Sekavuutta on kestänyt jo viikon, eikä pitkistä yöunista ole ollut iloa sen ensimmäisen kerran jälkeen. On ollut öitä, jolloin uni ei ole tullut ollenkaan tai jos se on hetkeksi armahtanut, niin hetki on jäänyt korkeintaan tunnin-parin mittaiseksi. Kolmantena kotiintuloiltana otin nukahtamispilleristä puolikkaan ilman minkäänlaista vaikutusta. Sitten hain apteekista melatoniinia ja sain ohjeeksi, että sitä on otettava säännöllisesti useana iltana, ennen kuin se vaikuttaa toivotusti. Olisivat voineet myös sanoa, että ehkä pilleri kannattaa aluksi puolittaa. Nielaisin kokonaisen ja melko pian koin jonkinlaisen huumaustilan: värikkäitä psykedeelisiä kuvia vilahteli silmissä enkä tiennyt missä olin. Nukahdin tunniksi ja sitten heräsin pelokkaana - tällaista en halua kokea. En uskaltanut koskeakaan pilleripurkkiin ennen kuin tajusin toissailtana, että sen ison pillerin tosiaan saa puoliksi.
Viime yönä oli jo tavallisempi olo. Toki heräilin välillä, mutta nukahdin helpommin uudelleen enkä enää edes ajatellut lukevani kirjaa kolmelta aamuyöllä, niin kuin alkuviikosta oli pakko tehdä. Mikä parasta: unet ovat palanneet! Viime yönä seikkailin ainakin etsimässä varastettuja golfmailoja. Melatoniinin vaikutuksia tai normaalia palautumista, en tiedä kummasta on kyse.
Aikaerosta palautuminen on varmaan hyvin yksilöllistä. Luin Terveyskirjastosta, miten palautumisaika lasketaan ja että on olemassa ns. nopeita ja hitaita palautujia. Katkonaisten yöunien (kyllä, kyllä) ja aamu- ja iltapäiväväsymyksen (kyllä) lisäksi aikaerorasitukseen oireita ovat myös yleinen huono olo (kyllä), vatsavaivat (?), huimaus (kyllä), päänsärky (kyllä), keskittymiskyvyn heikkeminen (kyllä, kyllä), ärtyisyys (?) ja ruumiillisen suorituskyvyn heikkeneminen (kyllä, kyllä, kyllä). Itse kuulun ehdottomasti hitaisiin palautujiin, Voisin lisätä luetteloon vielä oudon käytöksen ja ruokahaluttomuuden.
 |
| Hitaalla palautujalla kesti viisi päivää saada kukat kaupan kassista kukkapurkkiin. |
Kummallinen viikko takana siis.
Välillä on toki ollut kirkkaitakin hetkiä, jotenkin ylivirittyneitä kyllä ja sikäli outoja. Alkuun pulputin matkakokemuksia vastaantuleville tutuille loputtomana virtana, kunnes onneksi tajusin, ettei kukaan ole oikeasti kiinnostunut niin yksityiskohtaisista kertomuksista kesken päivän askareidensa lomassa. Sitten kokemukset oli ihan pakko purkaa nopeasti blogiin, koska tuntui siltä, että ne ovat vaarassa unohtua enkä toisaalta kokenut pääseväni elämässä eteenpäin, tähän hetkeen, vaan jumitin joissain muistoissa. Kirjoittaminen helpotti oloa.
Kunnes pääsin ilta- (ja yö-) lukemisena olleessa Anne Tylerin Jää hyvästi -kirjassa siihen kohtaan, jossa kirjan päähenkilö, kustannustoimittajana työskentelevä Aaron, kuvailee parhaillaan työn alla olevaa matkamuistelmakirjaa: "... oli tavallista kadehtikaa-minua -kuvausta henkeä salpaavista vuoristomaisemista ja herkullisista alkuperäisruoista, joita Dupont oli syönyt." Ensin hihittelin, sitten nolostuin. Juuri noin voisi varmaan tiivistää minunkin tekstini. Ehkä olisi pitänyt vähän suodattaa ja miettiä pitempään. Mutta tehty mikä tehty, eihän tässä nyt niin vakavalla asialla olla.
Eilen olin nolona ruokakaupassa (ja vielä kotonakin), kun joku kummallinen tunne - sääli - oli saanut minut valtaansa kalatiskillä. Myyjä oli leikkaamassa lohesta sopivaa palaa, kun joku ilmoitti minun äänelläni, joka oli oudosti värittynyt, että voisinkin ottaa ne pari pientä palaa, jotka olivat siinä kalakasan päällä, "ettei sinulle jää turhia paloja." "Kyllä ne aina joku ostaa", mutisi myyjä, joka ei missään nimessä tarvinnut eikä halunnut minun myötätuntoani. Jälkeenpäin en voinut mitenkään ymmärtää omaa käytöstäni, olihan kyse ison tavaratalon isosta kalatiskistä, josta yleensä haluan valita parasta.
Aikaerorasitus saa siis monenlaista outoa ja epätoivottua aikaan. Olen tässä viikon varrella kovasti kaivannut karanteenijärjestelmää meille hitaille palautujille. Heti matkalta tultua lääkärintarkastukseen ja täsmäohjeet aikatauluineen paperiversiona käteen, jos arvellaan kotikaranteenin riittävän ja jos luotetaan asiakkaan itsekuriin ja itseohjautuvuuteen. Itse olen haaveillut parantolan kaltaisesta paikasta mäntymetsikössä maalla, jossa palautuminen tapahtuisi ohjatusti ja aiheuttaisi mahdollisimman vähän harmia asiakkaalle tai hänen lähiympäristölleen. Siellä voisi myös tarvittaessa saada vertaistukea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti