Vappua, kevättä!

Kun bussikuski punastui

Joskus ihmiset osaavat yllättää. Tänään pääsin näkemään ja kokemaan, kuinka bussikuski punastui ja matkustajat puhkesivat iloiseen nauruun; taputuksetkaan eivät olleet kaukana.

Bussimatkan hinnalla voi päästä todistamaan, että Tampereella asuu hienoja ihmisiä.

Tapahtumakulku, joka sai näin hykerryttävän päätöksen, alkoi kun Rauta-Otran pysäkiltä nousi bussiin vanhempi rouva, jolla oli kassin lisäksi mukanaan kaksi erillistä sellofaanin pakattua pitkää punaista ruusua. Rouvan astuessa sisään kysäisi kuljettaja, hänellekö rouva ruusuja tuo. Hymyilevä naishenkilö asettui istumaan etupenkille ja vastasi, että mikä ettei, jos kuljettaja on oikein mukava. Johon kuski tietysti vastasi olevansa sitä aina ja rouva jatkoi, ettei hän ollenkaan epäillyt asiaa. Ihan small talkia siis.

Matka jatkui muutaman pysäkinvälin ja rouva painoi pysähtymisnappia. Noustessaan penkistä hän kysyi, voiko poistua etuovesta, vaikka se ei olekaan tapana. Kuljettaja antoi luvan. Bussin ovet avautuivat, rouva ojensi toisen ruusuistaan häkeltyneelle kuljettajalle ja poistui näyttämöltä kuin näytelmän sankaritar.

Me muut, näytelmän innostuneet sivuhenkilöt, jäimme kuuntelemaan, kuinka bussikuski yritti huudella rouvan perään kieltojaan ja todistella, että hänhän laski vain leikkiä. Rouva pysyi päätöksessään, heilautti meille tyylikkäästi kättään ja jatkoi matkaansa hymyillen edelleen varman ja itsetietoisen oloisena.

Peilistä näimme, kun punastunut keski-ikäinen mieshenkilö yritti koota itsensä ja muistaa roolinsa. Sai hän sentään auton liikkeelle, ja meillä kaikilla oli hauskaa.

Näytelmän jatko-osaakin on mukava mielessään kuvitella. Mitä tapahtuu kuljettajien taukotilassa, mitä kotona? Onko huominen työpäivä erilainen? Entä rouva: oliko teko todella niin spontaani kuin miltä se näytti? Miksi hänellä oli kaksi ruusua? Kenelle toinen oli alunperin tarkoitettu?

Tällaisia yllättäviä hyvän mielen tempauksia on mahtavaa olla todistamassa.

Miten tullaan menestyjäksi?

Koskaan ei ole liian myöhäistä yrittää muuttaa itseään, jos haaveilee onnistumisista!

Business Insider, amerikkalainen nettisivusto, on listannut asioita, jotka erottavat menestyjät muista. Listaa voi soveltaa muuhunkin kuin liike-elämässä menestymiseen. Menestyshän voi tarkoittaa muutakin kuin rahavirtojen vyöryä omaan taskuun. 

Jos haluamme haaveidemme toteutuvan ja jos uskomme Business Insideria, olemme muutoshaluisia, positiivisia ja humaaneja ja sivistämme itseämme jatkuvasti. Varsin mukavia ihmisiä siis.

Koulussakin tällainen huoneentaulu voisi toimia.

Menestyjien ja epäonnistujien tärkeimmät erot:

1.    Menestyneet ihmiset ylistävät muutosta. Epäonnistujat pelkäävät sitä.

2.    Menestyjät puhuvat ideoista. Epäonnistujat puhuvat ihmisistä.

3.    Menestyjät ottavat vastuun virheistään. Epäonnistujat syyttävät muita.

4.    Menestyjät jakavat voitoistaan kiitosta muille. Epäonnistujat haluavat kiitosta muilta.

5.    Menestyjät haluavat muiden menestyvän. Epäonnistujat toivovat salaa muiden epäonnistuvan.

6.    Menestyjät opiskelevat jatkuvasti. Epäonnistujat työskentelevät mielialan mukaan.

7.    Menestyjät kysyvät, kuinka he voivat auttaa muita. Epäonnistujat kysyvät, kuinka he voivat auttaa itseään.

8.    Menestyjät uskaltavat kysyä mitä he haluavat. Epäonnistujat pelkäävät epäonnistumista.

9.    Menestyjät yrittävät jatkuvasti ymmärtää itseään paremmin. Epäonnistujat eivät välitä itsetutkiskelusta.

10.     Menestyjät aina kuuntelevat muita. Epäonnistujat puhuvat liikaa.

11.     Menestyjät ovat haavoittuvaisia ja avoimia. Epäonnistujat ovat sulkeutuneita ja salamyhkäisiä.

12.     Menestyjät pitävät yllä positiivista asennetta. Epäonnistujat sortuvat liian usein negatiivisuuteen.

13.     Menestyjät ovat sitoutuneita kiitollisuuteen ja hyviin tekoihin. Epäonnistujat asettavat aina itsensä muiden edelle.

Omaisuuden arviointia

Elämäni toinen kerta peräkonttikirppiksellä vei yllävän isojen asioiden äärelle. Kyse on tietysti tavarasta ja rahasta ja omistamisen ihanuudesta ja hankaluuudesta.

Viimekeväisen kokemuksen innoittamana osallistuin taas kirppispaikan arpajaisiin ja ensimmäisen kerran tärppäsi, eli pääsin mukaan ihan rehellisesti omalla nimellä eikä sukulaisten vilunkipelien kautta. 

Jo ennen kuin myyntipaikka varmistui, piti aloittaa myytävien tavaroiden etsiminen kaapeista ja komeroista. Silloin se ei vielä ollut niin vakavaa, enemmänkin leikittelyä ajatuksella tulenko toimeen ilman? tai onko tälle kuitenkin vielä jotain käyttöä?

Parin viikon ajan oli tilaisuus jättää hyvästejä ja varmistua päätöksen oikeellisuudesta. En ole todellakaan mikään keräilijäluonne ja täydet kaapit ja muut varastot pikemminkin ahdistavat kuin tekevät onnelliseksi, mutta silti tavaroista luopuminen on yllättävän vaikeaa. Eikä minun kaapeissani ole edes mitään arvokasta, ei vanhaa Arabiaa eikä kovin merkillisiä vaatteitakaan! 

Pikemminkin kyse on säästäväisyydestä, johon on lapsesta asti kasvanut. Voisiko tästä vielä tehdä meidän käyttöön jotain, on aina se ensimmäinen kysymys, johon pitää vastata, ennen kuin tavaran voi hylätä. Todellakin: hylätä. Joskus tuntuu siltä, että luopuminen on esineeseen kiteytyvien muistojen ja jopa oman historiansa hylkäämistä. Koetun unohtaminenkin vähän pelottaa. Vielä en ole oppinut sitä trendikästä tavarafilosofiaa, joka kehottaa heittämään pois kaiken, joka ei tuota iloa.

Roskiin ei toki mitään heitetä koskaan ja kierrätysmahdollisuudet käytetään aina. Mutta silti siis kaapeissa on paljon turhaa, jolle ei ole vuosiin ollut käyttöä. 

Löysin mm. melkoisen kokoelman vanhaan taloon tehtyjä ja teetettyjä verhoja ja pöytäliinoja. Ne tuntuivat liian arvokkailta vietäviksi UFF:n keräyslaatikkoon. Siispä mukaan kirpputorille, jos niistä vaikka saisi jonkun euron ja näkisi, että ne pääsevät hyvään kotiin ihasteltaviksi. Samalla periaatteella - hyvä, mutta väärän kokoinen tai ei vuosiin käytetty - päätyi mukaan muutama vaatekappale, laukku ja koru.

Jokaisen esineen kohdalla kävin melkoisen kamppailun itseni kanssa, ja täytyy tunnustaa, että vielä myyntihetkelläkin kirpaisi, kun vaikkapa ikivanhat ja kulahtaneet Aarikan punaiset puuhelmet sujahtivat vieraaseen laukkuun. En näe niitä enää ikinä! Tosiasiassa ne ovat roikkuneet muiden korujen seassa ainakin kymmenen vuotta enkä ole edes nähnyt niitä kunnolla. Jos joku olisi ne varastanut, en olisi huomannut.

Pari takkia meni niin oikeisiin osoitteisiin, että niistä kaupoista iloitsin jo myyntihetkellä, varsinkin kun on jo pidempään ollut selvää, että nuoremmaksi (tai hoikemmaksi) en enää tule. 

Verhoistakin olisin osannut luopua jo riemulla, kun entiseen omakotitaloonkaan ei tietenkään ole paluuta. Niistä ei kukaan kuitenkaan ollut kiinnostunut, ja kuulin naapuripöydän myyjältä, että nykyään käytetään vähemmän verhoja kuin ennen. Sääli, kahdet kauniit ja hyväkuntoiset verhot (4+4 kappaletta) piti kantaa takaisin kotiin ja aloittaa taas se pohdiskelu, että josko sittenkin vaikka UFF:iin.

Kirpputorilla tavaroiden hinnoittelu on ihan fiiliksestä kiinni, ainakin minulla. Hinta saattaa muuttua ostajan mukaan: jollekin mummolle myyn helmet halvemmalla kuin nuoremmalle ostajalle ja afganistanilainen tyttö saa takin melkein ilmaiseksi. 

Kirppispäivät ovat erilaisia, kertoi taas kokeneempi naapuri. Koskaan ei tiedä, mikä menee kaupaksi. 

Eilen eivät kelvanneet vaatteet, kaikenlaiset kummalliset kellareiden kätköistä kaivetut esineet sen sijaan olisivat tehneet kauppansa. Ihmiset keräävät uskomattomia tavaroita (sanon minä, joka en osaa kerätä mitään enkä siis ymmärrä sellaista omistamisen ihanuutta). Myyntihetken sääkin vaikuttaa ostopäätöksiin. 

Löytyyhän meiltäkin ihan vähän vanhaa Arabiaa, mutta ei myyntiin asti, vaan tarkoin valittuihin kahvihetkiin. Hopeisten ruokailuvälineiden kohtaloa täytyy punnita, veikkaan että seuraava sukupolvi ei niitä arvosta. 

Pari viikkoa sitten kävimme lukupiirissä keskustelua mahdollisesta lottovoitosta ja siitä, miten yhtäkkinen miljoonaomaisuus vaikuttaa ihmiseen. 

En todellakaan osaa sanoa, uskaltaisinko palkata ammattilaisen heittämään kaapeistani turhat tavarat pois surutta, jos lottovoitto kohdalle osuisi (aika epätodennäköistä, kun lottoan korkeintaan pari kertaa vuodessa). Lottomiljönääri ei minun vaatimattomasta omaisuudestani paljoa perustaisi! 

Lottovoiton ansiosta ei tarvitsisi hakea materiaalisen turvallisuuden tunnetta kaapeista, joka kai aika monella vanhemmalla ihmisellä on se perimmäinen syy säilöä kaikki mahdollinen. Kuulemma jollakulla kahdeksankymppisellä mummolla on vielä tallessa rippipukukin. 

Sote-uudistusta odotellessa

Istuin aamulla melkein kaksi tuntia Hatanpään laboratoriossa jonottamassa pääsyä verikokeeseen.

Aika kannattaa varata etukäteen, jotta välttyy jonottamiselta, muistutetaan laboratorion seinälläkin. Yritinkin toki varata aikaa netissä, mutta kokeeni täytyi tehdä aamulla ennen kymmentä, ja kaikkien kaupungin laboratorioiden (Tampereella niitä on monta) aamuajat oli varattu ainakin kahdeksi viikoksi eteenpäin. Koska lääkärin soittoaika oli maanantaina, ei ollut muuta keinoa kuin ottaa vuoronumero ja toivoa, että minun vuoroni tulee ennen kymmentä.

Hilkulla oli. Puoli kymmeneltä oli vuoronumerolla kutsuttu näytteenottoon kymmenen asiakasta ja minä olin saanut numeron 19 - eli ei mitään mahdollisuuksia. Ajattelin jo luovuttaa ja antaa numerolappuni jollekin jälkeeni tulleelle iloiseksi yllätykseksi.

Ilmeisesti aika moni olikin luopunut toivosta ja lähtenyt muihin askareisiin, kun ainakin kuutta numeroa kuulutettiin ilman vastausta ja viidessä minuutissa edelläni ollut jono oli kadonnut ja numero 19 syttyi huoneen 6 oven yläpuolelle. Herra numero 18 oli kuitenkin ollut hidasliikkeinen ja havahtui kuulutukseen vasta, kun minut oli jo kutsuttu. Hän siis pääsi ensin sisään ja minua kehotettiin odottamaan saman huoneen oven takana. 20, 21, 22 kutsuttiin toisiin huoneisiin ja minä odotin edelleen. Herra viipyi, kello kävi ja pinna kiristyi; nälkä kiristää aina pinnaa, mutta ennen kaikkea epäoikeudenmukaisuus, jota muka koin. Eikä lähellä ollut ketään, jolle valittaa!

Vihdoin hoitaja, joka oli tästä järjestelystä vastuussa, ymmärsi käydä pyytämässä toista hoitajaa ottamaan minun kokeeni. Ihan pikkuisen piti avautua tilanteesta tälle toiselle, syyttömälle hoitajalle, mutta onneksi kello ei ollut ihan vielä kymmentä ja hoitaja oli rauhallinen ja tervejärkinen. Niin minäkin rauhoituin ja osasin käyttäytyä ihmisiksi. En tiennyt että lääkäri oli määrännyt sydänfilminkin, ja siinä tilanteessa on pakkokin olla rentona ja ajatella mukavia, jos ei halua ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Onnistuin: pulssi oli kuulemma 60.

Loppu hyvin, kaikki hyvin (tai toki vasta maanantaina, jos lääkäri on sitä mieltä). Minun kokeeni olivat ihan rutiinikokeita, joilla varmistetaan silloin tällöin, että olen kunnossa. Parin tunnin istuminen laboratorion aulassa ei minua haitannut eikä minulla ollut kiire mihinkään (paitsi siihen kokeeseen ennen kello kymmentä). Olin varannut mukaani luettavaakin, mutta enimmäkseen aika kului kanssaihmisiä katsellen. Hiljaista väkeä, eri-ikäisiä, vanhuksilla oli yleensä saattaja. Vierustoverit, jotka olivat varanneet ajan, ehtivät vaihtua ja jonkun kanssa vaihdettiin pari ystävällistä sanaakin, enimmäkseen jonotuksen kestosta, minun kirjani paksuudesta, parkkipaikkoista.

Tuli vaikutelma, että laboratorion toiminta on hyvin organisoitu ja että siellä työskentelee ammattitaitoista väkeä. Hieman ristiriitaiset ohjeet, joita olin kahdelta taholta saanut ennen verikokeeseen menoa, olivat suotta kiristäneet mieltä odotusaikana. Nuori lääkäri, joka verikokeet määräsi, olisi ehkä voinut kertoa, mitä kokeita otetaan ja miksi. Sairaanhoitaja, joka oli antanut kellonaikoihin liittyviä ohjeita, oli vähän eri linjoilla kuin laboratoriohoitaja. Pikku juttuja ja helposti korjattavissa.

Työterveysaseman palveluita pitkään käyttäneenä on vähän pelottanutkin siirtyä kunnallisen terveydenhuollon asiakkaaksi. Työterveysaseman henkilökunta tuli tutuksi ja siellä tiesi saavansa hyvää hoitoa. Kaikki eivät välttämättä ole samaa mieltä, mutta omat kokemukseni olivat pelkästään myönteisiä. Jopa erikoislääkärilähetteet järjestyivät aina. 

Kunnallisen terveyskeskuksen - arvauskeskuksen joidenkin mielestä - lääkärit vaihtuvat, vaikka kulkisivatkin omalääkärin nimellä. Nuorten, aloittelevien lääkäreiden epävarmuuden aistii. Silti en koe saaneeni huonoa hoitoa sielläkään. Onnekseni asun isossa kaupungissa, jonne ei varmaankaan ole vaikeuksia saada lääkäreitä, ja onnekseni en ole vielä tarvinnut kovin erikoistuneita lääkäripalveluja. 

Minkähänlaisia laboratio- ja lääkärikokemuksia mahtaakaan olla tarjolla sote-Suomessa?

Ensimmäinen hammas ja tehtaantyttöjen elämää

Maanantaipäivää voi viettää monella tapaa. Voi vaikkapa herätä ennen kuutta, huristaa moottoritietä Helsinkiin ja mennä aamukahville Munkkinimen puistotien kahvilaan, kun putkiremonttikatselmus on hoidetttu. 

Päivän Hesarin ja HBL:n selailun jälkeen auton voi kääntää kohti mukavaa kukkakauppaa Lauttasaaressa ja siellä vietetyn keväisen nautinnollisen hetken jälkeen voi kivuta portaat kolmanteen kerrokseen ihmettelemään Pojanpojan juuri puhkeamaisillaan olevaa ensimmäistä hammasta. Mikä ajoitus: Miniällä merkkipäivä ja isovanhemmat kylässä!

Rauhallinen aamuhetki Cafe Delivossa. Luen Hesarista 55-vuotiaan Eva Dahlgrenin haastattelun. Hänen ei enää tarvitse tehdä uraa, hänkin voi tehdä, mitä haluaa.

Kotimatkalla voi poiketa moottoritieltä Valkeakosken suuntaan, eikä tällä kertaa jatkaakaan nopeinta reittiä Tampereelle. Vanha Tampereentie (130) alkaa tuntua tutulta viimeistään Sääksmäen sillan kohdalla. Vanajaveden maisemia kelpaa ihastella, kauniit kivinavetat ja vanhat puutalot herättävät hetkeksi muinaisen kaipuun kivinavettakotiin. Se tunne kannattaa ohittaa nopeasti, onhan meillä nyt mökki. 

Kaksikaistainen tie polveilee kiireettömästi maalaismaisemassa. Kuviteltiinko joskus oikeasti, että moottoritie Helsinkiin on turha, ohituskaistojen lisääminen tälle tielle riittää kyllä! Muistan käyneeni sen suuntaisia keskusteluja joskus kauan sitten, ja sellaista kehityksen jarruna olemista ja näköalattomuutta on vaikea antaa itselleen anteeksi. Päätän jatkossa kunnioittaa entistä enemmän tulevaisuuden visionäärejä. 

Valkeakoskelle ei päädytä sattumalta. Siellä on italialaistyyppinen ravintola Stella, jonka lounas houkuttelee. Aamulehti on pariinkin kertaan kehunut Stellan, ja niin tämä mielijohteiden päivä saa jatkoa. Lounas on ihan maittava, ravintolan sijainti kauppakeskuksessa sen sijaan ei ole erityisemmin mieltä nostattava, kun odotukset olivat kauniissa punatiilisessä koskimiljöössä. Väärät odotukset johtuvat huonosti muistetuista lehtijutuista, ja huonosta muistista voi syyttää vaikkapa B12-vitamiinin puutostilaa. Kauppakeskuksen apteekissa saan maistiaiset kyseisestä vitamiinista, mutta vielä en kuitenkaan myönnä sille olevan huutavaa tarvetta.

Muistan nimittäin lukevani parhaillaan Anneli Kannon kirjaa Veriruusut (2008), joka sijoittuu näihin valkeakoskelaismaisemiin noin sata vuotta sitten. "Apiankosken rannalle syntyi paperitehdas, joka kasvatti ympärilleen yhteiskunnan." "Tehdas hallitsi myllykylän asukkaiden elämää kapalosta kuolinpaitaan. Työväki taas hallitsi kaikkea sitä, mitä tehtiin työpäivän jälkeen. Kauppa oli paperitehtaan työläisten osuuskauppa, urheiluseura, soittokunta ja näytelmäseura olivat paperitehtaan työläisten perustamia." 

Kaupungin turisti-info on kiinni, enkä saa vastausta kysymyksiini, vieläkö löytyy se työläisten osuuskauppa tai Davidssonin leipomon talo ja missä on se ranta, jossa kirjan viisitoistavuotias Sigrid tekee 12-tuntista työpäiväänsä. "Halkoproomujen purkaminen, kärryjen lastaaminen ja niiden työntäminen kiskoja myöten tehtaan onkahuoneelle kävi voimille. Ensimmäisten viikkojen ajan käsivarsia ja ristiselkää särki aamuisin, niin että itketti." 

Löytäisin mielelläni myös paikan, jossa oli Sigridin koti, "pikkuruinen lautainen paritupa, punamullalla sivelty. Laakea luonnonkivi oli rappuna ja sen edessä havuja." Idylli on asumisesta kaukana. "Valkeakosken mökkilätisköiden lautaeteiset olivat hatarat ja lonksuvat ovet aukesivat suoraan ulos. Ovenraosta kävi talvisin viiltävä huiku, niin että aamulla ovipielet ja kynnyspaikka olivat kuurassa sisäpuoleltakin ja puulaatikon päällä tönöttävä emalinen vesiämpäri oli vetäytynyt paksuun jäähän."

Huhtikuinen tuuli pakottaa panemaan takin kunnolla kiinni, nostamaan kaulukset pystyyn ja harmittelemaan autoon unohtuneita hanskoja. Tehtaan naiset ja tytöt olivat karaistuneempia eikä heillä ollut vaihtoehtoja. Sigridin ystävän Martan äiti on joutunut vaihtamaan tehdastyön pyykinpesuun, jossa voi kuljettaa pieniä lapsia mukana toisin kuin tehtaalla. Jemina Halmisen "kädet ovat pienet, pehmeät ja kirkkaanpunaiset" paljosta lipeässä liottamisesta ja "kun kylmässä joessa sitten viruttaa vaatteita. Talvella varsinkin on kovin paha. Rupee ranteita särkeen." 

Sen säryn osaan jotenkin kuvitella. Osaisivatkohan Sigrid, Aliina, Hilja, Martta, Jemina ja Saima kuvitella minun päiväni? 

Aimo Tukiaisen veistos vuodelta 1972 tekee kunniaa paperitehtaan työntekijöille.

Rivitaloelämää

Meidän taloyhtiössä asuu kahdeksan perhettä. Vain kahden asunnon omistajat ovat vaihtuneet taloyhtiömme kahdeksanvuotisen historian aikana. Me edustamme isovanhempien sukupolvea, kahdessa kodissa eletään vielä vauvavaihetta. Pieniä koululaisia ja esikoululaisia on kolmessa kodissa. Kovin usein emme talviaikana tapaa; naapurin tammikuussa syntyneen vauvankin näin viime tiistaina ensimmäisen kerran. Keväällä ja kesällä naapureita näkee enemmän.

Kevättöiden aika on nyt. Rivitalossa kun asutaan, pihatöitä ei periaatteessa ole paljon: muutama pensas leikattavaksi, vähän kukkamaata siistittäväksi. Käytännössä pihatöitä riittää ainakin meidän taloyhtiössä ihan niin paljon kuin vain jaksaa ja viitsii tehdä. Isohkoa piha-aluetta hoidetaan talkoovoimin.

Valitettavasti nämä kevätkellot eivät kuki meidän rivitalopihassa vaan Hatanpään arboretumissa. 

Joillekin riittää oman takapihan työt, toiset haluavat tehdä enemmän. Periaaatteena taitaa olla, että tehdään se, mikä itsestä näyttää tarvitsevan huoltoa. Me Miehen kanssa huolehditaan perinteisesti oman pikkupihan lisäksi muutaman yhteisen ruusupensaan leikkaamisesta ja isosta nurmikkoalueesta. Usein on siivottu autokatos, niin tänäkin vuonna. Vuosien aikana jokainen on "löytänyt" oman luontaisen vastuualueensa. Siksipä esimerkiksi ikävään roska-astioiden pesemiseen ei meidän ole tarvinnut koskaan ryhtyä. Alkukesällä pyritään järjestämään yhteinen talkooilta, jolloin viimeisten tekemisten lomassa vaihdetaan kuulumisia ja grillataan.

Isoilta riidoilta pihan hoidon suhteen on toistaiseksi vältytty. Yhtenä keväänä oli kyllä läheltä piti -tilanne, jossa sopu oli vaarassa rikkoutua, kun selkeää yksimielisyyttä pensaiden leikkaamisesta ei tullutkaan. Siitä viisastuttiin ja nykyisin kaikki saavat leikata takapihansa pensaat niin kuin haluavat: kaikkien pensaiden ei tarvitse näyttää samalta. Jos toisten ratkaisuja ihmetellään tai paheksutaan, se tehdään sitten omien seinien sisällä.

Olenko kahdeksassa vuodessa muuttunut rivitaloihmiseksi? Sellaiseksi, joka antaa kaikkien elää omaa elämäänsä, ei häiritse muita ja suhtautuu toisiin kohteliaasti, mutta hieman etäisesti. Joka nauttii siitä, että saa pikkuisen puuhastella omalla takapihalla, että mitään ei ole pakko tehdä, mutta joka osallistuu mielellään yhteisen ympäristön viihtyisänä pitämiseen.

Myönnän, että alkuun minulla oli enemmän odotuksia yhteisestä tekemisestä, yhteisöllisyydestä.ja naapurien tapaamisesta. Olisin toivonut enemmän järjestettyjä talkoita ja illanistujaisia, nyt olen sopeutunut siihen, että ihmiset tekevät yhteisiä töitä silloin kun heille parhaiten sopii ja tapaavat toisiaan, jos kokevat siihen tarvetta. Meistä ei ole tullut koko taloyhtiön isovanhempia, vaikka muuttaessamme taisimme niin kuvitella, kun selvisi, että muut asukkaat ovat selvästi meitä nuorempia. 

Me asumme rivitalon päädyssä "näköalapaikalla" ja voisimme helposti harrastaa naapurikyttäystä. Ehkä vähän siihen syyllistymmekin, mutta kyllä ihan vahingossa: suurin osa naapureista kulkee meidän ikkunoiden ohi. Ärsyttävä besserwisser en haluaisi olla, siksipä en ole ryhtynyt minkäänlaisiin toimiin, vaikka joku tai jotkut eivät osaa täyttää pahvinkeräysastiaa oikein eli litistää pakettejaan pienemmiksi ja siksi keräysastia on aina täynnä. Muutakin tällaista pientä hiomista tässä yhteiselossa olisi. 

Välillä palautan ajatuksiani ruotuun. Muistutan rivitaloelämän kirjoittamattomista säännöistä ja omista periaatteistani. Onko vanhemmilla ihmisillä oikeus neuvoa nuorempia? Ei, elleivät nämä pyydä neuvoa tai ole niin läheisiä, että asiat voidaan puhua halki. Nuoremmat naapurit eivät tähän joukkoon kuulu; he haluavat elää omaa elämäänsä ja tehdä omat ratkaisunsa itse. Oppia vaikka ns. kantapään kautta.

Hidas palautuja

Vähänpä tiesin, kun viikko sitten kirjoitin otsikolla Aikaeron vaikutuksia. Toiveikkaana kuvittelin, että seitsemän tunnin aikaero ja kahden viikon fyysisestikin aika rankka matka kuitataan yksillä ylipitkillä yöunilla ja parin päivän sekavuudella.

Sekavuutta on kestänyt jo viikon, eikä pitkistä yöunista ole ollut iloa sen ensimmäisen kerran jälkeen. On ollut öitä, jolloin uni ei ole tullut ollenkaan tai jos se on hetkeksi armahtanut, niin hetki on jäänyt korkeintaan tunnin-parin mittaiseksi. Kolmantena kotiintuloiltana otin nukahtamispilleristä puolikkaan ilman minkäänlaista vaikutusta. Sitten hain apteekista melatoniinia ja sain ohjeeksi, että sitä on otettava säännöllisesti useana iltana, ennen kuin se vaikuttaa toivotusti. Olisivat voineet myös sanoa, että ehkä pilleri kannattaa aluksi puolittaa. Nielaisin kokonaisen ja melko pian koin jonkinlaisen huumaustilan: värikkäitä psykedeelisiä kuvia vilahteli silmissä enkä tiennyt missä olin. Nukahdin tunniksi ja sitten heräsin pelokkaana - tällaista en halua kokea. En uskaltanut koskeakaan pilleripurkkiin ennen kuin tajusin toissailtana, että sen ison pillerin tosiaan saa puoliksi.

Viime yönä oli jo tavallisempi olo. Toki heräilin välillä, mutta nukahdin helpommin uudelleen enkä enää edes ajatellut lukevani kirjaa kolmelta aamuyöllä, niin kuin alkuviikosta oli pakko tehdä. Mikä parasta: unet ovat palanneet! Viime yönä seikkailin ainakin etsimässä varastettuja golfmailoja. Melatoniinin vaikutuksia tai normaalia palautumista, en tiedä kummasta on kyse.

Aikaerosta palautuminen on varmaan hyvin yksilöllistä. Luin Terveyskirjastosta, miten palautumisaika lasketaan ja että on olemassa ns. nopeita ja hitaita palautujia. Katkonaisten yöunien (kyllä, kyllä) ja aamu- ja iltapäiväväsymyksen (kyllä) lisäksi aikaerorasitukseen oireita ovat myös yleinen huono olo (kyllä), vatsavaivat (?), huimaus (kyllä), päänsärky (kyllä), keskittymiskyvyn heikkeminen (kyllä, kyllä), ärtyisyys (?) ja ruumiillisen suorituskyvyn heikkeneminen (kyllä, kyllä, kyllä). Itse kuulun ehdottomasti hitaisiin palautujiin, Voisin lisätä luetteloon vielä oudon käytöksen ja ruokahaluttomuuden.

Hitaalla palautujalla kesti viisi päivää saada kukat kaupan kassista kukkapurkkiin.

Kummallinen viikko takana siis.

Välillä on toki ollut kirkkaitakin hetkiä, jotenkin ylivirittyneitä kyllä ja sikäli outoja. Alkuun pulputin matkakokemuksia vastaantuleville tutuille loputtomana virtana, kunnes onneksi tajusin, ettei kukaan ole oikeasti kiinnostunut niin yksityiskohtaisista kertomuksista kesken päivän askareidensa lomassa. Sitten kokemukset oli ihan pakko purkaa nopeasti blogiin, koska tuntui siltä, että ne ovat vaarassa unohtua enkä toisaalta kokenut pääseväni elämässä eteenpäin, tähän hetkeen, vaan jumitin joissain muistoissa. Kirjoittaminen helpotti oloa. 

Kunnes pääsin ilta- (ja yö-) lukemisena olleessa Anne Tylerin Jää hyvästi -kirjassa siihen kohtaan, jossa kirjan päähenkilö, kustannustoimittajana työskentelevä Aaron, kuvailee parhaillaan työn alla olevaa matkamuistelmakirjaa: "... oli tavallista kadehtikaa-minua -kuvausta henkeä salpaavista vuoristomaisemista ja herkullisista alkuperäisruoista, joita Dupont oli syönyt." Ensin hihittelin, sitten nolostuin. Juuri noin voisi varmaan tiivistää minunkin tekstini. Ehkä olisi pitänyt vähän suodattaa ja miettiä pitempään. Mutta tehty mikä tehty, eihän tässä nyt niin vakavalla asialla olla. 

Eilen olin nolona ruokakaupassa (ja vielä kotonakin), kun joku kummallinen tunne - sääli - oli saanut minut valtaansa kalatiskillä. Myyjä oli leikkaamassa lohesta sopivaa palaa, kun joku ilmoitti minun äänelläni, joka oli oudosti värittynyt, että voisinkin ottaa ne pari pientä palaa, jotka olivat siinä kalakasan päällä, "ettei sinulle jää turhia paloja." "Kyllä ne aina joku ostaa", mutisi myyjä, joka ei missään nimessä tarvinnut eikä halunnut minun myötätuntoani. Jälkeenpäin en voinut mitenkään ymmärtää omaa käytöstäni, olihan kyse ison tavaratalon isosta kalatiskistä, josta yleensä haluan valita parasta. 

Aikaerorasitus saa siis monenlaista outoa ja epätoivottua aikaan. Olen tässä viikon varrella kovasti kaivannut karanteenijärjestelmää meille hitaille palautujille. Heti matkalta tultua lääkärintarkastukseen ja täsmäohjeet aikatauluineen paperiversiona käteen, jos arvellaan kotikaranteenin riittävän ja jos luotetaan asiakkaan itsekuriin ja itseohjautuvuuteen. Itse olen haaveillut parantolan kaltaisesta paikasta mäntymetsikössä maalla, jossa palautuminen tapahtuisi ohjatusti ja aiheuttaisi mahdollisimman vähän harmia asiakkaalle tai hänen lähiympäristölleen. Siellä voisi myös tarvittaessa saada vertaistukea. 

Vielä on kertomatta

Vielä on kertomatta, että 

        olen ihaillut amerikkalaisia rekisterikilpiä, 
               ajanut golfautoa ja lyönyt yli sata lyöntiä hienoilla Titleist-mailoilla, 

               nähnyt polkupyöräpoliiseja ja uutisautoja Capitolin                          hallintorakennuksen alapuolella, 

         seisonut Valkoisen talon aidan takana, 
kunnioittanut suurmiesten muistoa,

         nähnyt junan ikkunasta Washingtonin, Baltimoren ja New Yorkin takapihat ja radanvarret, 

  jonottanut turvatarkastukseen, lipunmyyntiin ja kahteen hissiin ainakin puolitoista tuntia Empire State Buildingissa ja muistellut Pyynikin näkötornin rappusia, 

          saanut poliisilta ystävällisen hyvänpäiväntoivotuksen, 

          nähnyt verta New Yorkin kadulla, 

  istunut Broadwaylla liikuttumassa Gloria Estefal -musikaalissa, 

           ajanut keltaisilla takseilla,

           poseerannut Trumpin tornin edessä, 

kuunnellut saksofonistia Keskuspuistossa ja innostunut livebändistä irkkupubissa,
mykistynyt Grand Stationin kupolikaton alla,

           haistellut kesää Teksasissa ja kevättä Marylandissa
ja aina uudelleen törmännyt John F. Kennedyyn.

Ainakin 600 000 tarinan Baltimore

Baltimore on vähän Helsinkiä suurempi kaupunki Marylandissa Yhdysvaltojen itärannikolla vajaan tunnin junamatkan päässä pääkaupungista Washingtonista. 1700-luvulla merenkulun ympärille perustetun kaupungin asukkaista suurin osa on mustaihoisia. Kaupunki on "tavallinen työläiskaupunki", ja siellä on kaupunginosia, jotka eivät ole "turvallisia". Vuosi sitten huhtikuussa siellä oli isoja mellakoita. Yhteiskunnan huono-osaisten ja syrjäytyneiden tukemiseksi on monenlaista vapaaehtoistoimintaa. Siellä otetaan uudet tulokkaat innostuneesti vastaan vaikkapa aamulenkille perjantaisin puoli seitsemältä, ja siellä on kivoja kahviloita ja pubeja, joissa on usein livemusiikkia. Tässä tiivistettynä ennakkotietoni kaupungista, jossa vietin viikon maaliskuun lopussa.

Tai niin luulin, ennen kuin ensimmäisenä aamuna istuin penkillä satamaa vastapäätä olevassa Federal Hill -puistossa, josta avautuu hieno näköala kaupunkiin. Ihasteltuani maisemaa kaivoin laukusta Baltimore-opaskirjan, jonka olin edellisiltana saanut, ja avasin kirjan satunnaiselta sivulta. Sen jälkeen soimasin itseäni koko viikon, ja vieläkin harmittaa. Kuinka olin voinut matkalle valmistautuessani unohtaa kaunokirjallisuuden, joka yleensä on melkein ykkösasia jo matkaa suunnitellessa! Matkalukemista oli kyllä mukana, mutta en ollut lähtöhässäkässä keksinyt mitään sellaista, jonka olisin voinut liittää Baltimoreen.

Tällainen näkymä aukeaa Federal Hill Parkista.

Sellainen kirja olisi ollut yöpöydällä odottamassa lukemista, ja muutama sellainen olisi löytynyt omasta kirjahyllystä. Olen jopa tässä blogissa kirjoittanut kirjasta, joka tapahtuu Baltimoressa! Ja kertonut kirjailijan olevan lempikirjailijoitani. Olen lukenut kaiken, mitä häneltä on suomennettu. Kirjoissa vilisevät paikannimet eivät vain koskaan ennen olleet merkinneet mitään, mutta nyt olisin voinut kulkea samoilla kaduilla, tunnistaa paikkoja ja ehkäpä kirjailijan henkilöitäkin.

Kirjailija Anne Tyler on kirjoittanut toistakymmentä suomennettua romaania, joista yöpöydälle jäi Jää hyvästi (2013) ja kirjahyllyyn Elämän tikapuilla (1995), Amerikan lapset (2008)  ja Nooan kompassi (2010), josta kerron täällä. Suurin osa hänen tuotannostaan tapahtuu Baltimoressa.

Piti tietysti etsiä Anne Tylerin kirjoja baltimorelaisesta kirjakaupasta.

Olin siis lempikirjailijani maisemassa, hengitin samaa ilmaa kuin hän, avasin samoja ovia, näin samoja puita ja pensaita, matkustin samoja reittejä. Miten paljon enemmän olisinkaan ymmärtänyt, nähnyt ja jälkeen päin muistanut, jos olisin lukenut kirjat juuri ennen matkalle lähtöä ja ottanut niitä uni- ja lentokenttälukemiseksi.

Jos olisin tajunnut matkalle lähtiesssäni avata Amerikan lapset ja lukea ensimmäisen rivin: "Kahdeksalta illalla Baltimoren lentokenttä oli melkein autio", olisi oivallus kirjailijan kotimaisemasta varmaan syntynyt. Mutta eipä tullut mieleen ottaa kirjaa käteen, katselin kyllä kantta ja muistelin lukeneeni sen pariinkin kertaan.

Elämän tikapuilla -kirjan päähenkilöstä kerrotaan ihan kirjan alussa: "Delawaren osavaltion poliisin antamien tietojen mukaan lääkärinrouva Cordelia F. Grinstead, 40, kotoisin Roland Parkista Baltimoresta..." ja myöhemminkin löytyy Baltimore-viittauksia, kadunnimiä ja kuvauksia. "Baltimore-Washington Parkwayn ajokaistat olivat niin täynnä autoja, että Delia painautui syvemmälle penkkiin, ikään kuin se auttaisi autoa puikkelehtimaan helpommin eteenpäin. Hän tähyili eteensä ja näki Baltimoren horisontin - savupiippuja, liittymiä ja risteäviä katuja sotkuisena vyyhtinä, jättimäisiä öljysäiliöitä. He ajoivat ohi harmaaikkunaisten tehtaiden ja aaltopellistä rakennettujen varastojen. Kaikki näytti niin teolliselta - jopa uusi palloilustadion geometrisine rakennelmineen ja luurankomaisine valonheitinpylväineen." Elämän tikapuilla on julkaistu kaksikymmentä vuotta sitten, mutta kyllä kuvauksesta vieläkin kaupungin tunnistaa, vaikka paljon on varmaan muuttunutkin.

Jonottavat lokit Baltimoren satamassa. Miksei etuilijaa panna järjestykseen?

Tuoreimmassa teoksessa Jää hyvästi ollaan kirjan alkupuolella Johns Hopkinsin sairaalassa: laitos jonka ohi ajoimme useamman kerran ja josta kuulimme kiinnostavia tietoja paikalliselta lakinaiselta.

. Millaisen tarinan tähän hotellihuoneen ikkunasta näkyvään miljööseen voisi sijoittaa?

Autenttisia paikkoja tärkeämpiä kaunokirjallisuudessa ovat kuitenkin ihmiset. Jää hyvästi -kirjassa Tyler kuvaa kaupunkilaisia vaikkapa näin: "Ireneä oli vaikea olla huomaamatta. Hän oli aina kadun tyylikkäin nainen, vaikka eihän siihen Baltimoressa ihmeitä vaadita."

Ihailen Tylerin kykyä kertoa tavallisen, tavallaan arkipäiväisen ihmisen tarina. Tavallisia ihmisiä ei tietenkään olekaan, jokaisen kohtalossa on jotakin epätavallista, jolle kirjailija osaa antaa suuremman merkityksen. Näistä baltimorelaisista olin siis lukenut monta tarinaa, jotka nyt osasin laittaa oikeisiin puitteisiin. Delia, Maryam, Bitsy ja monet muut tuntuivat ehkä vieläkin todellisimmilta paikanpäällä. 

Mietin näitä ihmisiä istuessani Baltimoressa bussissa, jossa me kaksi valkoihoista olimme aina vähemmistönä, joskus jopa ainoat kalpeanaamat. Tai Penn Stationin rautatieasemalla, jossa odotimme Washingtoniin tai New Yorkiin menevän junan lähtöä, ja ohitse kulki satoja erinäköisiä matkustajia. Tai vaikkapa hotellissa, jossa viikon aikana ehti panna merkille monia kiinnostavan näköisiä persoonia. Enää en ihmettele, että Tylerin henkilöt ovat niin värikkäitä!

Baltimore haluaa unohtaa vuoden takaiset ikävät tapahtumat. Senkin takia järjestettiin pitkälti vapaaehtoisin voimin maalis-huhtikuun vaihteessa valoviikko, jonka avajaisia vietettiin lähtöiltanamme. Valoviikosta on tarkoitus tehdä vuotuinen perinne. Vaikka oli maanantai, koko kaupunki tuntui olevan liikkeellä ihastelemassa taiteilijoiden tuotoksia. 

Varsin erikoinen kirjailija John Barth on myös vaikuttanut Baltimoressa. Hänen tuotantoaan esittelevään näyttelyyn tutustuimme Johns Hopkinsin kirjaston näyttelyssä.

Ruokamuistoja matkalta

Amerikkalainen ruoka ei suinkaan ole pelkkää epäterveellistä pikaruokaa, hampurilaisia ja Coca-Colaa, vaikka tuskin kukaan niin nykyään edes kuvittelee. Pikaruokapaikkoja löytyy toki, mutta usein niistä saa monenlaisia maistuvia herkkuja ja terveelliset valinnat ovat kiinni valitsijasta. Paljon muitakin ravintoloita ja kahviloita ehdimme kahden viikon reissulla kokeilla. Dallasin jäähallissa nauttimaamme (nauttia ei kyllä ole oikea verbi tähän tilanteeseen) hampurilaisateriaa lukuun ottamatta kaikkialla ruoka oli erinomaista, mielenkiintoista ja ihan kohtuuhintaistakin.

Dallasissa söimme pari kertaa meksikolaisessa ravintolassa, joita siellä on paljon, ollaanhan niin lähellä Meksikon rajaa. Silloin vasta totuttelimme ulkona syömisen hauskuuteen, ruokalistojen lukemiseen ja tippikulttuuriin. Listalla olevaan hintaan tulee aina lisäksi verot ja pakollinen tippi, jonka suuruuden saa itse päättää, mutta vähintään 10% on suositus. Meksikolaisravintoloissa tuli halu matkustaa joskus Meksikoon asti.

Vanhan kaupungin turistialueelta löytyi erinomainen teksasilainen pihviravintola (Y. O. Ranch Steakhouse), johon astuimme vähän varauksellisina, kun yleensä turisteille tarkoitetut paikat eivät ole niitä parhaita. Ulos poistuttiin vatsat täynnä, makuaistit ja mielet tyytyväisinä. Vähän kuin oltaisiin päästy pikavisiitille ranchille. 

Ravintola Y..O. Ranch Steakhousen  BBQ Brisket Quesilladas on näyttävä ja maistuva alkupala.

Naistenhuoneen ovesta ei voinut erehtyä.

Hotelliasumiseen ei yleensä kuulu aamiaista, ja aamiaispaikka on valittava sen mukaan, riittääkö pelkka kahvi ja leivonnainen vai onko isompi nälkä. Suomalaisen hotelliaamiaisen itsestäänselvyyteen ja ylensyöntikulttuuriin tottuneelle sellainen valinnanavapaus ja aamiaispaikan etsiminen tuntuivat alkuun vaikeilta. 

Dallasin aamuina piti opetella kuuntelemaan vatsaansa ja osata valita ravintoloista ja ravintoloiden ruokalistoista sellaista, mikä ainakin kuulosti hyvältä. Kertaakaan emme pettyneet, oli valinta sitten smoothieta, tuoremehua, voileipiä, croissantteja tai munakasta. Haastavinta oli tunnistaa autojen kaupungista oikea ovi, joka johti kahvilaan. Vasta viimeisenä aamuna löysimme parhaan paikan (Zaguan) ihan hotellin läheltä. 

Baltimoressa asuimme viikon Home2-ketjun hotellissa, jonka huonehintaan kuuluu aamiainen. Siellä sai joka aamu koota aamiaistarjottimelleen tuoremehut, jogurtit, myslit, kananmunat, paahtoleivät, bagelit, donitsit, hedelmät, kahvit ja teet melkein kuin Suomessa. Tarjolla oli jopa puuroa. 

Viimeistään kaksi vohvelirautaa ja hanalla varustettu vohvelitaikina-astia (onkohan sille joku nimi?) kuitenkin vakuuttivat, että Amerikassa ollaan. Useana aamuna mekin siis paistoimme omat vohvelimme ja nautimme ne tietysti siirapin kera. Amerikkalaisia aamiaispannukakkuja odotimme ennen matkaa, mutta kertaakaan emme niitä syöneet. Jäi siis jotakin uutta maistettavaa seuraavalle matkalle! 

Valitsimme tietysti terveellisimmät murot.

Vohveli tuoksuu jo!

Yksi vohveli on valmis.

Sen sijaan söimme mm. herkulllisia ja täyttäviä pubiaterioita, runsaita ja monipuolisia lounassalaatteja ja yhden tunnelmallisen tapasillallisenkin. Esimerkiksi Fell`s Pointin kaupunginosassa meren lähellä on vieri vieressä lukemattomia pikkuravintoloita, joista voi valita kukkaron ja mieltymysten mukaisen. Kasvisruokaakin löytyy, melkein paremmin kuin meillä Suomessa. 

Näin kauniin lounassalaatin voi tilata Baltimoressa Atwater´s Canton -kahvilassa. Melkein liian kaunis syötäväksi!

Ruokakauppojen valikoimat ovat kadehdittavat. Hedelmät ja kasvikset näyttävät ensiluokkaisilta ja monenlaista valmisruokaa on tarjolla joko valmiiksi pakattuna tai erilaisista vitriineistä ja kylmä- ja lämpöaltaista itse valittavaksi. 

Washingtonin ravintolamaailmaan emme kunnolla tutustuneet, koska teimme sinne vain kaksi päiväretkeä. Toisena päivänä syötiin herkulliset hampurilaiset Pojan perheen kanssa tarkkaan valitussa hampurilaisketjun ravintolassa, toisena päivänä levähdimme hetken smoothiella Ilmailu- ja avaruusmuseon valtavan isossa ja meluisassa McDonald´sissa ja Amerikan intiaanien kansallismuseon rauhallisessa kahvilassa.

New Yorkissa riittää tietysti kahviloita, ravintoloita ja pikaruokapaikkoja, täytyy vain osata valita. Lukuisat pikaruokaketjut (Pret a manger, Essen jne.) myyvät aamiaisia ja lounaita kiireisille newyorkilaisille ja mikä ettei myös turisteille. Tarjonta on niin runsasta, että valinnan vaikeus hämmentää. 

D&D Sprouts Delin kokki valmistaa taatusti tuoretta salaattiannosta, joita ostettiin kaksi ja syötiin ne penkillä High Lane -kävelyreitin varrella.

Todella mukava löytö ensimmäisenä iltana oli italialainen ravintola Vezzo sopivan kävelymatkan päässä hotellista. Lähdimme pastalle, mutta päädyimme jakamaan pastan ja tilaamaan myös pizzaa, koska kaikki söivät sitä. Ravintola tunnetaan erityisen ohuista pizzapohjista, ja kyllä pizzoja kannattikin maistella, täytteetkin houkuttelivat uusiin kokeiluihin kotona. Saimme pöydän varttitunnin jonotuksella, ja pois lähtiessämme jonotusaika oli varmasti venynyt tuntiin, niin täpötäynnä baari oli.

Big Pineapple pizzaa Vezzon tapaan. Vieläkin herahtaa vesi kielelle.

Monella muffinilla ja muulla leivonnaisella tuli matkan aikana myös herkuteltua. Kuten ateriat, myös leivonnaiset olivat niin isoja, että yksi olisi hyvin riittänyt kahdelle jaettavaksi. Harvoin maltoimme mielemme (kerran?) ja tyydyimme yhteen. Kävellessähän kalorit kuluivat!

Aikaeron vaikutuksia

Eilen aamulla laskeuduttiin Helsinki-Vantaalle, josta lähdettiin reilu kaksi viikkoa sitten pikkuisen perhosia vatsassa ja mieli valmistautuneena moniin pieleen menemisen mahdollisuuksiin. Miten ihminen voikin olla niin epäluuloinen! Kaikki - siis ihan kaikki - meni juuri niin kuin oli suunniteltu, ja se, mitä ei ennakolta voinut edes arvailla, oli hienoa ja kokemisen arvoista. Taas tuli todistettua, että matkalle kannattaa aina lähteä.

Näin pestään pilvenpiirtäjän ikkunoita New Yorkissa.

Hehkutin edellisessä postauksessa American Airlinesin lentoa Lontoosta New Yorkiin, ja kun paluulennolla oli mahdollisuus tehdä vertailua Finnairiin, niin valitettavsti täytyy sanoa, että Finnair voitti vain suoran lennon mahdollisuudella ja ehkä hienoisesti lennon vakaudella, joka voi toki olla vain kiinni lentosäästä. Istumatilaa, joka pitkällä lennolla on tosi tärkeä asia, tuntui suomalaisessa koneessa olevan vähemmän, mutta ennen kaikkea palvelu, matkustajien viihtyvyyteen satsaaminen ja ruokatarjoilu olivat amerikkalaisessa koneessa parempia. 

Olin erehtynyt tilaamaan laktoosittoman ruoan ja paluulennolla Finnairin koneessa sain mautonta kanaa sekä alkusalaatissa että pääruuassa. Aamiaiseksi tarjottiin surkeaa pikkuruista leivänpalaa, jonka toki sain vaihdettua samanlaiseen täytettyyn bageliin, joka muille tuotiin, kun selitin, että kovassa juustossa ei ole laktoosia. Henkilökunta sanoi leivän tulevan USAsta eikä edes ottanut fiksusti vastuuta: Finnairhan tajottavat on tilannut. Koko matkan ajan olin syönyt kaikkea ajattelematta ollenkaan laktoosiongelmaa, joka Suomessa täytyy pitää mielessä koko ajan, enkä huomannut minkäänlaisia vatsaoireita. Laktoosi-intoleranssi on aika monessa maassa täysin tuntematon käsite, ja kun lentoyhtiö tarjoaa sivuillaan mahdollisuuden valita laktoosittoman ruoan, luulisi sen tekevän ruoan toimittajilleen selväksi, mitä se tarkoittaa. American Airlinesilla minulle tarjottiin samaa maukasta ruokaa kuin muillekin.

Ei todellakaan ollut tarkoitus ryhtyä ensi töikseni hienon matkan jälkeen valittamaan jostain pikkuasiasta kuten lentokoneruoasta, ja panenkin sen aikaeroväsymyksen syyksi, että mieli poukkoilee sinne tänne. Koko eilisen päivän olin ihan sekava, torkuin sohvalla ja nojatuolissa, enkä kyennyt muuhun kuin kirjoittamaan pari kotiintuloviestiä, täyttämään pyykkikoneen pari kertaa ja ihmettelemään unen ja valveen välillä, että meillähän näyttää ihmeen kivalta matkalta paluun sotkusta, pölystä ja likaisista ikkunoista huolimatta, jotenkin erilaiselta kuin lähtiessä. 

Mies sen sijaan oli eilisen päivän todella tarmokas: purki matkalaukkkuja, teki yhteenvetolaskelmia matkan kustannuksista, maksoi laskuja ja luki saapunutta postia eikä nukkunut kertaakaan. Tänään osat vaihtuivat. Minä heräsin ensin, puoli kahdeltatoista (aivan totta; en muista ikinä nukkuneeni niin pitkään, kun nukkumaan mentiin sentään jo kymmeneltä illalla), tein aamiaista (lounasaikaan), hain lehden, luin sen ja kävin sitten herättämässä Miehen, joka on sen jälkeen iltapäivän haukotellut ja jolle on pitkistä unista huolimatta maistunut päiväunetkin. Minä jatkoin puuhastelua, pientä siivousta ja järjestelyä ja vaatehuoltoa. 

Käytiin me sentään ruokakaupassa, jossa huomasin itsessäni yllättäviä muutoksia. Ostoskärryyn tuli valittua erilaisia ruokia kuin ennen ja kanssaihmisiinkin suhtauduin eri tavalla, jotenkin lempeämmin ja huomioiden. 

Jo matkalla tehtiin päätös, että yritetään rikkoa rutiineja, joihin taas oli juututtu  ja jotka olivat alkaneet tehdä elämästä tylsää ja harmaata. On helppoa ja turvallista syödä joka aamu sama aamupuuro, mutta eikö aurinkoinen tiistai voisi olla erilainen päivä kuin vaikka räntasateinen torstai? Ruokakokeilut ovat helpoin tie rutiinien rikkomiseen.

Kauppareissu oli merkille pantava siitäkin syystä, että kiitos tuli aivan luontevasti, hymy samoin ja yllättäen huomasin vaihtaneeni muutaman sanan tuiki tuntemattomien ihmisten kanssa, jopa niin että he tekivät aloitteen. Kiitosta ja hymyä on harjoiteltu kaksi viikkoa, ehkä se on tuottanut tulosta! Matkalla keskusteltiin Suomen ilmapiiristä, jonka moni kokee tällä hetkellä kovin kielteisenä ja ikävänä, ja päätin että omalta pieneltä osaltani yritän toimia toisin. Siis kiitos vaikkapa myymälän tuote-esittelijälle, jonka ohi suurin osa asiakkaista käveli noukkien tarjottavan ja avaten suunsa vain makupalan sisään heittämiseen.

En siis valita enkä moiti (en taida lähettää Finnairillekaan palautetta, vaikka se kenties johtaisikin parempaan asiakaspalveluun), yritän vain toimia itse toisin, niin kuin maailmalla toimitaan. Se on yksi matkan opetuksista. Muita opetuksia ja ennen kaikkea kokemuksia pulpahtelee varmasti mieleen, kunhan tästä aikaeroväsymyksestä ja sekavasta olosta toivutaan.

Kohta on kevät täälläkin yhtä kaunis kuin Dallasissa oli kaksi viikkoa sitten.