Aika kannattaa varata etukäteen, jotta välttyy jonottamiselta, muistutetaan laboratorion seinälläkin. Yritinkin toki varata aikaa netissä, mutta kokeeni täytyi tehdä aamulla ennen kymmentä, ja kaikkien kaupungin laboratorioiden (Tampereella niitä on monta) aamuajat oli varattu ainakin kahdeksi viikoksi eteenpäin. Koska lääkärin soittoaika oli maanantaina, ei ollut muuta keinoa kuin ottaa vuoronumero ja toivoa, että minun vuoroni tulee ennen kymmentä.
Hilkulla oli. Puoli kymmeneltä oli vuoronumerolla kutsuttu näytteenottoon kymmenen asiakasta ja minä olin saanut numeron 19 - eli ei mitään mahdollisuuksia. Ajattelin jo luovuttaa ja antaa numerolappuni jollekin jälkeeni tulleelle iloiseksi yllätykseksi.
Ilmeisesti aika moni olikin luopunut toivosta ja lähtenyt muihin askareisiin, kun ainakin kuutta numeroa kuulutettiin ilman vastausta ja viidessä minuutissa edelläni ollut jono oli kadonnut ja numero 19 syttyi huoneen 6 oven yläpuolelle. Herra numero 18 oli kuitenkin ollut hidasliikkeinen ja havahtui kuulutukseen vasta, kun minut oli jo kutsuttu. Hän siis pääsi ensin sisään ja minua kehotettiin odottamaan saman huoneen oven takana. 20, 21, 22 kutsuttiin toisiin huoneisiin ja minä odotin edelleen. Herra viipyi, kello kävi ja pinna kiristyi; nälkä kiristää aina pinnaa, mutta ennen kaikkea epäoikeudenmukaisuus, jota muka koin. Eikä lähellä ollut ketään, jolle valittaa!
Vihdoin hoitaja, joka oli tästä järjestelystä vastuussa, ymmärsi käydä pyytämässä toista hoitajaa ottamaan minun kokeeni. Ihan pikkuisen piti avautua tilanteesta tälle toiselle, syyttömälle hoitajalle, mutta onneksi kello ei ollut ihan vielä kymmentä ja hoitaja oli rauhallinen ja tervejärkinen. Niin minäkin rauhoituin ja osasin käyttäytyä ihmisiksi. En tiennyt että lääkäri oli määrännyt sydänfilminkin, ja siinä tilanteessa on pakkokin olla rentona ja ajatella mukavia, jos ei halua ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Onnistuin: pulssi oli kuulemma 60.
Loppu hyvin, kaikki hyvin (tai toki vasta maanantaina, jos lääkäri on sitä mieltä). Minun kokeeni olivat ihan rutiinikokeita, joilla varmistetaan silloin tällöin, että olen kunnossa. Parin tunnin istuminen laboratorion aulassa ei minua haitannut eikä minulla ollut kiire mihinkään (paitsi siihen kokeeseen ennen kello kymmentä). Olin varannut mukaani luettavaakin, mutta enimmäkseen aika kului kanssaihmisiä katsellen. Hiljaista väkeä, eri-ikäisiä, vanhuksilla oli yleensä saattaja. Vierustoverit, jotka olivat varanneet ajan, ehtivät vaihtua ja jonkun kanssa vaihdettiin pari ystävällistä sanaakin, enimmäkseen jonotuksen kestosta, minun kirjani paksuudesta, parkkipaikkoista.
Tuli vaikutelma, että laboratorion toiminta on hyvin organisoitu ja että siellä työskentelee ammattitaitoista väkeä. Hieman ristiriitaiset ohjeet, joita olin kahdelta taholta saanut ennen verikokeeseen menoa, olivat suotta kiristäneet mieltä odotusaikana. Nuori lääkäri, joka verikokeet määräsi, olisi ehkä voinut kertoa, mitä kokeita otetaan ja miksi. Sairaanhoitaja, joka oli antanut kellonaikoihin liittyviä ohjeita, oli vähän eri linjoilla kuin laboratoriohoitaja. Pikku juttuja ja helposti korjattavissa.
Työterveysaseman palveluita pitkään käyttäneenä on vähän pelottanutkin siirtyä kunnallisen terveydenhuollon asiakkaaksi. Työterveysaseman henkilökunta tuli tutuksi ja siellä tiesi saavansa hyvää hoitoa. Kaikki eivät välttämättä ole samaa mieltä, mutta omat kokemukseni olivat pelkästään myönteisiä. Jopa erikoislääkärilähetteet järjestyivät aina.
Kunnallisen terveyskeskuksen - arvauskeskuksen joidenkin mielestä - lääkärit vaihtuvat, vaikka kulkisivatkin omalääkärin nimellä. Nuorten, aloittelevien lääkäreiden epävarmuuden aistii. Silti en koe saaneeni huonoa hoitoa sielläkään. Onnekseni asun isossa kaupungissa, jonne ei varmaankaan ole vaikeuksia saada lääkäreitä, ja onnekseni en ole vielä tarvinnut kovin erikoistuneita lääkäripalveluja.
Minkähänlaisia laboratio- ja lääkärikokemuksia mahtaakaan olla tarjolla sote-Suomessa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti