyskelloa aamulla ja suunnistaa Tampere-taloon kurkistamaan illan konserttiin eli Tampere Filharmonian kenraaliharjoitukseen. Vaikka kapellimestarina ei tällä kertaa ollutkaan ihana Santtu-Matias vaan tanskalaissyntyinen Nikolaj Znaider (raamikas, komea, huoliteltu) ei haitannut. Erilaisia johtamistyylejä oli kiinnostavaa vertailla.

Pääasia oli tietysti romanttinen slaavilainen musiikki: Tšaikovskin 1. pianokonsertto ja Dvořákin 6. sinfonia. Molemmat soivat harjoituksissa upeasti.

Pianokonsertto herkisti melkein kyyneliin, ehkä siksikin että siitä tuli mieleen nuoruus. Se oli nimittäin ensimmäinen klassinen levyni. Opiskeluaikainen kämppäkaverini oli minua sivistyneempi, myös musiikin suhteen, ja lahjoitti minulle kyseisen konserton LP-levynä. Aika paljon sitä soitettiin kaukaisella 70-luvulla. Voisi ehkä sanoa, että olen oppinut klassisen musiikin kuuntelijaksi Tšaikovskin avulla. Nyt pianoa soitti vieraileva tähti Saalem Ashkar, ja hienosti soittikin.

Molemmat kuuluisat säveltäjät vaikuttivat 1800-luvulla, Dvořák kuoli 63-vuotiaana, Tšaikovski eli kymmenen vuotta vähemmän eli kuoli huomattavasti minua nuorempana.

Tämän aasinsillan kautta yritän siirtyä tämän päivän toiseen tähtihetkeen, emeritusprofessori, tähtitieteilijä ja ties mitä Esko Valtaojan Tampereen Tekniikan päivien pääluennoitsijan esitykseen. Kyllä, humanistikin voi ja humanistin kannattaa mennä Tekniikan päiville! Ainakin jos esiintyjänä on Valtaojan kaltainen karismaattinen tieteen popularisoija.



Valtaojaa oli tullut kuulemaan satapäinen yleisö.

Valtaojan pääsanoma tänään oli, että ihmisten negatiivinen kuva maailmasta ja maailman tulevaisuudesta perustuu luuloon, ei tietoon. Vain viisi prosenttia ihmisistä tietää maailman menevän koko ajan parempaan suuntaan. Elämme nyt paratiisissa, josta keskiajan ihminen vain uneksi. 

Historian perspektiivin valossa kaikenlainen hyvinvoinnin lisääntyminen on totta, eikä Valtaoja nähnyt mitään syytä, miksei maailma muuttuisi vieläkin paremmaksi. Huonoja uutisia ei kannata uskoa!

 

Eero Järnefelt, Raatajat rahanalaiset 1893

Ekspotentiaalinen vaurastuminen on helppo osoittaa ja ymmärtää tilastojen avulla. Taiteen avulla taas on helpompi samastua ja kuvitella ihmisten elämää. Järnefeltin Raatajat rahanalaiset 1800-luvun lopulta näyttäytyy nykyihmiselle suomalaisen kurjuuden kuvauksena. Todellisuudessa taulun ihmiset olivat onnekkaita: heillä oli työtä eivätkä he todennäköisesti kuolleet nälkään kuten iso osa väestöstä.

Katovuodet ja nälänhätä verottivat väkeä. Sairaudet olivat myös ennen paljon kohtalokkaampia. 1900-luvun alun tärkeistä runoilijoista aika moni kuoli nuorena tuberkuloosiin, mm. Katri Vala (43-vuotiaana), Uuno Kailas (32-vuotiaana), Edith Södergran (31-vuotiaana), Saima Harmaja (24-vuotiaana). Millaista runoutta he olisivatkaan luoneet, jos tuberkuloosia olisi osattu hoitaa!

Samanlainen kehitys kuin Suomessa tapahtui reilussa sadassa vuodessa, tapahtuu kaikkialla maailmassa. Valtaoja uskoo vahvasti, että köyhinkin Afrikka nousee nopeasti sille tasolle, jolla me suomalaiset nyt olemme. Avainsanoja ovat tiede ja teknologia.

Hallituspolitiikka, Kreikan tukipaketit, Putin ja muut naapuriuutiset ovat vain pintakerrosta, jolla ei historian havinassa ole merkitystä. Historiaan jäävät tieteen saavutukset ja uudet keksinnöt, kuten vaikka ehkäisypillerin kehittäminen 50 vuotta sitten.

Katse kannattaa nostaa reinoista ja ainoista horisonttiin ja vaikkapa avaruuteen! Ja muistaa että Suomi ei ole koko maailma. Ja lama on vain positiivisen kehityksen hetkellinen kupru.

.

Oot sä onnellinen?

"Oot sä onnellinen?" kyselee elokuvaohjaaja Wille Hyvönen dokumenttielokuvassaan Onnelliset (2015) välillä pakkomielteisestikin läheisiltään - ja itseltään. Mielestään erittäin onnellinen Hyvönen lähtee elokuvan alussa selvittämään onnellisuuden käsitettä ja haastaa mielessään erilaiset muodissa olevat elämäntaitovalmentajat.

Käykin niin, että elämä haastaa Hyvösen. Hänen onnellisuutensa joutuu koetukselle, kun vaimo (kihlattu?) muuttaa opiskelemaan Lontooseen. Alkaa ahdistava aika, jolloin ohjaajan pimeä puoli saa vallan. Hän kokee toivottomuutta, saa paniikkikohtauksia, elämässä ei tunnu olevan mitään mieltä. Nyt elämäntaitovalmentajille on todellista käyttöä.

Katsoja pääsee Hyvösen mukana tapaamaan kolmea erilaista "valmentajaa". Ensimmäinen toteaa jo kahden tapaamisen jälkeen, ettei hän pysty työskentelemään niin vaikean tapauksen kanssa. Toisen äärimmilleen viety ruokaohjelma tuottaa vain jatkuvan ripulin.

Kolmanteen Hyvönen uskoo pisimpään. Hän hurahtaa valmentajansa onnellisuusoppiin ja tyrkyttää sitä hetken kaikille. Katsomossa on hauskaa, kun poika vakuuttaa isälleen lämpimiä tunteitaan ja haluaa halata isäänsä halaamasta päästyään. Valmennustunneilla tunteet purkautuvat  rajusti: hysteeriset itku- ja naurukohtaukset ovat hurjaa seurattavaa.

Mutta tavalliseen arkeensa Hyvönen ei näistä valmennuksista koe saavansa mitään. Epätoivoisesti metsästämänsä onnellisuuden tunteen hän tavoittaa vain valmennuksessa. Maanläheinen isä, joka elokuvan alussa toteaa pojalleen ihan tavallisten asioiden ja elämän ylipäätään tekevän hänet onnelliseksi, tai vaimo, jonka mielestä onnellisuus on vain sivutuote, ei tavoiteltava asia, ovat lopulta oikeassa.

Yllätyslahja ystävältä voi tehdä onnelliseksi.

Elämään kuuluvat kaikenlaiset tuntemukset, sen olisi toki kuka tahansa vähän pidempään elämän nousuja ja laskuja elänyt voinut Hyvöselle sanoa. Eikä onni löydy epätoivoisesti etsimällä. 

Elämäntaitovalmennuksellakaan ei onnellisuutta Onnelliset-elokuvan mukaan saavuta; jos on valmis maksamaan (rahastahan tässäkin on kyse), voi elämäänsä toki rikastuttaa kummallisilla kokemuksilla. 

Mielenkiintoista seurattavaa onnellisuuden tavoittelu kuitenkin on. Wille Hyvönen panee itsensä alttiiksi ja näyttää kameralle ja katsojalle paljon itsestään ja elämäntaitobisneksestä.

"Oletko onnellinen?" kysyn minäkin Hyvösen innoittamana itseltäni. Ja vastaan: juuri nyt olen. Ainakin tämän ohikiitävän hetken, kun sain tämän tekstin valmiiksi, olen onnellinen. Vai onko tämä tunne kuitenkin vain tyytyväisyyttä? Päätän, että se on onnea!

Ohikiitävän onnentunteen voi tavoittaa vaikka kotipihassa.

Terveellisiä herkkuja

Tänä syksynä ruokavalioomme on vahvasti asettunut muutamia uusia tuotteita, jotka piristävät tavanomaista ehkä vähän kaavoihin kangistunutta arkiruokailua. Sen lisäksi että ne ovat herkullisia, ne ovat myös terveellisiä. Niissä on vitamiineja, rautaa ja kaikkea muutakin ihmiselle tarpeellista!

Lehtikaali tuli tutuksi jo kevätpuolella, olisiko ollut Pojan perheessä, josta uutuustuotteet meidän ruokapöytäämme yleensä löytävät tiensä. Ensimmäistä lehtikaalikosketusta tai -maistiaista en muista, mutta nykyisin sitä löytyy jääkaapista usein.

Ujutan sitä melkein mihin tahansa: keitot saavat lehtikaalista makua ja väriä, ja lehtikaalimunakas on ihan mahdottoman hyvää. Tosi tärkeää on, että kaali on kotimaista, mielellään luomua. Koska Mies ei ole yhtä ihastunut lehtikaaliin kuin minä, sen käyttöä täytyy vähän rajoittaa. 

Lehtikaali näyttää ja maistuu hyvältä.

Kvinoakin on näitä Pojan opettamia raaka-aineita. Pikku hiljaa olen oppinut valmistamaan sitä niin, että siihen tulee oikeasti makua eikä se ole pelkkä lisäke. Kvinoasalaatti vaikkapa aurinkokuivatun tomaatin tai kapriksen maustamana on mukava iltapala.

Siemennäkkärireseptin sain tutulta opettajalta, joka toi alkusyksystä maistiaisia yhteiseen ruokapöytään. Se oli menoa kerrasta! Pellillisen näkkäriä tekaisee hetkessä, ja jauhottomana se sopii jokaisen ruokavalioon.

Siemennäkkäriä on tehty vieraille, viety tuliaisiksi (viedään jatkossakin!), tehty tilauksesta ja reseptiä jaettu gluteenittomasta leivästä kiinnostuneille. Se on mainio leivän korvike tai pieni naposteluherkku vaikkapa viinilasin kera.


Korillinen siemennäkkäriä katoaa hetkessä.

Mukana muodissa?

Ostin syyskuun alussa lähimarketin kenkäkaupasta tarjousnilkkurit. Silloin ei vielä varsinaisesti ollut nilkkurikeli, mutta tiesin sen olevan tulossa, nilkkuritarve oli huutava ja tarjous hyvä. Hyvä siinä mielessä, että kengät tuntuivat mukavilta jalassa eivätkä maksaneet mahdottomasti. Ruskea värikin miellytti silmää monien mustien syys- ja talvikenkäkausien jälkeen.

Ruskeat nilkkurit antavat vanhalle takille uuden ilmeen.

 

Ensimmäiseksi nilkkureitani ihasteli Tytär Tampereen-visiitillään. Siis ihan itse, en kerjännyt ihasteluja. Syyskuun lopussa uskalsin laittaa kengät jalkaan Helsinkiin (ja oli oikeastaan pakkokin, kun ne olivat ainoat, jotka minulla siihen säähän oli). Siellä oli koolla enemmänkin nuorisoa. Ja minun kenkäni erottuivat edukseen eteisen kenkäröykkiöstä! Niitä käytiin joukolla tutkimassa.

Miniä halusi samanlaiset. Luulin ensin, että se oli vitsi, mutta parin päivän päästä WhatsApp lähetti kenkäkuvia ja tiedusteluja, mitkä olivat oikeat. Loppujen lopuksi hän ei päätynyt ihan samoihin, mutta hyvin samankaltaisiin kyllä (ja sekin oli vain huonon palvelun syy eli hyvä myyjä vei voiton).

Nyt olen vielä tyytyväisempi hankintaani kuin alun perin osasin kuvitellakaan. Tässä iässä on mahtavaa tuntea olevansa muodissa mukana (vaikka vain vahingossa). Nilkkureissa olo on suorastaan tyttömäinen!


Nilkkurit lähdössä teatteriin.

Hassua, miten tärkeät kengät voivat olla. Tuli mieleen sekin kerta, kun kärsin auttamatta epämuodikkaista kengistäni (jotka olivat joskus olleet tyylikkäät) eräässä hienossa juhlassa, josta en sitten muuta muistakaan kuin että nolona vertailin koko illan kenkiäni toisten naisten jalkineisiin.

Parhaiten nilkkurit viihtyvät farkkujen kanssa.

Metsän tyttö tahdon olla - Impivaaran taidenäyttelyssä

Aleksis Kiven päivän kunniaksi en nostanut lippua salkoon (en muistanut, että meillä on mökillä lipputanko). Sen sijaan söin hirvipyöryköitä ja lähdin sulattelemaan niitä "metsän kohtuun".

Ajatuksena oli käydä hengittämässä metsän tuoksua kanervikossa (Kanervalassa) ja ihastella jäkälikköä, jonka viime syksynä löysin.

Satumetsän tunnelma alkaa tästä.

Metsä houkutteli syvemmälle, polku kutsui kulkemaan pidemmälle. Kiipesin "Impivaaralle" asti ja sain matkalla ihailla tämän syksyn taidenäyttelyä. Kannot, kivet, puut, pensaat ja pienemmät luonnon ihmeet hehkuivat kilpaa iltapäivän auringossa. Pysähdy, ihmettele, ne kuiskivat.



Mikä tyylisuunta? Barokkitaidetta kenties?

Kevyttä kustavilaista, vai kaukaa Japanista?

Kuka on heittänyt lankansa puun oksalle?

 

Korppiystävien maisemahotelli edustaa perinteistä ammentavaa modernia arkkitehtuuria. Tänään he olivat ihailemassa maisemia jossain muualla.

 

Mikä nautinto vain kuljeksia ilman varsinaista päämäärää ja tarkoitusta! Poiketa polulta, kumartua, tutkiskella. Veljeksiin en törmännyt, vain kaksi kaltaistani Venlaa (ehdottomasti Venloja, ei Männistön muoreja) kohtasin parituntisen metsäretken aikana. He olivat reippaasti lenkillä, mutta ehtivät huikata ystävällisen tervehdyksen.

 

Kotiportilla mielessä soi Oravan laulu.

 



"Makeasti oravainen / makaa sammalhuoneessansa; / sinnepä ei Hallin hammas / eikä metsämiehen ansa / ehtineet milloinkaan."

Kannattaa poiketa tieltä

Tämä teksti on lähinnä kuvareportaasi. Se kertoo siitä, mitä voi tulla vastaan, kun poikkeaa tutulta reitiltä. Tampere-Helsinki -väli on niin lyhyt, että silloin ei yleensä poikkeilla missään, mutta mökkimatkalla on sen verran pituutta, että välillä on mukava pitää tauko. 

Tänään oli kiireetön matkapäivä ja siksi googletin alkumatkasta jotain mukavaa kahvipaikkaa. Päätimme pysähtyä Jämsässä, joka on tuttu vain muutamista huoltoasemapysähdyksistä. Jämsästä löytyi netin mukaan kiinnostavan näköinen kahvila, toki parin kilometrin päässä päätieltä, mikä tarkoittaa lisää kilometrejä ja siis myös lisää matkustusaikaa. Kiireinen matkailijahan ei tällaiseen sorru!

No, joka tapauksessa annoimme navigaattorin johdattaa auton Witikkalan kartanoon. Jossa siis lokakuisena päivänä näytti tällaiselta:

Kartano ei ollutkaan keskellä puistoa vaan yllättävästi vilkkaan kauppakadun varrella.

Tervetuloa! Sisälle mennään pihan puolelta.

Kahvilasali oli iltapäivällä aika autio, mutta kahvileivät olivat tuoreita ja maukkaita. Kattopaneelit, seinäkello ja kattovalaisin tekivät vaikutuksen.



Me joimme kahvit pienemmässä salissa, jonka perällä on kauppamuseo ja seinät täynnä lehtileikkeitä kuuluisasta jo edesmenneestä kauppiaasta Paavo Virtasesta, joka paiski töitä vielä yli 90-vuotiaana.
 

Museokaupassa oli kaikenlaista mielenkiintoista, mm. kahvinkorviketta.

Kartanossa on oikeakin kauppa, josta löytyy vaatteita ja sisustustavaroita. Olisiko tässä oikea sävy?

Vai sittenkin valkoista?

Tämä herkkupöytä on täynnä saippuaa!

Tässä on todella pieni otos vaatekaupan tarjonnasta, Jos olisin vielä työelämässä, olisin ostanut sieltä ainakin puseron, mekon, neuletakin ja huivin.

Kahvikupillisen lisäksi saimme museokäynnin ja piipahdimme kaupoissa, joissa saattoi kokea olevansa ulkomailla.

Naisen on lähdettavä

Tänään on tällainen päivä. Tove Janssonin Taikurinhattua lainaten:

Muumipeikko katsoi hyvin pitkään häneen. Sitten hän sanoi: -Sinä aiot lähteä.

      Nuuskamuikkunen nyökkäsi.

      He istuivat hetken ja heiluttelivat jalkojaan joen yläpuolella puhumatta mitään. Joki virtasi lakkaamatta heidän allansa, koko ajan, kauas, kauas niihin tuntemattomiin paikkoihin, joihin Nuuskamuikkunen kaipasi ja jonne hän lähtisi aivan yksin.

      - Milloin sinä lähdet? Muumipeikko kysyi.

      - Nyt heti! Nuuskamuikkunen sanoi ja heitti kaikki kaislalaivansa yhdellä kertaa veteen. Hän hyppäsi alas sillankaiteelta ja nuuski aamuilmaa. Oli hyvä vaelluspäivä. Vuorenharjanne loisti punaisena auringonpaisteessa,  ja tie kiemurteli ylös sitä kohti, ja sen takana kohosi uusia vuoria...

      Muumipeikko seisoi ja katsoi kun Nuuskamuikkunen pakkasi telttansa.

      - Viivytkö kauan poissa? hän kysyi.

      - En, sanoi Nuuskamuikkunen. Ensimmäisenä kevätpäivänä olen täällä jälleen ja vihellän ikkunan alla. Yksi vuosi kuluu nopeasti!


Kaksikin vuotta kuluu nopeasti, ja vaikka kolme. Ehkäpä me muutkin innostumme vaeltamisesta ja löydämme itsemme tuntemattomista paikoista. Suunnitelmia on jo tehty!

Merkkipäiviä

Yhteen viikkoon on mahtunut niin monta merkittävää päivää, että niissä riittää sulattelemista pitkään. Sulattelemista riittää myös helsinkiläisen ravintola Töölönrannan sunnuntaibrunssissa: herkullisia ruokia, joita tuli ahnehdittua vähän liikaa kuten brunssilla aina käy ja järkyttävän kallista kahvia - 4 euroa pikku kupillisesta!

Mutta niistä merkkipäivistä. Kolme kertaa syntymäpäiväkakkua yhden viikon aikana!
 
Olemme päässeet todistamaan, kun kolmevuotias puhaltaa kakustaan kynttilät ja viikkoa myöhemmin kolmekymppinen tekee saman. Molemmilla isoja asioita edessä! (Jo kolmas huutomerkki; eiköhän riitä yhteen tekstiin.)

Näin erikoiset kynttilät paloivat kolmekymppisen kakussa.

Alkuviikosta nautiskelin Tampereen filharmonian harjoituksissa, joissa aloitettiin Sibeliuksen kolmannen sinfonian hiominen perjantai-illan konserttia varten. Kapellimestarin terävät komennot, vangitsevat kädet ja vaikuttava kaikkensa antava olemus vakuuttivat vahvasta taiteellisesta näkemyksestä. Uutta ja yllättävää tietoa oli se, että konserttia harjoitellaan vain kolmena päivänä, sitten on kenraali ja siihen mennessä koko orkesterin olisi pitänyt sisäistää kapellimestarin näkemys.

Orkesterin koti eli Tampere-talo juhlii myös synttäreitään, 25 vuotta on takana, ja harjoitusten jälkeen saimme maistaa talon juhlaleivokset.

Näin lähelle päästiin Santtu-Matias Rouvalia ja maagisia käsiä.

Viikon kulttuurielämyksistä kannattaa myös mainita japanilainen Hiromasa Yonebayashin animaatioelokuva Marnie - tyttö ikkunassa. Kaunis, herkkä, realistista ja selittämätöntä taitavasti yhdistelevä tarina vei mukanaan. Taiteellisen Anna-tytön ulkopuolisuuden tuntemukset olivat kipeitä ja pikkuhiljaa tapahtuva avautuminen ihastuttavaa seurattavaa. Jos minulla olisi vielä murrosikäinen lapsi, veisin hänet ehdottomasti elokuviin.

Mutta eipä ole enää. Lapsilla on (joskus valitettava) taipumus kasvaa aikuisiksi. Ihastuttavat nuoret aikuiset seisovat vahvasti omilla jaloillaan ja kulkevat omia reittejään. Merkkipäivien joukkoon lasken senkin, että vaikka silmäni tänään kastuvat, ne näkevät kauemmaksi, eikä rintaa enää paina kummallinen möykky, joka vielä kesällä ahdisti.

Elämään kuuluu sekin, että joskus se loppuu. Tänään nukkui pois tädeistäni vanhin, melkein sata vuotta maailman menossa mukana ollut. En sure hänen kuolemaansa, muistelen ja kunnioitan hänen elämäänsä.

Kakkuja ja kulttuuria, iloa ja kyyneleitä, juhlia ja hyvästelyjä - monenlaisia merkittäviä asioita on mahtunut yhteen viikkoon.